Miksi pariskunnat muodostuvat usein vastakohdista?

Toinen on aina väistämättä sosiaalisempi, ahkerampi, lepposampi yms kuin toinen. Jos kontrasti on suuri, se vain korostaa asiaa.

Itse olen räiskyvä ja temperamenttinen. Suhde toisen kaltaiseni kanssa päättyi katastrofiin, josta tajusin, että mulle sopii parhaiten viilipytty kumppaniksi.

Mua tää häiritsee, kun haluaisin samankaltaisen kumppanin mut rauhalliset ja kivat miehet päätyy yhteen tuittupäisten naisten kanssa :(

Luulen, että se saattaa johtua siitä, että vastakohdat usein täydentävät toisiaan ja tämä saattaa toimia hyvin elämässä. Meillä esimerkiksi on juuri niin - vahvuudet löytyvät ihan eri asioista ja alkuhankaluuksien jälkeen niitä on opittu arvostamaan. Kokonaisuus toimii.

Ainakin alkuun on vain kiva, että toinen on erilainen ja hyvä niissä asioissa missä itse ei ole. Pitemmän päälle alkaa myös ärsyttää tuo erilaisuus. Esimerkiksi exäni oli tosi rento tapaus ja itse olen sellainen ahkera suorittajatyyppi. Oli kiva oppia exältä rentoutta, mutta hermo meinas mennä, kun toinen vain aina makoili sohvalla pleikkaria pelaamassa. Liika on aina liikaa. N23

vastakohdat viehättää, niin se vaan menee

Arjessa (varsinkin huonossa liitossa) sorrutaan helposti "ainasinä"- tai "sinäetkoskaan" -puheeseen. Sille on tyypillistä kumppanin luonteenpiirteiden liioittelu, "sinäoletjusttuommoinen". Tyyliin että jos puoliso jättää leivänmurut pöydälle, hän on aivan mahdottoman boheemi hulivili, joka tuskin ottaa vastuuta isommistakaan asioista.

Joskus on tutkittu, että onnellisimpia olisivat samankaltaiset puolisot. En tiedä, onko kysymyksessä objektiivisesti todettu samankaltaisuus vai se, että puolisot näkevät toisissaan samoja piirteitä kuin itsessään - mikä taas helpottaa toisen tunteisiin, tarpeisiin ja valintoihin eläytymistä. Ne leivänmurut ovatkin merkki kiireestä tai hajamielisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Arjessa (varsinkin huonossa liitossa) sorrutaan helposti "ainasinä"- tai "sinäetkoskaan" -puheeseen. Sille on tyypillistä kumppanin luonteenpiirteiden liioittelu, "sinäoletjusttuommoinen". Tyyliin että jos puoliso jättää leivänmurut pöydälle, hän on aivan mahdottoman boheemi hulivili, joka tuskin ottaa vastuuta isommistakaan asioista.

Joskus on tutkittu, että onnellisimpia olisivat samankaltaiset puolisot. En tiedä, onko kysymyksessä objektiivisesti todettu samankaltaisuus vai se, että puolisot näkevät toisissaan samoja piirteitä kuin itsessään - mikä taas helpottaa toisen tunteisiin, tarpeisiin ja valintoihin eläytymistä. Ne leivänmurut ovatkin merkki kiireestä tai hajamielisyydestä.

Eli jollakin tasolla on oma päätös, haluaako nähdä kumppaninsa samanlaisena vai erilaisena kuin itsensä. Ja se päätös sitten peilautuu suhteeseen, hyvässä ja pahassa.

Vierailija kirjoitti:

Mua tää häiritsee, kun haluaisin samankaltaisen kumppanin mut rauhalliset ja kivat miehet päätyy yhteen tuittupäisten naisten kanssa :(

Olet varmasti kaikin puolin ihastuttava, mutta tuittupäiset naiset ovat hulluudessaankin kiinnostavia, villejä sängyssä ja uskaltavat avoimesti näyttää kun kiinnostaa. Siinä jää bambi helposti jalkoihin.

