Vertaistukea teinitytön äidille - lapsen itsenäistyminen pelottaa

Säälittävää aloittaa tällainen ketju, mutta pakko purkaa tätä outoa oloa johonkin....
Tyttäreni on 16, fiksu ja luotettava, hyvä koulussa ja ns. "kiltti" tyttö. On aina ollut aika perhekeskeinen eikä mikään erityisen menevä tyyppi, muutama todella hyvä ystävä joiden kanssa viettää usein aikaa, mutta ei tykkää esim. discoista eikä muutenkaan vaikkapa perjantai- tai lauantai-iltana kaupungilla hillumisesta.
Minua on jotenkin alkanut ahdistamaan tytön pärjääminen omillaan ja itsenäisten esim. poikakavereihin liittyvien päätösten tekeminen. Asumme maassa jossa tämänikäiset eivät mm. turvallisuussyistä voi liikkua yhtä itsenäisesti kuin Suomessa, ja koska asumme kaukana aivan kaikesta, tyttö on ollut täysin meidän kyytimisen varassa (viedään ja haetaan koulusta, harrastuksista, kavereiden luota jne.). Itse olin varmaan ala-asteella jo itsenäisempi olosuhteiden pakosta, koska vanhemmat tekivät pitkää työpäivää ja jouduin olemaan paljon itsekseni.
Tyttö haluaisi Suomeen tai jonnekin muualle kuin nykyiseen asuinmaahamme yliopistoon 1,5 vuoden päästä kun saa lukion loppuun (aloitti koulun 5 vanhana ja hyppäsi yhden luokan yli). Kamala huoli että miten tulee pärjäämään itsekseen.
Sitten niistä pojista... on ollut ihastunut monta kertaa, pari vuotta sitten "seurusteli" puppy love-tasolla luokkakaverinsa kanssa muutaman kuukaudenkin, mutta nyt joku kohta parikymppinen kaverin kaveri oli iskenyt siihen silmänsä viime viikonloppuna kaverin synttäribileissä (pyytänyt jo elokuviin jne.). Tyttöä ei näytä kiinnostavan kovinkaan paljoa, mutta tiedä häntä jos poitsu alkaa kovasti piirittämään... olen aina ajatellut olevani hyvinkin avomielinen, mutta nyt tekisi mieli suurinpiirtein lukita tyttö huoneeseensa 3-kymppiseksi asti ja järjestää sitten avioliitto jonkun "sopivan" miehen kanssa ;).
Tähän ehkä vaikuttaa se, että olin itsekin kiltti ja fiksu hikarityttö, joka ei ikinä kännännyt kaupungilla jne., siihen saakka kun 17 vanhana tapasin mieheni (tytön isän) ja karkasin kotoa. Koulut jäi, elämä jatkui, ja minulla oli tuuria matkassa koska mies oli ja on maailman paras aviomies, ystävä ja isä, mutta menettelin kyllä äärettömän typerästi lähtiessäni puolituntemattoman matkaan kauas perheestäni. Tähän varmaan nyt sitten peilaan lastani, eikä se taida ihan reilua olla...
Auttakaa minua höllentämään vähän tätä talutushihnaa, että jossain vaiheessa uskaltaisin jopa päästää kokonaan irti.