Mitä vikaa kasvatuksessasi oli?

Kaikkia vieraita tuli kohdella kuin kuninkaita. Ei saanut itkeä tahi huutaa, jotta se ei häiritsisi ketään. Piti pysyä omassa huoneessa jos äidille ja/tai isälle tuli ystäviä kylään. Kahvipöytään ei ollut mitään asiaa. Ruokaa sai vain ja ainoastaan kun äiti sitä esille laittoi. Vaikka olisi kuinka nälkä, ei saanut ottaa välipalaa (väli- ja iltapalaa ei ollut olemassakaan). Kun äiti leipoi leipää ja pullaa, saatiin kyllä leipää syödä, mutta pullat oli tarkoitettu vierasvaroiksi ja vanhempien kahvipullaksi.

Talo oli aina siisti, siitä ei siis nähnyt että siellä asuisi lapsia (ja meitä kuitenkin oli kahdeksan). Myös omat huoneet piti päivittäin siivota. Talvisin etupihan hangella ei saanut leikkiä, jottei se olisi ruman näköinen.. Takapihalla sai sitten rakentaa lumilinnoja yms (pihamme oli toki niin suuri, että takapihakin kyllä riitti).

Meillä loppui sylittely, halaamiset yms rakkauden osoitukset siinä vaiheessa, kun oltiin 5-6-vuotiaita.

Nykyään olen vieläkin tosi epävarma jutellessani "aikuisille" ihmisille, eli kaikille minua vanhemmille (olen 25). Olen tosi kömpelö sosiaalisissa tilanteissa, häkellyn kun minut kutsutaan kahvipöytään ja olen kamala siivousfriikki. Meillä kyllä näkee että talossa asuu lapsia, mutta käytän kauheasti energiaa ja aikaa siivoamiseen.

Toisaalta minusta on tullut tosi itsenäinen, ja näen turhan helposti punaista, jos minua yritetään auttaa tai vihjaistaan, että "eikö tuo ole miesten hommaa". Esim miehen vanhemmat ovat häkeltyneitä siitä, että kuljin vauvan ja taaperon kanssa alusta alkaen itse joka paikassa, ei mies minua kuskannut, ja että kolasin pihaa toisen lapsen leikkiessä lähellä ja toisen nukkuessa vaunuilla yms yms yms. Miehen veljen perhettä kun ollaan hyysätty aina, niinkuin naisesta tulisi avuton saadessaan vauvan.

Olen myös erittäin hyväkäytöksinen ja huomaavainen sekä antelias ihminen. Pukeudun aina tyylikkäästi ja olen huolitellun näköinen, syystä että lapsena sain kuulla perheenjäseniltä niin paljon solvauksia (olin se hiljainen tyttö, johon oli helppo purkaa omaa pahaa oloaan- kunnes se raja tuli jossain vaiheessa vastaan ja paikalta pakenivat kaikki kun suutuin sen harvan kerran).

Vierailija kirjoitti:

Mikä kasvatus?

Sama tässä tuli mieleen. En juurikaan muista että olisi jotain kasvatusta ollut. Isä toki oli pöytätavoista tarkka mistä nyt aikuisena olen kiitollinen. Jonkunlaisia sääntöjä yritettiin tosin laittaa kun mun murkkuikä tuli mutta taisi olla vähän myöhäistä silloin.

Vierailija kirjoitti:

Keskityttiin liikaa koulussa pärjäämiseen, mutta ei opetettu miten saada tyttöystävä. Nyt ihmettelevät miten "niin fiksu poika" päätyi työttömäksi, akateemiseksi alkoholistiksi. On se jännä

No voi luoja. Taas yhden miehen alkoholismi/elämässä pärjäämättömyys on naisen vika. Tai siis se, ettei kukaan ole suostunut tyttöystäväksi. Ei se ole mikään syy alkaa alkoholistiksi. Ja toisesta päästä ne miehet, jotka ovat sen elämänkumppanin löytäneet, vinkuvat, että on pakko juoda, kun se akka on niin mahdoton. Selvinpäin ei kestä. Siis onko miesten pakko juoda jos ei saa naista ja myös pakko juoda jos saa naisen, koska se kuitenkin on niin kamala ja pilaa koko elämän.  Hankkuituu vielä salaa raskaaksi ja pilaa miehen koko elämän. Nainen näyttää pilaavan miehen elämän teki sitten niin tai näin, jos vauva-palstaan on luottaminen.

Isän alkoholiongelma oli läsnä koko lapsuuden,siitä huolimatta sain rakkautta ja hellyyttä ja kotona keskusteltiin kaikesta.äiti tasapainoitti turvallisuudentunteen kotiimme.itse en kuitenkaan alkoholia ole käyttänyt lasteni nähden lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidilleni sukupuoliasiat olivat häpeän paikka. Kun kuukautiseni alkoivat 11vuotiaana, en tiennyt mitä se ruskea verinen vuoto oli. En tiennyt siteistä mitään. Kun äiti huomasi pyykissä veriset pikkuhousuni, oli vain vihainen asiasta: "Nytkö ne jo alkoivat!!" Miten ikävää ja säälittävää. Lapsiparka! Oli säälittelyn lisäksi hyvin vihainen koska nyt alkoi sekin riesa!

