Mitä vikaa kasvatuksessasi oli?

Minua ei kasvatettu eikä mitään opetettu, huudettiin ja tiuskittiin vain. Ollut hiukkasen kuoppainen polku, mutta ihan jees selvisin kuitenkin. Ihmissuhteet on vieläkin hankalia, kun koko ajan tarkkailen muita, että mitähän nyt teen väärin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla: syyttely, huutaminen, vanhempien alkoholinkäyttö ja riitely, mitätöinti, lyttääminen, kyttääminen, välinpitämättömyys.

Samat. Lisäksi raaka perheväkivalta, vaimoon ja lapsiin kohdistuva.

Juurikin tuo..ei mitään kasvatusta.

Nykypäivänä meidät lapset olisi kai huostaanotettu. Äiti, yh, oli pitkiäkin hetkiä aina vuorossa olevan miehensä luona. Hoidimme toisiamme. Samoin äidin mielisairaala-hoitojaksoilla, olimme kotona.

Perheen vanhimpana tyttönä olen ihan itse oppinut mitkä ovat kuukaitiset. En ollut niistä koskaan kuullutkaan. Kun ne alkoivat ala-asteella, kesti kai yli vuoden ennen kuin  ymmärsin, että se homma ei lopu koskaan. 

Vierailija kirjoitti:

Minua ei kasvatettu eikä mitään opetettu, huudettiin ja tiuskittiin vain. Ollut hiukkasen kuoppainen polku, mutta ihan jees selvisin kuitenkin. Ihmissuhteet on vieläkin hankalia, kun koko ajan tarkkailen muita, että mitähän nyt teen väärin.

Minulla aivan sama juttu. Juuri mitään ei opetettu, mitään ei puhuttu, onneksi oli sentään kavereita. Kyllä välillä vituttaa, kun tajuaa, missä tilanteessa omat ikäiseni ovat. Itsetunnossa on olut kehittämistä, mutta nyt uskallan puhua ihmisille! Olen niin ylpeä itsestäni:)

Mulla se tavallinen suomalainen; tunnekylmyys, ankaruus ja suorittaminen. Isä joi ja äiti purki turhautumisensa myös lapsiin. Mutta huonomminkin olisi voinut olla.

Keskityttiin liikaa koulussa pärjäämiseen, mutta ei opetettu miten saada tyttöystävä. Nyt ihmettelevät miten "niin fiksu poika" päätyi työttömäksi, akateemiseksi alkoholistiksi. On se jännä

Vanhemmat toimivat parhaan kykynsä mukaan, joten en sanoisi että kasvatuksessani olisi ollut vikaa. Toisaalta voisi olla mielenkiintoista tietää millainen olisin, jos he olisivat joissakin tilanteissa käyttäytyneet eri tavalla kuin käyttäytyivät. Ehkä en merkittävästi erilainen kuitenkaan.

Mikä kasvatus?

Kasvoin pumpulissa. Siitä syystä en nyt aikuisena kestä pahaa maailmaa ja se järkyttää minua liikaa.

En muista äitini sanoneen minulle ainuttakaan ystävällistä sanaa kun olin lapsi, haukkuja ja ivaa kyllä riitti, löi myös herkästi ja pilkkasi milloin mistäkin. Esim. rintojen kasvamisesta ilkuttiin suvun naisten voimin, ihan hirveää. Itse sain hoitaa kaikki kouluasiat ja harrastukset, äitiä ei kiinnostanut. Muistan vieläkin kun eka- tai tokaluokkalaisena ompelin itse iltamyöhällä esiintymisvaatteita balettikoulun esitystä varten ja kuinka väsytti ja silmiä särki. Rippikuvauksen sain tilata itse ja kun kuvat tulivat sain haukut että oli liian kallis paikka... Näitä riittäisi vaikka kuinka.

Se hyöty karusta lapsuudesta on ollut että tiedän mitä en ikinä sano tai tee omille lapsilleni.

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin pumpulissa. Siitä syystä en nyt aikuisena kestä pahaa maailmaa ja se järkyttää minua liikaa.

Minulla varmaan sama.

