Rakennusprojekti teki miehestä vieraan ihmisen
Terve. Uskomatonta, että ollaan siinä pisteessä, että tulin vauva.fi:hin...
Mieheni ryhtyi syksyllä rakentamaan piharakennusta, jonka täytyy olla vakuutusraha-asioiden takia vuoden loppuun mennessä valmis. Tällä hetkellä maassa on kuoppa jossa on vähän täytettä.
Ongelma on se, että miehestä on tullut ihan eri ihminen. Alkaa tuntua, että jompi kumpi meistä on psykoosissa tai jotain, mutta kumpi? Meillä on ennen (reilun vuoden suhde) ollut paljon läheisyyttä, päivittäin ollaan sanottu toisillemme kauniita asioita, naurettu yhdessä, ei menty vihaisina nukkumaan, tehty toisillemme palveluksia, ollut yleensä melko paljon ja aina hyvää seksiä. Mies sanoi tämän projektin alkaessa, että hän sitten keskittyy täysin siihen. Olin, että selvä. Aluksi meni ihan hyvin - mies teki, stressasi toki paljon mutta konkreettisesti teki, minä autoin minkä pystyin, yöt nukuttiin yhdessä, seksiäkin oli välillä. Sanoi tässä vaiheessa vielä saavansa voimaa ja latautuvansa lähelläni. No, ensimmäisenä meni seksi. Olen reilusti miestä nuorempi ja viriilimpi ja perus hyväksikäyttötaustaisen tavoin minulla on paha tapa samaistaa seksi välittämiseen. Hormonipäissäni ylireagoin ensimmäiseen seksittömään kauteen. Näitä on ollut ennenkin, mutta nyt siitä ei jotenkin enää pystytty puhumaan eikä siitä päästy palautumaan. Mies on muuttunut asteittain vieraammaksi, kunnes nyt ahdistuu välittömästi kun olen samassa huoneessa, nukkuu patjalla lattialla lastenhuoneessa (hänellä kaksi lasta edellisistä suhteista jotka ovat välillä täällä) ja aina kun yritämme keskustella, se menee jotenkin ihan päin helvettiä. Kysyin yhtenä yönä, rakastaako hän minua vielä. Sanoi hetken mietittyään, että hyvinä hetkinä kyllä. Eilen hän sanoi näkevänsä minut lähinnä työvoimana, joka ei täytä tarkoitustaan - en oikein kykene auttamaan raksahommissa, kun on niin saatanan paha olla, että olen lamaantunut, en pysty syömään, oksennan... Sen keskustelun päätteeksi huutoitkin kylpyhuoneen lattialla. Huutoa vain tuli jostain sydämen pohjasta kuin pienellä lapsella, niin kuin se olisi voinut lävistää tämän painajaisen jossa minulle rakas ihminen on yhtäkkiä joku ihan muu, pitää pahaa oloani jonain narsistisena teatterina ja syyttää minua siitä, etten tee mitään. Tullessani kylpyhuoneessa mies istui ilmeettömänä keittiön pöydän ääressä tuijottamassa puhelintaan. Pyysin viereeni nukkumaan, mutta läheisyys kuulemma ahdisti ja piti mennä pois. Ei se ole oikeasti tuollainen. Se on empaattinen, lämmin, ymmärtäväinen, kärsivällinen ihminen. Minä rakastan sitä. Ymmärrän, että se on henkisesti paskana, ja että en todellakaan ole osannut suhtautua siihen omassa hylkäämisenpelossani ja hämmennyksessäni aina oikein, mutta jotenkin tuntuu ihan sairaalta, että se antaa oman psyykensä ja ihmissuhteen tuhoutua, koska se rakennus on vain tehtävä. Vitut ole. Emme menetä mitään jos sitä ei tehdä - mitä nyt jo ostettujen tarvikkeiden hinnat - vakuutusrahat vain jäävät saamatta ja sitten ei ole piharakennusta. Mies ei halua kuitenkaan lopettaa suhdetta; sanoo, että se voi vielä joskus näyttää ihan erilaiselta - heti sen jälkeen kun on sanonut, että minä tunnun hänestä nyt vain hyödyttömältä narisijanarsistilta. En näe järkeä enkä logiikkaa. Olen huomenna lähdössä hänen pyynnöstään viikonlopuksi pois, yksinolo voisi kuulemma auttaa. Tänään minusta alkoi tuntua, että oikeastaan toivon löytäväni voimaa lähteä lopullisesti, vaikka se tuntuu ihan mielettömän pahalta. Rakastan sitä. Tekee mieli iskeä puukko mahaani, kun katson pöydän toisessa päässä istuvaa vierasta ihmistä ja muistan, että se on joskus ollut maailman tutuin ja turvallisin, kaikki ne hyvät muistot...
