Voi vee mikä elämä

Siis lapsuus meni henkisen ja fyysisen väkivallan merkeissä. Äiti on oikea psykopaatti - ei ikinä löytänyt mitään hyvää musta tai siskosta. Siskoa haukkui 24/7 ja minä olin hiljaa.

Isä väkivaltainen lapatossu jolla ei mitään valtaan äitiin. Isän lyönnit eivät oikein ollut mitään äidin henkisen väkivallan alla - jatkuva mitätöinti ja äiti oli se perheen paras.

Kukaan ei arvosta, että olen kumminkin pärjännyt. Olen suvun silmissä "se" yksi kertainen hiljainen tyttö. Kukaan ei viitsinyt edes kysyä multa mitään kun olin lapsi vaan olin hiljaa.

Siitäkin tulee kuraa niskaan kun olen pärjännyt vakavasta masennuksesta huolimatta.

Lährinen sukulainen otti esim lahjat vastaan mutta ei viitsinyt edes lähettää onnittelukorttia kun meillä juhlia. Ja kun lahjan anti loppui niin loukkaannuttiin. Kiva.

Ja sisko teki itsemurhan mutta sekin varmaan mun syy.