Olen nyrkit pystyssä puolustamassa täysin vieraita ihmisiä joita kiusataan:(

En ymmärrä miksi lapselle ei anneta aamupalaa päiväkodissa :(

Olisin niin mieluusti normaali välinpitämätön suomalainen.

Äidilleni sukupuoliasiat olivat häpeän paikka. Kun kuukautiseni alkoivat 11vuotiaana, en tiennyt mitä se ruskea verinen vuoto oli. En tiennyt siteistä mitään. Kun äiti huomasi pyykissä veriset pikkuhousuni, oli vain vihainen asiasta: "Nytkö ne jo alkoivat!!" Miten ikävää ja säälittävää. Lapsiparka! Oli säälittelyn lisäksi hyvin vihainen koska nyt alkoi sekin riesa!

Koulussa otettiin kuukautis-asiat vasta viidennellä luokalla, minulla ne alkoivat jo kolmannella.

Äitini oli myös miesten vihaaja, usein kuultu lause oli: miehet on sikoja kaikki, sen yhden asian perään ne on vaan. Oli itse alistetussa asemassa avioliitossaan ja tuli raskaaksi jonka takia meni pikanaimisiin isäni kanssa.

Muuten ok-kasvatus, mutta ei koskaan halattu tai muutenkaan osoitettu lämpimiä tunteita.

Vierailija kirjoitti:

En muista äitini sanoneen minulle ainuttakaan ystävällistä sanaa kun olin lapsi, haukkuja ja ivaa kyllä riitti, löi myös herkästi ja pilkkasi milloin mistäkin. Esim. rintojen kasvamisesta ilkuttiin suvun naisten voimin, ihan hirveää. Itse sain hoitaa kaikki kouluasiat ja harrastukset, äitiä ei kiinnostanut. Muistan vieläkin kun eka- tai tokaluokkalaisena ompelin itse iltamyöhällä esiintymisvaatteita balettikoulun esitystä varten ja kuinka väsytti ja silmiä särki. Rippikuvauksen sain tilata itse ja kun kuvat tulivat sain haukut että oli liian kallis paikka... Näitä riittäisi vaikka kuinka.

Se hyöty karusta lapsuudesta on ollut että tiedän mitä en ikinä sano tai tee omille lapsilleni.

Hienoa, kun olet päättänyt katkaista ikävän kasvatuksen kierteen. Olen paljon perheiden kanssa tekemisissä ja usein nuoret äidit jatkavat kierrettä kuin kostaakseen omille lapsille kokemansa vääryydet. En usko sen olevan tietoista, mutta ulkopuolinen huomaa kohtelun lapsia kohtaan paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Äidilleni sukupuoliasiat olivat häpeän paikka. Kun kuukautiseni alkoivat 11vuotiaana, en tiennyt mitä se ruskea verinen vuoto oli. En tiennyt siteistä mitään. Kun äiti huomasi pyykissä veriset pikkuhousuni, oli vain vihainen asiasta: "Nytkö ne jo alkoivat!!" Miten ikävää ja säälittävää. Lapsiparka! Oli säälittelyn lisäksi hyvin vihainen koska nyt alkoi sekin riesa!

Koulussa otettiin kuukautis-asiat vasta viidennellä luokalla, minulla ne alkoivat jo kolmannella.

Äitini oli myös miesten vihaaja, usein kuultu lause oli: miehet on sikoja kaikki, sen yhden asian perään ne on vaan. Oli itse alistetussa asemassa avioliitossaan ja tuli raskaaksi jonka takia meni pikanaimisiin isäni kanssa.

Olit jäänyt jo kaksi kertaa luokalle?

Minun äitini oli ihana. Hän loi turvallisuuden tunteen ja sekä isä että minä kerroimme huolemme äidille. Äiti auttoi ja lohdutti.

Toisaalta äiti vaati minulta hyvää koulumenestystä. Seiska lukuaineessa ei riittänyt, vaan hän kysyi, olenko tyhmä vai laiska.