Onko tämä normaalia? Voiko tästä palautua? Anteeksi tämä sekava vuodatus, voin todella huonosti.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Rakennus ei valmistu tolla tahdilla vuoden loppuun mennessä.
Epäilen samaa.
No niin minäkin epäilen. Mies ei suostu näkemään realiteetteja. Syyttää minua siitä, että ei valmistu. Totta, että minun kanssani keskustelemiseen on mennyt aikaa, mutta se on muutenkin niin rikki, ettei jaksa tehdä mitään. Eikä ihan täysissä voimissa olevakaan saisi parissa kuukaudessa tönöä tehtyä materiaalihankintoineen kaikkineen hyvin pitkälti yksin. Äsken sanoin miehelle, että minun mielestäni ollaan sellaisessa tunnelissa, josta on syytä kääntyä pois, kun sen läpi toiseen päähän ei pääse ennen kuin se sortuu niskaan. Sanoi todella jäätävästi "kiitos tuesta, tämä merkitsi minulle paljon", jotain lässynlää kun en usko "yhteiseen" asiaan (ei minulta ole kysytty, tehdäänkö tätä vai ei). Minusta sellainen ihminen, joka yrittää pakottaa toisen uskomaan omaa järkeä ja intuitiota vastaan on lähinnä kulttijohtaja. Mielelläni uskoisin ja tukisin, mutta ei tässä ole mitään helvetin järkeä. Nyt voisi vielä pelastaa oman mielenterveyden ja parisuhteen ja luovuttaa, mutta se ei vain ole vaihtoehto...
Kuulostat pelottavasti eräältä tuttavaltani. Sivusta näkee joskus paremmin kuin peilistä. Olen pahoillani, mutta sinun kannattaa vakavasti miettiä jatkoa itsesi kannalta. Rakennuksesta tuo tuskin johtuu, mies vain tuntuu kanavoineen huonon olonsa siihen. Se on tavallaan tekosyy. Pidä huolta itsestäsi ja yritä jutella jollekin luotettavalle läheiselle.
Ehkä tässä käy sitten niin, että rakennus ei valmistu, mies ei pysty kohtaamaan sitä että homma oli alusta asti järjetön, syyttää minua ja suhde loppuu siihen...
Ymmärsinkö oikein, että olette olleet vasta vuoden yhdessä? Tässä muutama ajatus, joka minulla heräsi.
- Ensinnäkin, sinä olet ilmeisesti nuorempi kuin miehesi? Nuoruutesi saattaa aiheuttaa ehkä tietynlaista kuohuvaa ja dramaattista käytöstä, joka vanhemmalla ihmisellä on ehkä tullut jo nähtyä ja koettua, ja joka on jäänyt jo menneisyyteen. Ihminen monesti tasaantuu ja rauhoittuu vanhetessaan. En sano tätä pahalla, jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa.
- Suhteissa on aluksi rakastumisen huumaama symbioosi-vaihe, jonka jälkeen tunteet tasaantuvat. Otetaan vähän etäisyyttä ehkä. Opitaan tuntemaan toinen kunnolla.
- Rakentaminen on oikeasti tosi raskasta! Ei silloin riitä voimavaroja oikein mihinkään muuhun. Ehkä miehesi kokee ettet ymmärrä sitä ja tue häntä tarpeeksi. Ehkä tämä on se hetki jolloin hän tarvitsee tukea. Tosin taustastasi johtuen kuulostaa siltä että tämä on se hetki, jolloin sinäkin tarvitsisit häntä, eri tavalla tosin.
Joo vois olla ehkä fiksua pyytää jotain rakennusfirmaa tekemään se.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat pelottavasti eräältä tuttavaltani. Sivusta näkee joskus paremmin kuin peilistä. Olen pahoillani, mutta sinun kannattaa vakavasti miettiä jatkoa itsesi kannalta. Rakennuksesta tuo tuskin johtuu, mies vain tuntuu kanavoineen huonon olonsa siihen. Se on tavallaan tekosyy. Pidä huolta itsestäsi ja yritä jutella jollekin luotettavalle läheiselle.
