Epätoivo iskee, ammatinvalinta aikuisena!

Minun tilanteeni on pähkinänkuoressa tämä:

Menin yliopistoon 19-vuotiaana. Sain parin vuoden opiskelujen jälkeen oman alani töitä ja opinnot keskeytyivät. Pari vuotta sujui hyvin. Sitten aloin saada lähes paniikkikohtauksia ja tunsin jatkuvaa ahdistusta töihin menosta, koska en tuntenut olevani hyvä työssäni. Tunsin myös jatkuvaa alemmuudentunnetta, koska en ollut puuttuvien papereiden vuoksi edes pätevä työhöni. Olin samassa paikassa työssä koko ajan eri pituisilla määräaikaisilla sopimuksilla ja joka sopimuksen jälkeen jouduin pelkäämään, että työt eivät enää jatku.

Sitten tapasin mieheni, menimme naimisiin, aloin odottaa lasta. Se oli oikeasti todella suuri helpotus, koska saisin jäädä hyvällä syyllä pois töistä. Vihasin jokaista työpäivää, odotin vain viikonloppuja, jopa toivoin raskauspahoinvointia, jotta olisi riittävä syy olla pois töistä. Ahdisti todella paljon, kävin psykiatrillakin tämän vuoksi.

Kaikille sanoin, että luultavasti teen äitiysloman jälkeen vihdoinkin graduni valmiiksi, jotta työn saaminen on helpompaa. Ongelma on se, että en halua. Vaikka tekisinkin sen gradun, olisin pätevä työhön, jota kammoan ja josta ahdistun suuresti.

Äitiysloma on ollut elämäni parasta aikaa. En kuitenkaan voi enkä halua jäädä kotiäidiksi ikuisiksi ajoiksi. Hoitovapaan olisi tarkoitus alkaa maaliskuussa. Hain jo viime keväänä opiskelemaan ihan toista alaa, johon ajattelin olevani sopiva. En päässyt. Kieltävä vastaus tuntui märältä pyyhkeeltä kasvoille. Pisteeni eivät olleet lähelläkään riittävät. En siis tiedä, kannattaako hakea uudestaan. En vain tiedä sitäkään, että mitä ihmettä sitten teen.

Monelle alalle minusta ei ole. En osaa laittaa ruokaa, sairaanhoito ei ole kutsumukseni, en ole insinöörityyppiä, en todellakaan valtavan taitava ihmisten kanssa. Paikkakunnallani ei voi opiskella kaikkea mahdollista ja vaikka voisikin, ensin pitäisi päästä sisään. Ja opiskelupaikoista täytyisi kisata 13 vuotta nuorempien kanssa.

Tuntuu, että olen täysin umpikujassa. Tällaista pitäisi olla silloin parikymppisenä, ei enää yli kolmekymppisellä. Tuntuu, että mulla ei ole mitään tulevaisuutta hoitovapaan jälkeen. En ole hyvä missään, en osaa mitään.

Onko sinulla ollut samanlaista tunnetta tai tilannetta? Mitä ihmettä teit? Onko joku käynyt ammatinvalintapsykologilla?