Onko jotakin syömishäiriöön altistavia persoonallisuuden piirteitä nähtävissä jo lapsena?

Pikkutarkka, näennäiskiltti (miellyttämishaluinen, mutta kun silmä välttää voi olla töksö ja mielivaltainen ja määräilevä kaveri), vähän ujo, valikoi kaverinsa tarkkaan (introvertti)...

Mustasukkainen/sisarkateellinen ja omistushaluinen. Siskoni, jonka mielestä hän sai aina vähemmän kuin muut, vaikka oikeasti sai enemmän (huomiota ja materiaa). Kyltymätön ja vaativa, mutta ei näkyvästi. Siten, että vain lähimmät tiesivät tästä. Muutoin mallikelpoinen ja vieraskorea.

Kaavoihin kangistunut jo pienenä. Esim. joulu pitää viettää juuri tietyllä tavalla ja tiettyjen ihmisten kanssa. Muuten se on pilalla.

Ainakin yksi, jonka tunsin, tykkäsi tosi paljon karkista ja oli pienenä normaalipainoinen tai vähän jopa pullea herkuttelija.

Vaativa ja ns kiltti. Huono itsetunto.

Jaa'a, minä olin hiljainen sivusta seuraaja, kiltti ja empaattinen.

Ite olin tosi herkkä lapsi, ja yläasteella teini-iän ulkonäköpaineet meni niin pitkälle että ne aiheutti anoreksian 14-vuotiaana. Lisäks olin pikkutarkka ja jos en onnistunu jossain niin aloin rankaseen itteeni syömättömyydellä tai juoksemal itteni puolitajuttomaks.

Koen et olisin hyötyny esimerkiks jostain keskusteluavusta jo lapsena, tai toimintaterapiasta tms jossa oltais opeteltu sietään epäonnistumisia, tai että joku ois opettanu ettei haittaa vaikka mokaa joskus eikä saa sitä kymppiä kokeesta. Kauhee homma ollu opetella se näin aikuisiällä, mutta nykyään sentään jo terveenä! :)

Vierailija kirjoitti:

Jaa'a, minä olin hiljainen sivusta seuraaja, kiltti ja empaattinen.

Aika usein heitä kuvataan empaattisiksi, mutta ovat oikeasti sitä? Mietin, miten empatia ja tietynlainen yliankaruus sopivat yhteen? Ehkä ovat näennäisempaattisia, mutta sisimmässään kuitenkin tyytymättömiä ja vihamielisiäkin muita kohtaan, mutta eivät juuri milloinkaan näytä tätä eivätkä ehkä edes tunnusta itselleen näitä piirteitä? Vai olenko ihan väärässä?

Vierailija kirjoitti:

Ite olin tosi herkkä lapsi, ja yläasteella teini-iän ulkonäköpaineet meni niin pitkälle että ne aiheutti anoreksian 14-vuotiaana. Lisäks olin pikkutarkka ja jos en onnistunu jossain niin aloin rankaseen itteeni syömättömyydellä tai juoksemal itteni puolitajuttomaks.

Koen et olisin hyötyny esimerkiks jostain keskusteluavusta jo lapsena, tai toimintaterapiasta tms jossa oltais opeteltu sietään epäonnistumisia, tai että joku ois opettanu ettei haittaa vaikka mokaa joskus eikä saa sitä kymppiä kokeesta. Kauhee homma ollu opetella se näin aikuisiällä, mutta nykyään sentään jo terveenä! :)

Tämä on tosi hyvä kommentti, että voisi opettaa jo pienenä sietämään epäonnistumisia ja nauramaan itselleen ja mokilleen. Että maailma ei ole niin haudanvakava. Tätä voisi koulussakin opettaa, että virhe sinne sun tänne ei kaada maailmaa.

Borderline persoonallisuushäiriöisillä on usein syömishäiriö. Vaativa, dramakuningatartyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa'a, minä olin hiljainen sivusta seuraaja, kiltti ja empaattinen.

Aika usein heitä kuvataan empaattisiksi, mutta ovat oikeasti sitä? Mietin, miten empatia ja tietynlainen yliankaruus sopivat yhteen? Ehkä ovat näennäisempaattisia, mutta sisimmässään kuitenkin tyytymättömiä ja vihamielisiäkin muita kohtaan, mutta eivät juuri milloinkaan näytä tätä eivätkä ehkä edes tunnusta itselleen näitä piirteitä? Vai olenko ihan väärässä?

Siten, että sitä ymmärrystä ja empatiaa heruu kaikille paitsi itselle.