Kiitos. Pahalta tuntuu lukea, mutta voi myös olla täysin totta. Miehellä on varmasti paljon käsittelemättömiä asioita . Ei usko pahojen juttujen tonkimiseen pohjamutia myöten, vaan elämän jatkamiseen - mikä on monesti tosi viisastakin ja ihailen häntä tässä asiassa, mutta tuntuu, että jotain sellaista sinne on jäänyt, mitä olisi ollut hyvä tonkiakin. Kai ne tulee nyt sitten ulos. On sellainen altruistityyppi, auttaa hirveästi muita ihmisiä, minuakin on auttanut melkein kohtuuttoman paljon. Nyt se kääntyy sitten kai katkeruudeksi. Kyllä minä ymmärrän, että olisi minun "vuoroni" auttaa häntä, mutta kun tuntuu siltä kuin elämän tärkein ihminen tekisi kuolemaa, on vaikea keskittyä muuhun.
Pystyisitkö kertomaan tuttavasi tarinaa tarkemmin?
Siis hetkinen?? Jakyse oli vaan jostain pihavajasta, Huh. Älkää ikinä alkako rakentamaan taloa:)
T 2 taloa rakentanyt ja 3. suunnitteleva
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakennus ei valmistu tolla tahdilla vuoden loppuun mennessä.
Epäilen samaa.
Minäkin veikkaan tätä.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että olette olleet vasta vuoden yhdessä? Tässä muutama ajatus, joka minulla heräsi.
- Ensinnäkin, sinä olet ilmeisesti nuorempi kuin miehesi? Nuoruutesi saattaa aiheuttaa ehkä tietynlaista kuohuvaa ja dramaattista käytöstä, joka vanhemmalla ihmisellä on ehkä tullut jo nähtyä ja koettua, ja joka on jäänyt jo menneisyyteen. Ihminen monesti tasaantuu ja rauhoittuu vanhetessaan. En sano tätä pahalla, jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa.
- Suhteissa on aluksi rakastumisen huumaama symbioosi-vaihe, jonka jälkeen tunteet tasaantuvat. Otetaan vähän etäisyyttä ehkä. Opitaan tuntemaan toinen kunnolla.
- Rakentaminen on oikeasti tosi raskasta! Ei silloin riitä voimavaroja oikein mihinkään muuhun. Ehkä miehesi kokee ettet ymmärrä sitä ja tue häntä tarpeeksi. Ehkä tämä on se hetki jolloin hän tarvitsee tukea. Tosin taustastasi johtuen kuulostaa siltä että tämä on se hetki, jolloin sinäkin tarvitsisit häntä, eri tavalla tosin.
Olen selvästi nuorempi ja kuohuvampi, molemmat ollaan varsin tietoisia siitä, eikä se ole mikään tabu. Tiedän, että mies tarvitsee tukea. En vain oikein tiedä, mitä se tuki on, kun mies ei osaa levätä kanssani eikä oikein muutenkaan. On sanonut itsekin, että tuntuu, että hän käyttää minua lähinnä syntipukkina joka asiassa. Perustusten tasaamisessa olisin voinut konkreettisesti auttaa ja autoinkin, mutta kun en ihan koko aikaa ollut käytettävissä koska olin sopinut etätyöprojektin jo ennen kuin tämä rakennushomma aloitettiin, sain kuulla siitä aika perkeleesti. Sitä käytetään nyt sitten esimerkkinä, kuten myös sitä, että olen hänen yhtäkkisen muutoksensa ja kodin ahdistavan ilmapiirin takia alkanut voimaan tosi huonosti ja yrittänyt välillä selvitä siitä olosta keskustelemalla hänen kanssaan - eli viemällä hänen aikaansa ja rasittamalla hänen hermojaan. Vaatii älyttömästi voimia, että en esimerkiksi romahtele, kun lapset ovat täällä, tai että voin jonkun hetken joskus ajatella jotain muuta kuin sitä, että miten tästä helvetistä voi selvitä.
