Yksi vai kaksi lasta?

Täällä kamppaillaan juuri nyt samojen ajatusten kanssa. Meillä vain erona se, että meidän nyt 2-vuotias mussukka on alusta asti ollut hyvin haastava tapaus. Hän ei ole vieläkään nukkunut yhtään yötä heräämättä ja hänen temperamentti on lievästi sanottuna tulinen. Olen aina ajatellut että haluan kaksi lasta, mutta nyt en enää tiedä jaksanko enää toista lasta. Mitä jos toinen lapsi on yhtä huonouninen ja raivostuu yhtä helposti?

Lisäksi olen hyvin pettynyt siihen, että mieheni ei ole osallistunut tämän ensimmäisen lapsen hoitoon tarpeeksi, yövalvomisista puhumattakaan. Tämä taitaakin olla se kaikkein suurin syy miksi nyt epäröin toisen lapsen hankintaa. Hassua on, että mies haluaisi vielä toisen lapsen... mutta hän ei siitä yksin päätä.

Ikää rupeaa olemaan sen verran, että toisen lapsen yrittämistä ei voi enää lykätä, mutta en tietenkään voi yrittää toista lasta ennenkuin olen varma asiasta... ahdistaa :(

Meillä esikoinen on jäämässä ainoaksi, juurikin aloittajan mainitsemista syistä. Lapsi täyttää helmikuussa kaksi ja elämä on ihanaa, helppoa ja ihanaa! Taloudelliset kysymykset mietityttävät myös, olen laskenut että vaikka mies sairastuisi, jättäisi tai kuolisi niin joka tapauksessa yhden lapsen pystyn itse elättämään. 

Yhdelle jaksan työpäivän jälkeen antaa huomiota ja olla kiinnostunutu piirustuksista ja lumiukoista, tulevaisuudessa jaksan auttaa yhdet läksyt ja kuskata yhtä lasta harrastuksiin. Ajattelen kaiken siis sitä kautta, että jos syystä tai toisesta jäisin yksin kasvattamaan tätä lasta.

Meillä on yksi lapsi. Mies on alusta asti ollut vain yhden lapsen kannalla. Minä pidin toista lasta vaihtoehtona niin kauan kunnes lapsi täytti kolme. Palasin töihin. Lapsi kasvoi. Ja elämästä tuli niin naurettavan helppoa, etten halua enää riskeerata sitä. Samaan aikaan kavereille on syntynyt toisia lapsia, joilla sattumalta on kaikilla on ollut yhtä jos toista ongelmaa. Toki tiedän, että meille ei välttämättä tulisi moniongelmaista/vammaista lasta, mutta silti ajatus toisesta lapsesta tuntuu yhtä innostavalta kuin Siperiaan muuttaminen. Meillä on kaikki tosi hyvin nyt. Parisuhde voi hyvin ja lapsi on onnellinen. Lisäksi on aikaa ja varaa kaikkeen mitä meidän hyvään elämään kuuluu. 

Jos yhtään mietityttää, niin odottaisin vielä. Ei toista lasta tarvitse sulkea kokonaan pois, ellei ikä ala tulla vastaan. Mutta kannattaa kuunnella omia fiiliksiään tarkkaan. Ja tällaisena aikana, kun lapsiperheiden tuista leikataan koko ajan, kannattaa miettiä lapsilukua muutenkin monelta kantilta. 

Sama.. En usko että haluan enää toista, mies tosin haluaa. No, sitten kun hän on raskaana, synnyttää ja valvoo ensimmäisen vuoden niin voin harkita.

Yksi. Ei kahdessa lapsessa ole nykyaikana mitään järkeä. Meitä on täällä maapallolla jo nyt liikaa. Nykyinen poliittinen ilmapiiri ei ainakaan helpota lapsiperheiden tulevaisuutta. Yhden kanssa selviää ja yhdelle pystyy takaamaan hyvän tulevaisuuden, vaikka esim. koulutus muuttuisi maksulliseksi tulevaisuudessa. Itseäni vähän ihmetyttää kaveripiirin perheet, jotka puskevat maailmaan toista tai kolmatta, vaikka lapsiperheiden olot huononevat koko ajan ja työllisyys ei tunnu lähtevän millään takaisin nousuun. Olen yleensä tosi optimistinen ihminen, mutta suomen ja maapallon tulevaisuuden suhteen olen aika varovainen, enkä uskaltaisi tehdä tänne enää yhtään lasta.

Kyllä lapsella on kiva olla sisarus,

Minusta on ihanaa, että yleinen asenneilmapiiri alkaa kannattamaan vain yhden lapsen tekemistä/saamista/hankkimista. Vaikka monet vielä tekevät ison liudan lapsia, on hyvä että meitä pienempiäkin perheitä alkaa olla paljon. Itse en ole koskaan halunnut kuin yhden. Onneksi löysin samalla tavalla ajattelevan miehen. Sukulaiset vähän nieleskeli aluksi päätöksellemme pitäytyä yhdessä, mutta nykyisin yhä useampi heistä on sitä mieltä, että päätöksemme on ollut viisas.