Olemalla vastakohtansa kanssa, saa omat piirteensä tuotua esiin helpommin. Jos nainen haluaa olla muiden silmissä hieman salamyhkäinen runotyttö, käy se helposti tyyyyyylsän nolla romaania lukeneen insinöörin rinnalla. Jos mies haluaa olla vähän renttu, käy se helposti tunnollisen kirjanpitäjän rinnalla, eikä tarvitse mennä äärimmäisyyksiin niin että joutuisi oikeasti huonoille teille.

Onhan se mielenkiintoista kuitenkin esimerkiksi, että vaimo tilaa itselleen Tieteen kuvalehteä ja mies Me naisia. Liitossa on sopivasti särmää.

Vierailija kirjoitti:

Seuraava ei päde kaikkiin, mutta monet pariskunnat ovat usein toistensa vastakohtia. Varsinkin, jos yhdessä on oltu nuoresta asti. Sosiaalinen tyyppi päätyy yhteen kotihiiren kanssa, räiskyvän temperamentin omaava pariutuu rauhallisen kaverin kanssa jne. Viehättävätkö vastakohdat niin paljon vai olisiko samankaltaisen ihmisen kanssa eläminen helpompaa?

Koska jokin piirre naisella ei välttämättä vastaa samaa miehellä. Pieni hento hoivaaja on kliseinen ihannenainen. Pieni hento hoivaaja ei ole kliseinen ihannemies.

Vanha sanontakin sen jo kertoo: "Vastakohdat täydentävät toisiaan". Ei toki päde ihan suoraviivaisesti niin kuin alkuun totesitkin

Vierailija kirjoitti:

Olemalla vastakohtansa kanssa, saa omat piirteensä tuotua esiin helpommin. Jos nainen haluaa olla muiden silmissä hieman salamyhkäinen runotyttö, käy se helposti tyyyyyylsän nolla romaania lukeneen insinöörin rinnalla. Jos mies haluaa olla vähän renttu, käy se helposti tunnollisen kirjanpitäjän rinnalla, eikä tarvitse mennä äärimmäisyyksiin niin että joutuisi oikeasti huonoille teille.

Parisuhdetta mielestäsi käytetään imagonrakennusvälineenä? Vau.

"räiskyvän temperamentin omaava pariutuu rauhallisen kaverin kanssa"

Meillä on näin, käytökseltämme vaikutamme mieheni kanssa varmasti todella erilaisilta. Mutta tärkeinä pitämämme arvot, talousasiat ja elämän tavoitteet ovat samoja. Nämähän ei välttämättä näy niin selvästi muille ihmisille, mutta mielestäni ovat niitä tärkeimpiä asioita.

Kyllähän se viehättää, että toinen on jotenkin erilainen ja osaa asioita, joita itse ei osaa. Samanlaiset arvot ja tulevaisuudenhaaveet kyllä helpottaa, mutta pienissä yksityiskohdissa erilaisuus viehättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olemalla vastakohtansa kanssa, saa omat piirteensä tuotua esiin helpommin. Jos nainen haluaa olla muiden silmissä hieman salamyhkäinen runotyttö, käy se helposti tyyyyyylsän nolla romaania lukeneen insinöörin rinnalla. Jos mies haluaa olla vähän renttu, käy se helposti tunnollisen kirjanpitäjän rinnalla, eikä tarvitse mennä äärimmäisyyksiin niin että joutuisi oikeasti huonoille teille.

Parisuhdetta mielestäsi käytetään imagonrakennusvälineenä? Vau.

Eikö sitä sitten käytetä?

Siksi halutaan erilainen puoliso, että se mahdollistaa oman elämäntyylin. Uraohjus tarvitsee kodin pyörittäjää, temperamenttinen ihminen rauhoittavaa...

Up

Heterosuhteissa tarvitaan että toisella on pimppi ja toisella pippeli.