Vierailija kirjoitti:
Joo vois olla ehkä fiksua pyytää jotain rakennusfirmaa tekemään se.
Ei ole varaa.
Vierailija kirjoitti:
Siis hetkinen?? Jakyse oli vaan jostain pihavajasta, Huh. Älkää ikinä alkako rakentamaan taloa:)
T 2 taloa rakentanyt ja 3. suunnitteleva
Joo, ei ole suunnitelmissa. Tämä piharakennus tehdään siksi, että vanha paloi kaksi vuotta sitten. Kiva, että teillä on onnistunut.
Mikä on sinun panoksesi projektissa? Voit ainakin käydä kaupassa, hoitaa kotityöt, valmistaa ruoan ja eväät. Hoitaa materiaalilaskentaa, suunnittelua ja kilpailutusta sekä siivota työmaalla. Oikeasti yksi mies ei jaksa kantaa koko projektia.
Vaatiessasi huomiota käyttäydyt itsekkäästi ja viet miehen voimia.
Työmaalla on työvaiheita, joissa voit auttaa esim. malaamista riittää.
Miehelle olisi tärkeää saada selkeä rytmi, joka sisältää muutaman vapaaillan rakentamisesta esim. pe ja su ilta. Nuo ovat pakolliset palautumisen kannalta, että jaksaa projektin. Ala nyt oikeasti tukemaan sitä miestä ja ei seksiä pakolla...
Nim. yksi talo rakennettu ja pari isoa remppaa takana.
Norna kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että olette olleet vasta vuoden yhdessä? Tässä muutama ajatus, joka minulla heräsi.
- Ensinnäkin, sinä olet ilmeisesti nuorempi kuin miehesi? Nuoruutesi saattaa aiheuttaa ehkä tietynlaista kuohuvaa ja dramaattista käytöstä, joka vanhemmalla ihmisellä on ehkä tullut jo nähtyä ja koettua, ja joka on jäänyt jo menneisyyteen. Ihminen monesti tasaantuu ja rauhoittuu vanhetessaan. En sano tätä pahalla, jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa.
- Suhteissa on aluksi rakastumisen huumaama symbioosi-vaihe, jonka jälkeen tunteet tasaantuvat. Otetaan vähän etäisyyttä ehkä. Opitaan tuntemaan toinen kunnolla.
- Rakentaminen on oikeasti tosi raskasta! Ei silloin riitä voimavaroja oikein mihinkään muuhun. Ehkä miehesi kokee ettet ymmärrä sitä ja tue häntä tarpeeksi. Ehkä tämä on se hetki jolloin hän tarvitsee tukea. Tosin taustastasi johtuen kuulostaa siltä että tämä on se hetki, jolloin sinäkin tarvitsisit häntä, eri tavalla tosin.
Olen selvästi nuorempi ja kuohuvampi, molemmat ollaan varsin tietoisia siitä, eikä se ole mikään tabu. Tiedän, että mies tarvitsee tukea. En vain oikein tiedä, mitä se tuki on, kun mies ei osaa levätä kanssani eikä oikein muutenkaan. On sanonut itsekin, että tuntuu, että hän käyttää minua lähinnä syntipukkina joka asiassa. Perustusten tasaamisessa olisin voinut konkreettisesti auttaa ja autoinkin, mutta kun en ihan koko aikaa ollut käytettävissä koska olin sopinut etätyöprojektin jo ennen kuin tämä rakennushomma aloitettiin, sain kuulla siitä aika perkeleesti. Sitä käytetään nyt sitten esimerkkinä, kuten myös sitä, että olen hänen yhtäkkisen muutoksensa ja kodin ahdistavan ilmapiirin takia alkanut voimaan tosi huonosti ja ollut suhteellisen toimintakyvytön. Vaatii älyttömästi voimia, että en esimerkiksi romahtele, kun lapset ovat täällä, tai että voin jonkun hetken joskus ajatella jotain muuta kuin sitä, että miten tästä helvetistä voi selvitä.
Se on vaan yksi rakennus, joka ei valmistu määräajassa, mitä siitä, kai sitä voi pahempaakin tapahtua. Jos ei ole rahaa, niin muutatte halvempaan. Nou hätä.