Mietin samaa, mutta toisesta syystä, esikoinen oli nimittäin vauvana aivan kamala tapaus. Huusi ja kiljui käytännössä vuorokauden ympäri ja nukkui vartin pätkissä. En liioittele ollenkaan ja tätä samaa rumbaa jatkui tahdin vähitellen rauhoittuessa vuosikausia, vielä kouluiässä hän heräili kiljumaan monta kertaa yössä. (Veimme lääkäriin monesti, mitään vikaa ei löytynyt, vaikka kaikki mahdolliset syyt tutkittiin.)

Päädyimme kuitenkin hankkimaan vielä toisenkin lapsen, koska halusin klassisesti esikoiselle sisaruksen ja myöskin ajattelin, ettei ole mahdollista, että seuraavakin vauva olisi yhtä hankala. Eikä ollutkaan, hän oli rauhallinen ja tyytyväinen. Nykyään sisarukset ovat keskenään läheisiä (vaikka ovat eri sukupuolta) ja ajattelen, että aikuisena on kiva, kun meidän vanhempien mahdollisesti dementoituessa ja myöhemmin kuollessa on joku, joka jakaa taakkaa ja toisaalta jonka kanssa voi muistella hauskoja lapsuusasioita.

Me olimme etukäteen kuvitelleet, että haluamme useampia lapsia. Kun esikoinen oli 2-vuotias, oli ihana helpotus huomata, ettei meistä kumpikaan halunnut enää lisää lapsia. Eikä lapsemme ole ollut edes vaikea. Mutta tähän yhteen lapseen on tosiaan pystynyt panostamaan ihan eri tavalla, koskaan ei ole tarvinnut arpoa kumman lapsen kevätjuhliin menee ja harmitella, ettei ollut paikalla juuri sillä kerralla kun lapsi sai stipendin. Lapsen ei ole koskaan tarvinnut kilpailla vanhempien huomiosta sisaruksiaan vastaan. 

Elämä on monella tavalla helppoa yhden lapsen kanssa ja toisaalta tuntuu että tämän yhdenkin lapsen kautta pystyy saamaan sen ilon, mikä vanhemmuudessa on. Toki sisarusten rakkaus jää meiltä näkemättä, mutta eipä tarvitse toisaalta olla erotuomarinakaan jatkuvissa sisarusten välisissä tappeluissa. 

Jos ap kuitenkin päädyt kahden lapsen kannalle, niin malta jättää kuitenkin reilu ikäväli heille. Ei ole mitään niin kurjaa kun pieni lapsi, joka joutuu liian aikaisin isoksi ja jää vaille tarvitsemaansa hoivaa. Joku 5-6-vuotias on jo ihan erilaisessa valmiudessa ottamaan uuden tulokkaan vastaan kuin 3-vuotias, joka on vieläkin kovin pieni ja tarvitsisi kovasti äidin huomiota ja syliä. Yksi varteenotettava vaihtoehto on 7 vuoden ikäero, mikä mahdollistaisi pehmeän laskun koululaiselle. Hänen olisi mukava tulla kotiin kun äiti on siellä vauvan kanssa ja kesäloman aikaisesta hoidostakaan ei tarvitsisi murehtia, kun äiti on kotona. Sitten kun pienempi tulee kouluikään, 14-vuotiaasta on jo iso apu iltapäivien turvana ja välipalan laittajana.

Vastaan kysymykseen että kaksi. Olen itse ainokainen ja muistan miten yksinäinen olin kotona. vaikka minulla on ollut aina paljon kavereita mutta sisällä kotona ei ollut ketään kaveria. Siksi minulla on kaksi lasta.

Ei tällä kansantaloudella ole varaa noin pieniin perheisiin. Tai sitten pitää aloittaa oikein kunnon maahanmuutto.

Meille tuli kaksi ja hyvä niin. Oon niin yliajatteleva ja höösäävä tyyppi että yhdellä lapsella (varsinkin hyvin seuraan hakeutuvalla esikoisella) ei olisi ollut tilaa hengittää mun läsnäollessa ja kasvaa omaksi itsekseen, mutta nyt kahden kanssa olen läähättämässä yhden niskassa puolet vähemmän :D Oikeasti koen siis olevani rennompi ja parempi äiti kun noita on kaksi. Olen kyllä myös rasittuneempi ja räiskyn, mutta olen oppinut löysäämään kontrollia ja huomaamaan miten vähän lopulta on musta kiinni, ja se on hyvä.

Mun tapauksessa "mahdollisuus panostaa (yhteen) lapseen" ei siis olisi ollut lapsen etu.

Kolme. Vielä jokin aika sitten puhuttiin että kolme on uusi kaksi. Eli kaikki jotka vain suinkin pystyivät "hankkivat" kolme lasta