Yksi tuntemani anorektikko on kova puhumaan pahaa muista takanapäin. Hän ei sano suoraan kenellekään mitään pahaa, mutta valittaa muista takana. Ei siis kykene ilmaisemaan turhautumistaan suoraan oikealle henkilölle. Kiukuttelee paljon läheisille kavereille ja miehelleen. On tosi vaativa ja hankala lähisuhteissa. Hyvin tarkka ja tietoinen omista oikeuksistaan ja suuttuu heti, jos niitä jotenkin kokee rikottavan. Mielestäni yliherkkä, ottaa itseensä tosi helposti. On vaikea olla loukkaamatta häntä, koska tulkitsee kaikki sanomiset helposti jotenkin koskevan hänen arvosteluaan, vaikka puhe olisi ihan normaalista jutustelusta. Hakee hyväksyntää muilta ja on tosi kilpailuhenkinen. Pitäisi aina saada olla ykkönen: koulussa, opinnoissa, harrastuksissa, perheessä...

Kyllä tuo dynamiikka vaatii läheisiltäkin aika paljon. Ja kaikki kumpuaa siitä, että keskittyy niin paljon itseensä, ettei ehdi muita nähdä. Kaikki havaintomaailma siis suodattuu itsen kautta ja vääristyneesti. Kai siinä on jotakin narsisminkin viitteitä. Tiettyä itsekeskeisyyttä. Näin siis yhden keissin perusteella.

Minä ainakin olen aina ajatellut, etten kelpaa omana itsenäni. Tämä johtuu myös kasvatuksesta.

Olen ollut lapsena kiltti, mukautuva, yritin välttää aiheuttamasta mitään häiriötä.

Pärjäsin hyvin koulussa, harrastuksissa, urheilin kilpaa. Silti minulle vain irvailtiin, arvosteltiin ja lytättiin. Aina. Joku minua kovempi olisi kapinoinut vastaan, ei olisi alistunut. Minä upposin aina syvemmälle. Vaikka yritin, en koskaan ollut tarpeeksi. Olen sisaruksistani nuorin.

Lopulta lukiossa paloin loppuun, sairastuin anoreksiaan. Painoin lopulta reilut 30 kiloa.

Fyysisesti parannuin, henkisesti en koskaan. Jatkoin opiskelua lukion jälkeen ja työelämässäkin olen ollut yli 10 vuotta. Olen surullinen, kun en koskaan tule ennalleni mitä joskus lapsena olin. En pysty luottamaan ihmisiin, enkä varmaan antamaan itsestäni tarpeeksi.

Olen kuitenkin muita kohtaan mielestäni aidon empaattinen ja luotettava ihminen. En halua kenellekään sellaista pahaa mitä itse olen kokenut.

Tämä ei liity sairastuneen persoonaan joten menee hieman ohi aiheen, mutta väittäisin että myös äidin (ja miksei isänkin) näkyvä kriittisyys omaa kehoaan kohtaan on riskitekijä lapsen syömishäiriön puhkeamiselle myöhemmin elämässä. Ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että ei takuulla ainakaan ehkäissyt syömishäiriöni syntymistä, kun omasta mielestäni kaunis ja ihana (eikä oikeasti yhtään lihava) äitini valitti kuinka hän on liian iso siitä ja siitä kohtaa, kuinka hänen vartalonsa on jotenkin vääränlainen. Sitä alkaa ihan hirveän helposti katsoa myös omaa kehoaan alusta alkaen negatiivisen kautta. Älkää vanhemmat mollatko vartaloitanne lastenne edessä.

Jankkaaminen.

Ei ole olemassa vain yhtä "syömishäiriöpersoonaa" vaan monia piirteitä, jotka saattavat altistaa. Mutta lokeroiminen on turhaa, usein persoonan lisäksi ympäristö ja esim. puberteetin ajoitus viovat laukaista oireilun.

Jotain piirteitä voi kuitenkin olla:  kontrollintarve, perfektionismi ja toisaalta taas impulsiivisuus tai impulssikontrollin ongelmat, sosiaalinen estyneisyys tai introverttius, herkkyys ahdistukselle/masennukselle, huolestuneisuus.

Mulla on syömishäiriö, ja samoin on lapsuudenystävälläni. Meissä on paljon samaa. Kumpikin oli lapsena miellyttämisenhaluinen ja todella herkkä arvostelulle. Kummallakin oli huonot sosiaaliset taidot ja omalaatuinen luonne, maneerit ja puhetapa, joten emme hahmottaneet, mikä oli jo kohtuutonta muiden puolelta. Jouduimme joka tapausessa muuttamaan itseämme kelvataksemme mihinkään, joten painon kontrollointi oli pientä. Oli koulukiusaamista ja arvostelevat vanhemmat. Kumpikin oli ala-asteikäisenä liian laiha luonnostaan, ja siitä kuultiin jatkuvasti. Paino oli iso asia jo pienenä.