Norna kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat pelottavasti eräältä tuttavaltani. Sivusta näkee joskus paremmin kuin peilistä. Olen pahoillani, mutta sinun kannattaa vakavasti miettiä jatkoa itsesi kannalta. Rakennuksesta tuo tuskin johtuu, mies vain tuntuu kanavoineen huonon olonsa siihen. Se on tavallaan tekosyy. Pidä huolta itsestäsi ja yritä jutella jollekin luotettavalle läheiselle.
Kiitos. Pahalta tuntuu lukea, mutta voi myös olla täysin totta. Miehellä on varmasti paljon käsittelemättömiä asioita . Ei usko pahojen juttujen tonkimiseen pohjamutia myöten, vaan elämän jatkamiseen - mikä on monesti tosi viisastakin ja ihailen häntä tässä asiassa, mutta tuntuu, että jotain sellaista sinne on jäänyt, mitä olisi ollut hyvä tonkiakin. Kai ne tulee nyt sitten ulos. On sellainen altruistityyppi, auttaa hirveästi muita ihmisiä, minuakin on auttanut melkein kohtuuttoman paljon. Nyt se kääntyy sitten kai katkeruudeksi. Kyllä minä ymmärrän, että olisi minun "vuoroni" auttaa häntä, mutta kun tuntuu siltä kuin elämän tärkein ihminen tekisi kuolemaa, on vaikea keskittyä muuhun.
Pystyisitkö kertomaan tuttavasi tarinaa tarkemmin?
En viitsi tarkemmin kertoa, mutta kuulostaa vaan niin samalta. Hänen miehensä on muodostanut jonkinlaisen kaavan itselleen juuri auttavaisuudesta tai oikeammin ehkä työteliäisyydestä. Tekee hommia kuitenkin taidon puutteessaan vähän sinne päin ja turhautuu, mutta ei tunnusta sitä. Taustalla juurikin käsittelemättömiä ikäviä asioita. Parisuhde on projekti, mutta sekin turhauttaa. Vaimo maksaa joustamattomuudesta omalla pahalla olollaan, joka näkyy matkan päähän. Mies ei ymmärrä, että työtkin sujuisivat paremmin onnellisena. Taloudessa tehdään paljon aivan turhaa hommaa ja vaimo raataa hirveästi.
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinun panoksesi projektissa? Voit ainakin käydä kaupassa, hoitaa kotityöt, valmistaa ruoan ja eväät. Hoitaa materiaalilaskentaa, suunnittelua ja kilpailutusta sekä siivota työmaalla. Oikeasti yksi mies ei jaksa kantaa koko projektia.
Vaatiessasi huomiota käyttäydyt itsekkäästi ja viet miehen voimia.
Työmaalla on työvaiheita, joissa voit auttaa esim. malaamista riittää.
Miehelle olisi tärkeää saada selkeä rytmi, joka sisältää muutaman vapaaillan rakentamisesta esim. pe ja su ilta. Nuo ovat pakolliset palautumisen kannalta, että jaksaa projektin. Ala nyt oikeasti tukemaan sitä miestä ja ei seksiä pakolla...
Nim. yksi talo rakennettu ja pari isoa remppaa takana.
Miksi ap:n pitäisi toimia jonain ilmaisena piikana jossain projektissa joka on resursoitu päin helvettiä ja hirveä ilmapiiri?? Eiköhän kannattais ennemmin tehdä niitä omia työprojektejaan.
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinun panoksesi projektissa? Voit ainakin käydä kaupassa, hoitaa kotityöt, valmistaa ruoan ja eväät. Hoitaa materiaalilaskentaa, suunnittelua ja kilpailutusta sekä siivota työmaalla. Oikeasti yksi mies ei jaksa kantaa koko projektia.
Vaatiessasi huomiota käyttäydyt itsekkäästi ja viet miehen voimia.
Työmaalla on työvaiheita, joissa voit auttaa esim. malaamista riittää.
Miehelle olisi tärkeää saada selkeä rytmi, joka sisältää muutaman vapaaillan rakentamisesta esim. pe ja su ilta. Nuo ovat pakolliset palautumisen kannalta, että jaksaa projektin. Ala nyt oikeasti tukemaan sitä miestä ja ei seksiä pakolla...
Nim. yksi talo rakennettu ja pari isoa remppaa takana.