Äiti toivoi minusta kunnianhimoista menestyjää. Koulun jälkeen olisi pitänyt pyrkiä lääkikseen, oikikseen tai kauppakorkeaan. Minusta ne kaikki tuntuivat kuilettavan tylsiltä ja puuduttavilta. Valitsin kielet. Humanistinen ala kiinnosti. Myös taideala olisi kiinnostanut. Äiti sanoi, että kielten lukijoista tulee huonosti palkattuja opettajia ja tytöt menevät lukemaan kieliä vain tutustuakseen bileissä insinööriopiskelijoihin. No, se oli varmaan vitsi, mutta olisin tässä asiassa kaivannut hyväksyntää ja kannustusta omille valinnoilleni ja tunteilleni. Minulle jäi fiilis, että me humanistit olemme eräänlaisia luusereita. No nykymaailmassa kai olemmekin.

Lyttäys ja tietynlaiseen itsensä jatkuvaan "tarkkailuun" ( = säälimättömään itsen lyttäykseen) opettaminen. Ei saanut vaikuttaa "leuhkalta". "Leuhka" tarkoitti tilanteesta riippuen oikeastaan mitä tahansa paitsi täydellistä seinäkukkasena oloa hiljaa ja muiden kritiikitöntä nöyristelyä. Uskaltauduin avautumaan kiusaamisesta kerran kun olo oli jo mennyt tosi pahaksi (fyysisesti oksetti mennä kouluun) ja heti kysyttiin, provosoinko jotenkin. Joo, pelkällä olemassaolollani, sanomatta ainuttakaan poikkipuoleista sanaa ikinä, kyllä provosoin. ":D"

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli ihana. Hän loi turvallisuuden tunteen ja sekä isä että minä kerroimme huolemme äidille. Äiti auttoi ja lohdutti.

Toisaalta äiti vaati minulta hyvää koulumenestystä. Seiska lukuaineessa ei riittänyt, vaan hän kysyi, olenko tyhmä vai laiska.

Äiti toivoi minusta kunnianhimoista menestyjää. Koulun jälkeen olisi pitänyt pyrkiä lääkikseen, oikikseen tai kauppakorkeaan. Minusta ne kaikki tuntuivat kuilettavan tylsiltä ja puuduttavilta. Valitsin kielet. Humanistinen ala kiinnosti. Myös taideala olisi kiinnostanut. Äiti sanoi, että kielten lukijoista tulee huonosti palkattuja opettajia ja tytöt menevät lukemaan kieliä vain tutustuakseen bileissä insinööriopiskelijoihin. No, se oli varmaan vitsi, mutta olisin tässä asiassa kaivannut hyväksyntää ja kannustusta omille valinnoilleni ja tunteilleni. Minulle jäi fiilis, että me humanistit olemme eräänlaisia luusereita. No nykymaailmassa kai olemmekin.

Piti jatkas, että meillä isä oli se, joka haukkui ja mitätöi. Pienestä pitäen tunsin, että isä jotenkin häpesi minua eikä luottanut siihen, että osaisin mitään. Yhdessä vaiheessa nuorena järkeilin, että sen täytyy johtua jostain vammasta tai viasta, josta minulle ei ole kerrottu ja jota en itse huomaa. Isä sanoi esim. kaveristani, että hän varmasti pärjää elämässään, mutta tuosta meidän tytöstä minä en tiedä, tuleeko siitä mitään.

Kasvatus jäi vähän takavasemmalle, kun perheessä oli massiivinen päihdeongelma ja mielenterveysongelmia. Olimme sisarusten kanssa keskenään kotona, kun äiti oli iltavuorossa ja isä mielisairaalassa. Minä oli 3-4 v, sisko 5-6 v ja veli 8-9 v. Ominemme sitten söimme ja menimme nukkumaan. Joskus alkoholisti-isoäiti oli "hoitamassa", mutta hän sammui sohvalle jo ennen illan tuloa.

Minusta tuli melkoisen itsenäinen jo pienestä asti. Ala-asteella hoidin itse oikomishoitoni, varasin ajat ja kuljin itse hammaslääkäriin. Vanhemmilla ei ollut mitään tietoa kulkemisistani. Kavereiden perheiltä opin, että hampaitakin kuuluu pestä. Monia muitakin perusasioita opin, kun seurasin kavereiden perheitä.

Mielipiteen sai kertoa vain jos se oli sama kuin vanhemmilla. Ruokapöydässä ei saanut puhua. Ei opetettu kiittämään. Apua ei saanut ulkopuoliselta pyytää.

Nämä nyt ainakin..