Lue keskustelun säännöt.
Kehtaisitko rikkoa toisen ihmisen parisuhteen?
23.12.2016 |
Kehtaisitko, haluaisitko, voisitko...
Ollaan juuri muuttamassa poikaystävän kansss yhteen ja hän kertoi, että yksi hänen kavereistaan kertoi, että on rakastunut häneen. Vaikka siis tietää, että ollaan yhdessä ja yhteinen asuntokin jo katsottu.
Tekisitkö sinä niin? En vaan jotenkin voi ymmärtää miksi kukaan haluaisi rikkoa toisen suhteen. En vaan.. Ei. Onneksi poikaystävä teki sille tytölle selväksi, että too late, mutta jotenkin ahdistaa.
Kommentit (7)
En minäkään usko, että tekisin noin. En tosin usko, että edes ihastuisin sellaiseen henkilöön, joka on hyvässä parisuhteessa. Olettaen siis, että tiedän tästä suhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän takia mä olen suhtautunut pienellä varauksella treffikumppaneihin, jotka ilmoittaa heti alkuun tyyliin: " Mun paras kaveri on sitten tyttö, ei kai oo ongelma". Itse en kyllä todellakaan lähtisi yrittämään varattuja tieten tahtoen.
En todellakaan. Joillain tosi löysä moraali. Itsekästä ja lapsellista.
Musta suurinta rakkautta on se että tietää että toinen on onnellinen eikä se että se rakkauden kohde on oma, se on vaan iso plussa. Toisen onnen rikkominen kertoo siitä että päässä liikkuu vain yksi asia eli oma etu.
Ilmeisesti olette melko nuoria vielä. Ei se välttämättä tarkoita, että yrittää rikkoa toisen parisuhteen, jos kertoo tunteistaan. Parisuhde ei myöskään ole omistussuhde vaan sen pitäisi perustua kahden ihmisen vapaaseen haluun olla yhdessä, jolloin se kestää, vaikka joku ulkopuolinen tulisikin vannomaan rakkauttaan. Vaikka ero yleensä satuttaakin, niin se on kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin valheellinen liitto, josta on puuttunut se syvä rakkaus ja yhdessä on asuttu vain koska toinen on "ihan jees" ja koska "kuuluu" perustaa perhe. Itse nuorempana elin pitkään (8vuotta) liitossa, jossa arki oli mukavaa ja helppoa, seksi ihan ok, mutta se intohimoinen rakkaus puuttui. Ystäviä ollaan edelleenkin vuosia eron jälkeen, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että ei me oltu koskaan toistemme suuret rakkaudet. Mies oli ihastunut ystäväänsä ja jäkeenpäin ajateltuna olisi ollut vain parempi jos jo silloin olisivat menneet yhteen. Vaikka siis silloin nuorempana koinkin mustasukkaisuutta ja koin sen naispuolisen ystävän uhaksi. Minulla on myös toinen miespuolinen ystävä, joka edelleenkin, lähes viisikymppisenä, on naimisissa naisen kanssa, jonka kanssa perustivat nuorempana perheen. Mies ei ole onnellinen liitossaan, vaan haikailee yhäkin lähes 20 vuotta sitten tapaamansa naisen perään (joka siis en ole minä). Mies ei koskaan uskaltanut tunnustaa naiselle tunteitaan, koska hänellä oli jo perhe, eikä halunnut erota, koska niin ei "kuulu" tehdä, jos on jo naimisissa. Nyt lapset ovat jo isoja, mutta taloudelliset syyt painavat vaakakupissa. Mies "pakenee" todellisuutta viettämällä paljon aikaa kavereidensa kanssa melko kosteissa merkeissä ja pettää vaimoaan jatkuvasti. Eli mun pointti on, että parempi noin, että ystävä tunnusti tunteensa tuossa vaiheessa, jolloin miehen oli vielä helppo puntaroida, onko tyttö vain ystävä vai haluisiko mies siltä enemmänkin. Ihmissuhteiden ei pitäisi olla kilpailu jossa "parempi voittaa" vaan parisuhteessa puolisoiden pitäisi sopia mahdollisimman hyvin toisilleen jolloin kukaan ulkopuolinen ei siihen pääse väliin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä. Oon ollut koko aikuisikäni 25 vuotta aina yksin joten mieli tekisi kokea itsekin välillä onnea. Toisaalta en oo koskaan välittänyt omasta edustani joten kai minä taas hölmönä uhrautuisin ja väistyisin.
En osaa kuvitella. Jos ihastukseni olisi onnellisessa suhteessa niin en pilaisi sitä. En ole niin itsekäs.