Koulussa otettiin kuukautis-asiat vasta viidennellä luokalla, minulla ne alkoivat jo kolmannella.

Äitini oli myös miesten vihaaja, usein kuultu lause oli: miehet on sikoja kaikki, sen yhden asian perään ne on vaan. Oli itse alistetussa asemassa avioliitossaan ja tuli raskaaksi jonka takia meni pikanaimisiin isäni kanssa.

Olit jäänyt jo kaksi kertaa luokalle?

Alapeukkuja on papissut, mutta harvemmin 11v on kolmannella luokalla. Jos on loppuvuodesta  syntynyt 11v on vielä viidennen luokan syksyllä.

* Jos on loppuvuodesta syntynyt, voi olla vielä 11v viidennellä luokalla. Siis syyslukukaudella.

Äiti ja äidin puolen suku vertaili suvun lapsia toisiinsa, niin ulkonäön kuin koulumenetysken osalta. Äitiä varsin harmitti, kun siskonsa lapset oli meitä kauniimpia, lahjakkaampia ja parempia koulussa. Hyvin mekin pärjättiin, mutta minusta tuli alisuoriutuja. En vieläkään usko, että kukaan voi oikeasti pitää minusta ja esimiehen antama kehu ei oikeasti ole totta. Äiti oli mielessään tehnyt elämääni varten käsikirjoituksen, mutta minä en noudattanutkaan sitä.

Olen keski-ikäinen nainen, joka on kasvattanut omat lapset ihan eri tavalla.

Meillä äiti antoi aina ymmärtää, että muut on parempia kun "köyhänkersat" eli siis me. Aina piti  miettiä, mitä esim. naapurit ajattelee ja tehdä sen mukaan.  Ei kannustettu käymään kouluja.  Äidille olisi varmaan riitänyt, jos oltaisiin päästy jonnekin kotiapulaiseksi. Ei meiltä siis mitään odotettu. Poikien ei tarvinnut tehdä mitään, koska talo oli "akkoja" täynnä.  Nyt aikuisena vähät piittaan mitä muut ajattelee, ja kouluja tuli käytyä, vaikka ei niihin kannustettu. Mutta vieläkin tuntuu hullulta, jos huomaan, että joku arvostaa mielipidettäni.  Tai, että ylipäätään joku kuuntelee mitä sanon, koska aina oli ymmärtänyt, että sitä on vain vähäpätöinen toisenluokan kansalainen ja muut on jotenkin parempia. Ei nämä nyt pahoja puutoksia kasvatuksessa ollut, mutta kuitenkin vaikuttaneet tapaan kohdata muut ihmiset. Rehellisyyttä meillä korostettiin.  Ja muutenkin, ruokaa oli aina pöydässä ja meistä huolehdittiin joten lapsuus oli kyllä turvallinen, mutta "köyhä".

Lyttääminen, väheksyntä, hellyydenpuute. Minua arvostettiin vain sen perusteella, minkälaisia arvosanoja tuon koulusta. Sain kehuja, ja taputuksen päähän, kun toin kymppejä, joten toin sitten vain niitä.

Ulkonäköäni kritisoitiin armotta. Minua ei ole koskaan kotona sanottu edes nätiksi. Olin väärän muotoinen ja kokoinen, hiukseni roikkuivat, silmäni olivat oudon väriset ja kaikki vähäinenkin kaunistautuminen kuitattiin halveksivalla tuhinalla. Mikä sekin luulee olevansa.

Minä sain kotoa mukaani todella heikon itsetunnon ja hillittömän ylisuorittamisen. Pyrin kauan miellyttämään muita. Ajauduin aivan liian nuorena naimisiin aivan väärän ihmisen kanssa, minkmä tiesin jo avioituessani. Muistan ajatelleeni, että olen sitten ainakin kokenut sen, jos en löydä tosirakkautta.

Se löytyi kuitenkin myöhemmin ja ikä on tuonut helpotusta muihin ongelmiin. Olen edelleen varsin hellyydenkipeä ja kaipaan kosketusta. Hypellän lasta ja puolisoa aina kun tilaisuus tulee. Äitinä yritän välttää samoja virheitä ja olen ylpeä teini-ikään päässeestä tyttärestä, jolla on reilu mieli ja hyvä sydän. Kehun ja kiitän. Huomaan kuitenkin olevani vaativa koulun suhteen.

En tiedä, oliko kasvatuksessani mitään vikaa, mutta näin aikuisiällä, jos äitini esimerkiksi kyläreissun päätteeksi halaa minua, tunnen oloni hyvin vaivautuneeksi ja seison vaan kädet suorana. Kyllä meistä lapsina huolehdittiin ym. mutta ehkä jokin läheisyys puuttui.

Sitä ei ollut. Eikun olipas: Mut aivopestiin uskomaan olevani paha ihminen, syypä kaikkeen.