Kaveri sairastui ensin. Paha ortoreksia/anoreksia alkoi oireilla siinä 14-vuotiaana. Itse sairastuin nuorena aikuisena. Toki kummallakin on muitakin ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin olen aina ajatellut, etten kelpaa omana itsenäni. Tämä johtuu myös kasvatuksesta.

Olen ollut lapsena kiltti, mukautuva, yritin välttää aiheuttamasta mitään häiriötä.

Pärjäsin hyvin koulussa, harrastuksissa, urheilin kilpaa. Silti minulle vain irvailtiin, arvosteltiin ja lytättiin. Aina. Joku minua kovempi olisi kapinoinut vastaan, ei olisi alistunut. Minä upposin aina syvemmälle. Vaikka yritin, en koskaan ollut tarpeeksi. Olen sisaruksistani nuorin.

Lopulta lukiossa paloin loppuun, sairastuin anoreksiaan. Painoin lopulta reilut 30 kiloa.

Fyysisesti parannuin, henkisesti en koskaan. Jatkoin opiskelua lukion jälkeen ja työelämässäkin olen ollut yli 10 vuotta. Olen surullinen, kun en koskaan tule ennalleni mitä joskus lapsena olin. En pysty luottamaan ihmisiin, enkä varmaan antamaan itsestäni tarpeeksi.

Olen kuitenkin muita kohtaan mielestäni aidon empaattinen ja luotettava ihminen. En halua kenellekään sellaista pahaa mitä itse olen kokenut.

Oi, tulipa surullinen olo puolestasi. Tekisi mieli tsempata. Jotenkin kuulostat ihanalta ihmiseltä. Ja hui, 30 kiloa. Mutta miksi et voisi tulla nyt ennallesi? Olet varmaan vieläkin nuori? Noin 30-40 v? Yli puolet hyvää elämää edessä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei liity sairastuneen persoonaan joten menee hieman ohi aiheen, mutta väittäisin että myös äidin (ja miksei isänkin) näkyvä kriittisyys omaa kehoaan kohtaan on riskitekijä lapsen syömishäiriön puhkeamiselle myöhemmin elämässä. Ainakin omasta kokemuksestani voin sanoa, että ei takuulla ainakaan ehkäissyt syömishäiriöni syntymistä, kun omasta mielestäni kaunis ja ihana (eikä oikeasti yhtään lihava) äitini valitti kuinka hän on liian iso siitä ja siitä kohtaa, kuinka hänen vartalonsa on jotenkin vääränlainen. Sitä alkaa ihan hirveän helposti katsoa myös omaa kehoaan alusta alkaen negatiivisen kautta. Älkää vanhemmat mollatko vartaloitanne lastenne edessä.

Tosi tärkeä kommentti. Ja siitä tuleekin mieleeni, että tämän sairastuneen läheiseni äiti on ollut itse ei-toivottu lapsi ja hänen äitinsä taas miesten hyljeksimä isoäiti, joka oli ylitarkka itse kaikesta syömisestään. Mietinpä tässä myös tätä sukupolvelta toiselle periytyvää naiskuvaa. Silläkin on historiallisena ilmiönä omat seuraamuksensa, näin luulen.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla on syömishäiriö, ja samoin on lapsuudenystävälläni. Meissä on paljon samaa. Kumpikin oli lapsena miellyttämisenhaluinen ja todella herkkä arvostelulle. Kummallakin oli huonot sosiaaliset taidot ja omalaatuinen luonne, maneerit ja puhetapa, joten emme hahmottaneet, mikä oli jo kohtuutonta muiden puolelta. Jouduimme joka tapausessa muuttamaan itseämme kelvataksemme mihinkään, joten painon kontrollointi oli pientä. Oli koulukiusaamista ja arvostelevat vanhemmat. Kumpikin oli ala-asteikäisenä liian laiha luonnostaan, ja siitä kuultiin jatkuvasti. Paino oli iso asia jo pienenä.

Kaveri sairastui ensin. Paha ortoreksia/anoreksia alkoi oireilla siinä 14-vuotiaana. Itse sairastuin nuorena aikuisena. Toki kummallakin on muitakin ongelmia.

Voiko tässä olla myös mallioppimista? Että ollaan niin hyviä kavereita, että adoptoidaan toisen ongelmanratkaisumalli itsellekin? Ja lopulta aletaan kisata siinä?