Rakennusprojekti teki miehestä vieraan ihmisen
Terve. Uskomatonta, että ollaan siinä pisteessä, että tulin vauva.fi:hin...
Mieheni ryhtyi syksyllä rakentamaan piharakennusta, jonka täytyy olla vakuutusraha-asioiden takia vuoden loppuun mennessä valmis. Tällä hetkellä maassa on kuoppa jossa on vähän täytettä.
Ongelma on se, että miehestä on tullut ihan eri ihminen. Alkaa tuntua, että jompi kumpi meistä on psykoosissa tai jotain, mutta kumpi? Meillä on ennen (reilun vuoden suhde) ollut paljon läheisyyttä, päivittäin ollaan sanottu toisillemme kauniita asioita, naurettu yhdessä, ei menty vihaisina nukkumaan, tehty toisillemme palveluksia, ollut yleensä melko paljon ja aina hyvää seksiä. Mies sanoi tämän projektin alkaessa, että hän sitten keskittyy täysin siihen. Olin, että selvä. Aluksi meni ihan hyvin - mies teki, stressasi toki paljon mutta konkreettisesti teki, minä autoin minkä pystyin, yöt nukuttiin yhdessä, seksiäkin oli välillä. Sanoi tässä vaiheessa vielä saavansa voimaa ja latautuvansa lähelläni. No, ensimmäisenä meni seksi. Olen reilusti miestä nuorempi ja viriilimpi ja perus hyväksikäyttötaustaisen tavoin minulla on paha tapa samaistaa seksi välittämiseen. Hormonipäissäni ylireagoin ensimmäiseen seksittömään kauteen. Näitä on ollut ennenkin, mutta nyt siitä ei jotenkin enää pystytty puhumaan eikä siitä päästy palautumaan. Mies on muuttunut asteittain vieraammaksi, kunnes nyt ahdistuu välittömästi kun olen samassa huoneessa, nukkuu patjalla lattialla lastenhuoneessa (hänellä kaksi lasta edellisistä suhteista jotka ovat välillä täällä) ja aina kun yritämme keskustella, se menee jotenkin ihan päin helvettiä. Kysyin yhtenä yönä, rakastaako hän minua vielä. Sanoi hetken mietittyään, että hyvinä hetkinä kyllä. Eilen hän sanoi näkevänsä minut lähinnä työvoimana, joka ei täytä tarkoitustaan - en oikein kykene auttamaan raksahommissa, kun on niin saatanan paha olla, että olen lamaantunut, en pysty syömään, oksennan... Sen keskustelun päätteeksi huutoitkin kylpyhuoneen lattialla. Huutoa vain tuli jostain sydämen pohjasta kuin pienellä lapsella, niin kuin se olisi voinut lävistää tämän painajaisen jossa minulle rakas ihminen on yhtäkkiä joku ihan muu, pitää pahaa oloani jonain narsistisena teatterina ja syyttää minua siitä, etten tee mitään. Tullessani kylpyhuoneessa mies istui ilmeettömänä keittiön pöydän ääressä tuijottamassa puhelintaan. Pyysin viereeni nukkumaan, mutta läheisyys kuulemma ahdisti ja piti mennä pois. Ei se ole oikeasti tuollainen. Se on empaattinen, lämmin, ymmärtäväinen, kärsivällinen ihminen. Minä rakastan sitä. Ymmärrän, että se on henkisesti paskana, ja että en todellakaan ole osannut suhtautua siihen omassa hylkäämisenpelossani ja hämmennyksessäni aina oikein, mutta jotenkin tuntuu ihan sairaalta, että se antaa oman psyykensä ja ihmissuhteen tuhoutua, koska se rakennus on vain tehtävä. Vitut ole. Emme menetä mitään jos sitä ei tehdä - mitä nyt jo ostettujen tarvikkeiden hinnat - vakuutusrahat vain jäävät saamatta ja sitten ei ole piharakennusta. Mies ei halua kuitenkaan lopettaa suhdetta; sanoo, että se voi vielä joskus näyttää ihan erilaiselta - heti sen jälkeen kun on sanonut, että minä tunnun hänestä nyt vain hyödyttömältä narisijanarsistilta. En näe järkeä enkä logiikkaa. Olen huomenna lähdössä hänen pyynnöstään viikonlopuksi pois, yksinolo voisi kuulemma auttaa. Tänään minusta alkoi tuntua, että oikeastaan toivon löytäväni voimaa lähteä lopullisesti, vaikka se tuntuu ihan mielettömän pahalta. Rakastan sitä. Tekee mieli iskeä puukko mahaani, kun katson pöydän toisessa päässä istuvaa vierasta ihmistä ja muistan, että se on joskus ollut maailman tutuin ja turvallisin, kaikki ne hyvät muistot...
