Kerro tarinoita, olitko lapsena "erikoinen", teitkö asioita toisin

Leikin mieluummin poikien kanssa koiria, länkkäriä tai rosvoa ja poliisia kuin tyttöjen kanssa leikkihellan ääressä kotia. Kotona kyllä leikin nukeilla ja barbeilla, yhtä lailla kuin pikkuautoillakin.

Yritin opiskella uusia kieliä jo 1. luokalla ja vähän aiemminkin itse kaseteilta.

Nukuin pitkään viikonloppuna - oli hankalaa olla kavereilla yökylässä, kun he halusivat pöykkiä ylös jo kasilta.

Vierailija kirjoitti:

Leikin mieluummin poikien kanssa koiria, länkkäriä tai rosvoa ja poliisia kuin tyttöjen kanssa leikkihellan ääressä kotia. Kotona kyllä leikin nukeilla ja barbeilla, yhtä lailla kuin pikkuautoillakin.

Yritin opiskella uusia kieliä jo 1. luokalla ja vähän aiemminkin itse kaseteilta.

Nukuin pitkään viikonloppuna - oli hankalaa olla kavereilla yökylässä, kun he halusivat pöykkiä ylös jo kasilta.

Minäkin opiskelin ala-asteella venäjää isän ikivanhoista 60-luvun koulukirjoista itsenäisesti. Opin ainakin kaikki kyrilliset aakkoset ja niistä on vieläkin hyötyä näin 20 vuotta myöhemmin.

Ja tuo nukkuminen kavereilla! Tykkäsin, jos joku jäi meille yökylään. Itse en oikein viihtynyt muilla yötä.

AP

En kuunnellut musiikkia.

No, Jaakko Tepon, Esa Pakarisen, Heikki Kinnusen, Huuhaa-Innasen jne huumorikappaleita kuunteli ihan huvikseen hassujen sanojen takia, mutta varsinkaan nuorisomusiikilla ei ollut minulle mitään annettavaa.

Asiassa ei auttanut serkkuni, joka kumma virne naamallaan kuiskaili salaisuuksia kuinka WASP tarkoittaa "We Are Satan's People," kuinka KISS-logosta saadaan "SIKSSIKSSIKS",  kuinka jonkun bändin lavashowssa on ruoskintaa ja kidutusta jne, mikä oli minusta vain hölmöä. Bändien nimiäkään en tuntenut kuin typeristä graffiteista, joiden töhertelijöiden kanssa en halunnutkaan olevan mitään yhteistä kanssani.

Nyt myöhemmin olen löytänyt musiikin.

up

Ylös

Minun suuri idoliani oli Kylli-täti ja käytin kaiken aikani ja saamani makkaranpaketointipaperit piirtämiseen. Sen lisäksi pidin vielä lukemisesta. En jotenkin ole ikinä oppinut ymmärtämään muita ihmisiä koska heidän toimintansa vaikuttaa umpimähkään ja päätäpahkaa-menolta.

Ylös vielä

Onneksi en ollut kuullut pakkoruotsista vielä 70-luvulla. Äitini, joka oli ilmeisesti haaveillut lähtevänsä Vaasaan töihin sukiulaistensa perässä (sitten tapasi isäni ja muuttikin ihan toiseen suuntaan) oli tilannut ruotsin kielen kirjekurssin 50-luvulla. Löysin ne vihkoset meidän rintamamiestalon vintiltä ja istuin usein sadepäivinä vintissä lukemassa niitä vihkosia. Osasinkin sitten yläasteella - olen ensimmäisiä peruskoululaisia - ruotsia todella hyvin. En osaa enää. Toinen juttu mulla oli lämmitetyssä varastohuoneessa piirrellä pohjapiirustuksia. En pitänyt itseäni tarpeeksi hyvänä, enkä olisi ollutkaan, arkkitehdiksi, mutta voi miksi kukaan ei ohjannut minua rakennustekniikan pariin, toki siinäkin piti siihen aikaan osata paremmin piirtää, mutta siihen taitoni olisivat ehkä riittäneet. Tekniikkaa kyllä opiskelin, mutta eri alalla. 

Olin rämäpäätyttö ja paljon poikia kaverina aina. Tyttöjä myös. Muistan miten paljon vitutti, kun aikuiset AINA kommentoi kun leikin jonkun pojan kanssa että "noin nuorena jo poikakaveri" tai muuta väsynyttä. Oli ahdistava tunne, ei mulle kaverin kanssa leikkimisessä ollut kyse mistään seksuaalisesta tms. miksi aikuisten piti tehdä siitä sellainen? Kouluiässä ei enää oikein edes voinut leikkiä poikien kanssa kuin vähän puolisalaa. Ne olisi saanut koulussa turpaan jos olisi selvinnyt että leikki mun kanssa.