Mikä kasvatus? Oli vain huutoa ja väkivaltaa. Ikinä ei kerrottu mitä teki väärin ja miten olisi pitänyt käyttäytyä, huudettiin ja piiskattiin vaan. 

Ollessani lapsi kaikki huomio meni vanhemman sisarukseni mielenterveysongelmien käsittelyyn silloin kun vanhemmat eivät olleet pitkään iltaan asti töissä. Muistan lapsuudestani vain yksinäisyyden tunteen ja väsyneen äitini huudot ja raivokohtaukset. Olin koulukiusattu, mutta äitini ei välittänyt asiasta. Sen sijaan naljaili siitä miten "herkkä" olen kun en tuollaista kestä ja oikeastaan olen varmaan itse ärsyttänyt muita. Teini-iässä äitini arvosteli ulkonäköäni ja vaatteitani, teki pilkkaa kiusaamiskokemuksistani, hoki miten vastenmielinen olen ja teki selväksi miten halveksui minua. Isäni ei koskaan ollut läsnä, kotona ollessaan ei puhunut lapsilleen mitään. Elämänlaatuni parani huomattavasti muutettuani kotoa ja itsenäistyttyäni,  nykyisin vanhempiini on ihan puhevälit mutta käyn heidän luonaan todella harvoin (pari kertaa vuodessa) enkä vastaa puhelimeen.  

Tuloksena sitkeä masennus, en kykene luottamaan ihmisiin ja itsetuntoni on jatkuvasti pohjamudissa. Koen ansaitsevani kaiken kamalan mitä kohdalleni sattuu. Aina ei tarvita päihteitä pilaamaan lapsen elämää. Olimme keskiluokkainen perhe jossa rahasta ja materiasta ei ollut pulaa. 

Vanhempani kasvattivat minut hyvin. Ainoa juttu mikä häiritsee, on se, että valehtelulleni päiväkodissa yms. Ei tehty mitään.

Minä taisin olla jo hieman masentunut ala-asteella. Teini-ikäisenä ongelmat alkoivat, ulkopuolista apua olisi ollut tarjolla,mutta häpeä esti ottamasta sitä vastaan. Luulin ja luulen,että kaikesta pitää selvitä yksin,koska olen oppinut siihen.Olen jäänyt aika yksin asioineni. Välinpitämättömyys lienee pahinta ja toisen vanhemman epäterve vallankäyttötyyli (alistamista,vähättelyä,ulkonäön arvostelua jne.). En ole vieläkään itsenäinen,aikuinen ihminen,joka tekee itse valinnat. Vaan muut valitsevat puolestani ja oikeastaan en edes tiedä mitä haluan. Olen riippuvainen ja aina kuulostelen liikaa muita,oma elämä valuu hukkaan. Edelleen jopa vanhempani yrittävät vaikuttaa valintoihini ja arvostelevat tekemisiäni. He saattavat ostaa esim.jotain tavaroita minulle tai lapselleni,kysymättä ensin minun mielipidettäni. En haluaisi ottaa heiltä vastaan enää mitään,koska siten olen samalla heidän ottessaan. En vieläkään täysin tiedä,mikä meni siis kasvatuksessa pieleen vai menikö mikään? Vai onko vika minussa,kuten olen jo lapsesta saakka ajatellut,jos joku asia on tuntunut liian vaikealta.

Äitini alkoi vihaamaan minua kun olin noin 10v, en tiedä miksi. Mykkäkoulu saattoi kestää viikkoja, arvatkaa kuinka kipeää se on pienelle lapselle :( En ymmärrä millainen ihminen tekee noin lapselleen. Julmaa henkistä väkivaltaa.

Minä en saanut koskaan lapsena kehuja. Jos maalasin jotain, värit olivat oudot. Koulussa jos kokeesta ei tullut kymppiä, kysyttiin että mikä meni pieleen. Sitten joskus ollessani kuudennella luokalla äiti havahtui ja alkoi kehumaan pienistäkin asioista. Mulle tulee aina tosi vaivaantunut olo, en osaa ottaa kehuja vastaan enkä usko olevani hyvä missään. Koen kehut teennäisinä.

Vierailija kirjoitti:

Äidilleni sukupuoliasiat olivat häpeän paikka. Kun kuukautiseni alkoivat 11vuotiaana, en tiennyt mitä se ruskea verinen vuoto oli. En tiennyt siteistä mitään. Kun äiti huomasi pyykissä veriset pikkuhousuni, oli vain vihainen asiasta: "Nytkö ne jo alkoivat!!" Miten ikävää ja säälittävää. Lapsiparka! Oli säälittelyn lisäksi hyvin vihainen koska nyt alkoi sekin riesa!

Koulussa otettiin kuukautis-asiat vasta viidennellä luokalla, minulla ne alkoivat jo kolmannella.

Äitini oli myös miesten vihaaja, usein kuultu lause oli: miehet on sikoja kaikki, sen yhden asian perään ne on vaan. Oli itse alistetussa asemassa avioliitossaan ja tuli raskaaksi jonka takia meni pikanaimisiin isäni kanssa.

11 vuotiaat ovat viidesluokkalaisia ja 9 vuotiaat kolmasluokkalaisia.