Hoidan kotityön, ruokin miehen suunnilleen lusikalla suuhun kun se ei muista syödä. Työmaalla teen sellaisia hommia, joissa olen enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Olen rahan kanssa ihan käsi, en ymmärrä tarvittavista materiaaleista mitään, eikä mies ole pyytänytkään minua sellaisia tekemään. Säännöllisestä rytmistä olen yrittänyt puhua, mutta mies (ehkä semisti autisti tai jotain, aivot toimii vähän jännästi) on sellaisessa moodissa, että rentoutuminen ei vain onnistu mitenkään päättämällä. Kuulemma ainoa tapa saada sielulle rauhaa on tehdä ihan perkeleesti. Sitten jos alkaa rentoutua, siinä meneekin monta päivää mitään tekemättä, valuu vain hiljalleen sallitusta lepopäivästä viivyttelyn ja kasvavan syyllisyyden puolelle...
Siinä on yksi ongelma, että minä en ihan oikeasti usko tämän homman onnistumiseen. Voinko väkipakolla alkaa uskomaan? Ja se, että yksinkertaisesti hajoan. Minulla on tunne-elämän ongelmia, tiedän sen, mutta en niitä pysty tästä näin yhtäkkiä korjaamaan. Ja kyllä se varmaan eheämpääkin tyyppiä ahdistaisi, että minulta ei kysytä mitään ja sitten on päällä rakennusprojekti, jota on viivytelty kaksi vuotta ja alettu tekemään ihan viimetipassa, jonka myötä minut aletaan yhtäkkiä nähdä rakkaan kumppanin sijaan "potentiaalisena työvoimana, joka ei tee mitään". Seksistä en ole haaveillut enää aikoihin, muutamaan päivään en edes minkäänlaisesta koskettamisesta, kun mies on vain vihamielinen ja ahdistunut.
Vierailija kirjoitti:
En viitsi tarkemmin kertoa, mutta kuulostaa vaan niin samalta. Hänen miehensä on muodostanut jonkinlaisen kaavan itselleen juuri auttavaisuudesta tai oikeammin ehkä työteliäisyydestä. Tekee hommia kuitenkin taidon puutteessaan vähän sinne päin ja turhautuu, mutta ei tunnusta sitä. Taustalla juurikin käsittelemättömiä ikäviä asioita. Parisuhde on projekti, mutta sekin turhauttaa. Vaimo maksaa joustamattomuudesta omalla pahalla olollaan, joka näkyy matkan päähän. Mies ei ymmärrä, että työtkin sujuisivat paremmin onnellisena. Taloudessa tehdään paljon aivan turhaa hommaa ja vaimo raataa hirveästi.
Voi luoja... Kuulostaa niin tutulta. Aina pitää olla vähintään joku auto, joka pitää korjata. "Pitäis" on erittäin yleinen sana tässä taloudessa. Mies istuskelee omissa oloissaan toteuttamassa älypuhelinriippuvuuttaan, menen lähelle, ja saman tien on joku "pitäis"-juttu, jota "pitäis" mennä pihalle tekemään. On sitä oikeasti hyvää, lämmintä ja rakkaudellistakin aikaa, mutta tuntuu, että aina on joku proggis johon tarvittaessa paeta. Tähän se vaan pakenee niin syvälle, että hukkaa itsensä kokonaan. Se ero näissä tarinoissa on, että minä en raada sinänsä hirveästi - opiskelen erittäin löysää aikuiskoulutusta jossa on lähiviikkoja kerran kuukaudessa, välillä teen etätöitä ja kotona lähinnä siivoan, kokkaan ja lämmitän taloa, joskus autan miestä niissä sen jutuissa - mutta henkisesti olen kyllä koko ajan näissä jotenkin kiinni ja monesti koen syyllisyyttä siitä, etten tee yhtä paljon kuin mies tekee, vaikka tiedän, ettei kenenkään oikeasti tarvitse koko ajan säätää ja raataa niin hirveästi.
Mihin edes tarvitsee jotain pihavajaa? En käsitä. Asunkin kerrostalokaksiossa ja veikkaan, että talossanne on enemmän säilytystilaa jo nykyäänkin.
Miksi mies ryhtyi tuollaiseen projektiin, jota selkeästi ei osaa tehdä. Fiksu lopettaisi ja keskittyisi järkevämpään puuhaan.
Rakennus ei valmistu tolla tahdilla vuoden loppuun mennessä.