Onko tämä normaalia? Voiko tästä palautua? Anteeksi tämä sekava vuodatus, voin todella huonosti.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Mihin edes tarvitsee jotain pihavajaa? En käsitä. Asunkin kerrostalokaksiossa ja veikkaan, että talossanne on enemmän säilytystilaa jo nykyäänkin.
Miksi mies ryhtyi tuollaiseen projektiin, jota selkeästi ei osaa tehdä. Fiksu lopettaisi ja keskittyisi järkevämpään puuhaan.
Piharakennus on kyllä sinänsä tosi tarpeellinen, että mies muutenkin puuhailee paljon kaikenlaista, korjaa autoja yms. Tällä hetkellä kaikkia työkaluja sun muuta on pihalla levällään siellä täällä, mikä on kamalan näköistä, epäkäytännöllistä eikä lapsillekaan mikään ihanteellinen ympäristö. Silti tuntuu, että nyt pitäisin nyt pyhänä sitä entistä elämää, jossa kaikki on kyllä hukassa, lapset leikkii lojumaan jääneellä spray-maalilla, ympäristösihteeri huomauttaa pihan kunnosta - mutta ihmissuhde oli inhimillisessä kunnossa.
Ja se siinä taitaa olla yksi haaste, että kun se tosiaan osaa tehdä ja tietää sen, mutta ei jotenkin suostu suhteuttamaan käytettävissä olevia resursseja ajan vaatimuksiin.
Norna kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En viitsi tarkemmin kertoa, mutta kuulostaa vaan niin samalta. Hänen miehensä on muodostanut jonkinlaisen kaavan itselleen juuri auttavaisuudesta tai oikeammin ehkä työteliäisyydestä. Tekee hommia kuitenkin taidon puutteessaan vähän sinne päin ja turhautuu, mutta ei tunnusta sitä. Taustalla juurikin käsittelemättömiä ikäviä asioita. Parisuhde on projekti, mutta sekin turhauttaa. Vaimo maksaa joustamattomuudesta omalla pahalla olollaan, joka näkyy matkan päähän. Mies ei ymmärrä, että työtkin sujuisivat paremmin onnellisena. Taloudessa tehdään paljon aivan turhaa hommaa ja vaimo raataa hirveästi.
Voi luoja... Kuulostaa niin tutulta. Aina pitää olla vähintään joku auto, joka pitää korjata. "Pitäis" on erittäin yleinen sana tässä taloudessa. Mies istuskelee omissa oloissaan toteuttamassa älypuhelinriippuvuuttaan, menen lähelle, ja saman tien on joku "pitäis"-juttu, jota "pitäis" mennä pihalle tekemään. On sitä oikeasti hyvää, lämmintä ja rakkaudellistakin aikaa, mutta tuntuu, että aina on joku proggis johon tarvittaessa paeta. Tähän se vaan pakenee niin syvälle, että hukkaa itsensä kokonaan. Se ero näissä tarinoissa on, että minä en raada sinänsä hirveästi - opiskelen erittäin löysää aikuiskoulutusta jossa on lähiviikkoja kerran kuukaudessa, välillä teen etätöitä ja kotona lähinnä siivoan, kokkaan ja lämmitän taloa, joskus autan miestä niissä sen jutuissa - mutta henkisesti olen kyllä koko ajan näissä jotenkin kiinni ja monesti koen syyllisyyttä siitä, etten tee yhtä paljon kuin mies tekee, vaikka tiedän, ettei kenenkään oikeasti tarvitse koko ajan säätää ja raataa niin hirveästi.
Jokainen tekee taitojensa mukaan. Sinä opiskelet, se on tärkeää. Sinä hoidat kotia ja autat miestäsi, minkä osaat ja jaksat. Älä turhaan koe syyllisyyttä. Sinulla on realismia elämälle ja tämä taito jostain syystä on mieheltäsi hukassa.
Vierailija kirjoitti:
Siis hetkinen?? Jakyse oli vaan jostain pihavajasta, Huh. Älkää ikinä alkako rakentamaan taloa:)
T 2 taloa rakentanyt ja 3. suunnitteleva
Sama tilanne ja joo.. pihavaja...huoh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinun panoksesi projektissa? Voit ainakin käydä kaupassa, hoitaa kotityöt, valmistaa ruoan ja eväät. Hoitaa materiaalilaskentaa, suunnittelua ja kilpailutusta sekä siivota työmaalla. Oikeasti yksi mies ei jaksa kantaa koko projektia.
