Lue keskustelun säännöt.
Pelkään etten löydä ikinä "sitä oikeaa"
Lotta
29.11.2016 |
..Tai pelkään, että jos löydän niin en osaa ymmärtää, että tässä se nyt on. Pelkään, että minussa on jotain vikaa enkä osaa sitoutua. Pelkään, että jos olen tälläinen samanlainen ihminen kun olen ollut tähänkin asti, enkä ikinä asetu aloilleni ja löydä sitä onnea joka saa jättäytymään paikalleen ja lopettamaan jahkailun että miten tämä elämä tulisi elää.
Olen 24-vuotias nainen, ja en ole vieläkään asettunut aloilleni. Olen kyllä yrittänyt, mutta en ymmärrä miksi tämä on niin hankalaa. Muu elämä sujuu ihan hyvin (koulu ja työ), mutta tunne-elämässä olen ihan sekaisin. En tiedä minne suuntaan olisi kirmattava. Äitini yrittää sanoa, että pitäisi pysyä paikallaan ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan, mutta pelkään että jään yksin ja parhaimmat vuodet menee "ohi". Haluaisin joskus lapsia, mutta pelkään että tätä tahtia en tule niitä ikinä saamaan. Pelkään valintoja, pelkään katuvani niitä joskus. Entä jos tajuankin myöhemmin, että olisi ollut järkevämpi valita mies joka on jo eksä? Pelkään ihan valtavasti valintoja, pelkään että teen tunteella väärän valinnan ja haluaisin aina valita "järkevimmän" vaihtoehdon. Lopulta olen ihan kusessa sen järkevän vaihtoehdon kanssa, koska vaihtoehto ei kuitenkaan tunnu tunteellisesti hyvältä. Pelkään että olen hullu. Pelkään, että en osaa olla yksin, vaikka tälläkin hetkellä asun yksin.
JATKUU ALEMMASSA VIESTISSÄ KUN KAIKKI EIVÄT MAHTUNEET TÄHÄN..
Kommentit (12)
Vieläkin jatkuu..
Mutta tosiaan erosimme elokuun lopulla yhteisestä päätöksestä, mutta olemme edelleen pitäneet yhteyttä ja yrittäneet saada suhdettamme toimimaan. Jotenkin tämän ikävyyspuuskan jälkeen minulle kuitenkin realisoituu edelleen, että olemme liian erilaisia ihmisiä. Kaipaan ihmistä jonka seuraa on ikävä ja iholla hyvä olla, tämä ei ole sellainen vaikka arki onkin ns. perushyvää. Enkö vain osaa arvostaa?
Nyt minun elämääni on myös ilmestynyt sellainen kaverimies, jonka vieressä olen välillä nukkunut. Läheisyys tuntuu hyvälle ja nauramme samanlaisille asioille. Ymmärrän vielä paremmin mitä edellisestä suhteestani puuttui. Tästäkään suhteesta ei silti voi tulla mitään, koska vaikka miehen seurassa on hyvä olla niin vakavaa parisuhdetta en usko että hänen kanssaan voi perustaa, koska elämäntyylimme ovat niin erilaisia. Mies on nuori ja ottaa kaikki asiat niin rennosti, itse haluaisin josain vaiheessa vakavan parisuhteen ja perustaa perheen.
Mitä jos elämäni on loputtomiin tälläistä jahkailua? Onko vika minussa? Mitä teen väärin? Haluaisin elämääni vain ihmisen jonka kanssa voisi rakentaa yhteisen arjen, olisi sama sävel elämän suhteen ja samankaltainen huumorintaju, sekä että läheisyys ja seksi olisi hyvää.
Ärsyttävää kun ihmiset pariutuu ja minä vaan jahkaan ja sekoilen.. :/ Sitten kaikki vielä pelottelevat että tuon ikäisenä kaikki hyvät miehet ovat jo avioituneet, pidä siis kaksin käsin kiinni siitä ihmisestä jonka "saat"..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä olet vielä nuori, joten anna itsellesi aikaa :)
Kyllä se oikea vielä astelee sun luoksesi :) Älä tyydy kompromissiin!!
Itse tyydyin kompromissiin ja nyt on ne lapset, velka ja koko elämä sen kompromissimiehen kanssa. Tunnen, että tukehdun :(
Realismia; moni ei löydä sitä oikeaa, koskaan. Moni moni ihminen. Elää voi yksinkin, nauttien yksittäisistä hetkistä.
Olet 24...
Jos olisit 34 niin voisin ehkä ymmärtää aloituksen. Olet todella nuori, ei mitään hoppua. Moni menee naimisiin ja tekee lapset vasta kymmenen vuotta sinua vanhempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Olen 24-vuotias nainen, ja en ole vieläkään asettunut aloilleni"
Jaksoin lukea tähän asti.