En oikein osaa yksilöidä, mikä se asia on. Olen ala-asteajoista lähtien tuntenut olevani jotenkin "erilainen" ja "poikkeava", mutta en missään hyvässä mielessä. Olen jo 36, eikä tunne vieläkään ole hellittänyt. Se vaikuttaa aika paljon ihmissuhteisiinikin, kun mun pitää koko ajan salailla todellista minääni (mikä se sitten onkaan), etten paljastuisi. Hirveän häiritsevää.

No, yksi konkreettinen asia voisi olla se, että olin lapsena kauhean kiinnostunut historiasta ja taiteista. Muistan, kun ihan hirveästi halusin päästä esim. oopperaan. Pääsin joskus ehkä kymmenvuotiaana Herättäjäjuhlille katsomaan siioninvirsi-oopperaa (körttiläiset tietää!), ja se oli aivan valtava elämys. Kyllä mä tykkäsin siis populaarikulttuurista, ja tykkään edelleenkin, mutta ns. korkeakulttuuri kiehtoi kovasti.

up

Ekalla luokalla opettaja luki Lumikki ja seitsemän kääpiötä sadun, jonka jälkeen tehtävänä oli piirtää jotain sadusta. Kaikki tytöt piirsivät Lumikin ja pojat prinssin miekkoineen. Minä (tyttö) piirsin noidan omenan kanssa ja pääsin opettajan puhutteluun.

Vierailija kirjoitti:

Itse viihdyin paljon itsekseni. Tämä nyt ei ole mitenkään erikoista, mutta muistan vielä ne tunteet, kun päiväkerhossa ohjaajat parittivat lapsia vapaan leikin tunneilla. Kun lapset nyt tykkää keskenään leikkiä! Ärsytti, kun joku toinen tuli kesken leikin vaikka nukkekotia näpräämään, kun oli omat leikit siinä kesken. Muistan, miten pasmat meni ihan sekaisin. Aikuiset harvoin ymmärsivät tätä.

Olin tosi sosiaalinen ja olen vieläkin, mutta viihdyn silti paljon yksinäni.

Kertokaa tarinoita mitä muistatte lapsuudestanne!

Kerro miten sulla menee nyt?

Mä olin lapsena jo pieni erakko. Ihan pienenäkään en kuulemma tykännyt sylittelystä enkä läheisyydestä vaan aloin heti sylissä rimpuilla ja itkeä. 

Taipumus vahvistui vanhemmiten, en vaan halunnut ihmisten seuraa, en pitänyt siitä enkä kokenut saavani siitä mitään itselleni. Olisin halunnut olla vain rauhassa, ajatella omiani. Koulussahan tätä ei sallittu vaan kiusaajat iskivät erilaiseen. 

Mutta hyvin mulla on silti elämässä mennyt. Akateeminen koulutus on ja hyväpalkkainen työ. Oma pieni mummonmökki ja hyvä auto. Erakkona en miestä tai perhettä ole toki halunnut, mutta se on oma valintani.

Vierailija kirjoitti:

En oikein osaa yksilöidä, mikä se asia on. Olen ala-asteajoista lähtien tuntenut olevani jotenkin "erilainen" ja "poikkeava", mutta en missään hyvässä mielessä. Olen jo 36, eikä tunne vieläkään ole hellittänyt. Se vaikuttaa aika paljon ihmissuhteisiinikin, kun mun pitää koko ajan salailla todellista minääni (mikä se sitten onkaan), etten paljastuisi. Hirveän häiritsevää.

No, yksi konkreettinen asia voisi olla se, että olin lapsena kauhean kiinnostunut historiasta ja taiteista. Muistan, kun ihan hirveästi halusin päästä esim. oopperaan. Pääsin joskus ehkä kymmenvuotiaana Herättäjäjuhlille katsomaan siioninvirsi-oopperaa (körttiläiset tietää!), ja se oli aivan valtava elämys. Kyllä mä tykkäsin siis populaarikulttuurista, ja tykkään edelleenkin, mutta ns. korkeakulttuuri kiehtoi kovasti.

Ihanaa, koko ikäni kadoksissa ollut kaksossiskoni löytyi! ;)

Koska olen kaksonen, niin aina oli vähän erilainen. Se väärällä nimellä kutsuminen oli aika yleistä. Lukiossa en osallistunut vanhojen tanssiin. Nyt aikuisenakin olen perinteitä vastustava.