Muuta pois sieltä lestadiolaisvyöhykkeeltä normaalien ihmisten pariin, niin ahdistuksesikin vähenee ja saat vähän perspektiiviä siihen, millä eri tavoin voi elää.
Ei oo muute olemassakaan mitään ennalta määrättyjä "elämän parhaita vuosia". Hyviä vuosi tulee jos on tullakseen ja ne voi tulla ihan milloin vain, aivan kuten se "oikeakin". Se oikea voi tallustaa elämään vasta vanhuudessa... kuka tietää. Miksi siis stressata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole mitään oikeaa kaavaa elää elämää. Kuulostaa siltä, että kuuntelet liikaa ympäristön paineita. Oikean kohdalla ei tarvitse miettiä, onko hän se oikea. Jos se oikea ei tule vastaan ennen lastentekoikää, niin voit tehdä lapsesi yksinkin. Moni selviää aivan hyvin yksinhuoltajana. Sinulle sinun onnellisuutesi on tärkeintä.
Niin kai ne paineet voivat tulla ulkopuolelta. Miksi vaan en osaa ymmärtää mitä oikeasti haluan itse, ja mitkä asiat ovat yhteiskunnan antamia paineita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole oikeastaan olemassa muuta rakkautta kuin ensirakkaus. Kaikki loput suhteet ovat sellaista ihan kivaa, muttei vie yöunia, ruokahalua ja kaikkia ajatuksia. Montakin päivää voi huomaamatta mennä niin, ettei ajattele uutta "rakkautta" ollenkaan.
No onhan sulla ollut jo aika paljon sutinaa.
16-vuotiaasta 19 ikävuoteen asti seurustelin ensimmäinen poikaystäväni kanssa. Nyt kun mietin jälkeenpäin, hän tulee olemaan aina rakas minulle, ensirakkauteni. Meillä meni kaikilla osa-alueilla hyvin, mutta emme jatkaneet suhdetta koska molempien ensimmäinen suhde ja molemmat mietti jatkuvasti onko aidan takana vihreämpää. Mies on nyt jo naimisissa ja on lapsia. Kaipaan häntä edelleen, tässä suhteessa oli tunnetta, oli järkeä, oli huumoria, oli läheisyyttä ja hyvää seksiä. Kaikki loksahti paikalleen. Nyt niitä ei enää ole, ja tuskin tulen ikinä tälläistä ihmistä enää löytämään. Nuoruuden tyhmyys vain pilasi tämän suhteen.
Olin tässä välissä n. 1,5 vuotta sinkkuna ja eron jälkeinen aika oli kamalaa. Minua vain masensi enkä nähnyt valoa missään. Minulla oli samalla suhde hieman vanhempaan mieheen, mutta se ei oikein ottanut tulta alleen joten olimme lopulta vain kavereita. Hänen kanssaan oli kuitenkin mahtava nauraa asioille ja keskustella syvällisesti erilaisista asioista; tajusin kuinka huumori ja keskustelu on tärkeää suhteessa kuin suhteessa.
Tämän jälkeen tuli aika, jolloin minulle realisoitui etten tule kai enää ikinä tapaamaan "sitä oikeaa" ja aloin treffaamaan miestä jota kohtaan minulla ei aluksi ollut ihastusta, alkuhuumaa tai muutenkaan juuri minkäänlaista fiilistä. Päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden, koska mies olisi järjellä valittuna hyvä. Hän on hyvästä perheestä (pidän hänen sukulaisistaan), käy hyvä palkkaisessa työssä ja on ahkera, ei ikinä valita että joku on huonosti, osaa remontoida ja omistaa talon jnejne. Haluaa lapsia ja varmasti hoitaisi arjen heidänkin kanssaan. Seksi luistaa. Mutta tuntuu, että parisuhteesta puuttuu joku tunne. Asuessamme miehen kanssa saman katon alla, tuntui aina niin yksinäiseltä ja vieraalta. Tiedän, että normaalisti olen sellainen nauravainen pelleilijä ja höpöttäjä. Miehen kanssa kaikki on vakavaa suorittamista eikä sellaista rentoa yhdessä oloa. Miehen kanssa saisin hyvän elämän, mutta en viihdy hänen seurassaan.. Emme saa keskustelua aikaiseksi, emmekä naura samoille asioille. Olen alkanut itsekin olemaan vakava vetäytyjä hänen seurassaan. Tuntuu niin kamalalle, että tässä olisi hyvä ja järkevä suhde mutta jokin juttu puuttuu, joka vaikuttaa kemiaan ja siihen tunteeseen koko ihmistä kohtaan. Saisikohan tätä jotenkin rakennettua kuntoon?