Vaatiessasi huomiota käyttäydyt itsekkäästi ja viet miehen voimia.
Työmaalla on työvaiheita, joissa voit auttaa esim. malaamista riittää.
Miehelle olisi tärkeää saada selkeä rytmi, joka sisältää muutaman vapaaillan rakentamisesta esim. pe ja su ilta. Nuo ovat pakolliset palautumisen kannalta, että jaksaa projektin. Ala nyt oikeasti tukemaan sitä miestä ja ei seksiä pakolla...
Nim. yksi talo rakennettu ja pari isoa remppaa takana.
Miksi ap:n pitäisi toimia jonain ilmaisena piikana jossain projektissa joka on resursoitu päin helvettiä ja hirveä ilmapiiri?? Eiköhän kannattais ennemmin tehdä niitä omia työprojektejaan.
Parisuhde on aina sitä että tehdään juuri tuon tyyppisiä projekteja.
Joillakin jopa yhteinen lomamatka on samaa tyyppiä.
Ihan hyvä opetella selviytymään ja tulemaan toimeen myös hankalissa tilanteissa.
Kun kokemus karttuu, niin projekteista tulee järkevämpiä.
Vierailija kirjoitti:
Norna kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En viitsi tarkemmin kertoa, mutta kuulostaa vaan niin samalta. Hänen miehensä on muodostanut jonkinlaisen kaavan itselleen juuri auttavaisuudesta tai oikeammin ehkä työteliäisyydestä. Tekee hommia kuitenkin taidon puutteessaan vähän sinne päin ja turhautuu, mutta ei tunnusta sitä. Taustalla juurikin käsittelemättömiä ikäviä asioita. Parisuhde on projekti, mutta sekin turhauttaa. Vaimo maksaa joustamattomuudesta omalla pahalla olollaan, joka näkyy matkan päähän. Mies ei ymmärrä, että työtkin sujuisivat paremmin onnellisena. Taloudessa tehdään paljon aivan turhaa hommaa ja vaimo raataa hirveästi.
Voi luoja... Kuulostaa niin tutulta. Aina pitää olla vähintään joku auto, joka pitää korjata. "Pitäis" on erittäin yleinen sana tässä taloudessa. Mies istuskelee omissa oloissaan toteuttamassa älypuhelinriippuvuuttaan, menen lähelle, ja saman tien on joku "pitäis"-juttu, jota "pitäis" mennä pihalle tekemään. On sitä oikeasti hyvää, lämmintä ja rakkaudellistakin aikaa, mutta tuntuu, että aina on joku proggis johon tarvittaessa paeta. Tähän se vaan pakenee niin syvälle, että hukkaa itsensä kokonaan. Se ero näissä tarinoissa on, että minä en raada sinänsä hirveästi - opiskelen erittäin löysää aikuiskoulutusta jossa on lähiviikkoja kerran kuukaudessa, välillä teen etätöitä ja kotona lähinnä siivoan, kokkaan ja lämmitän taloa, joskus autan miestä niissä sen jutuissa - mutta henkisesti olen kyllä koko ajan näissä jotenkin kiinni ja monesti koen syyllisyyttä siitä, etten tee yhtä paljon kuin mies tekee, vaikka tiedän, ettei kenenkään oikeasti tarvitse koko ajan säätää ja raataa niin hirveästi.
Jokainen tekee taitojensa mukaan. Sinä opiskelet, se on tärkeää. Sinä hoidat kotia ja autat miestäsi, minkä osaat ja jaksat. Älä turhaan koe syyllisyyttä. Sinulla on realismia elämälle ja tämä taito jostain syystä on mieheltäsi hukassa.
Kiitos <3 Helpottaa kuulla jonkun toisen näkemystä, ennen tätä keskustelua olen ollut asian kanssa melko yksin, vähän maininnut jostain "perus rakennusstressistä" jollekin; miettinyt, että olenko minä täysin hullu ja huono... Aiemmin elämässä olen myynyt oman totuuteni toisen ihmisen rakkaudesta, ehkä tämä on nyt testi, että teenkö sen taas. Kai tässä pitää vain yrittää tasapainotella; vähän hillitä omaa tarvitsevuutta, huolehtia itsestä, tukea miestä sen minkä voin ja olla murtumatta syyllisyyteen siitä, etten kaikkeen pysty. Vuoden lopussa tämä loppuu joka tapauksessa tavalla tai toisella. Toki siitä saattaa alkaa ihan uusia vaikeita prosesseja...
"Vaatii älyttömästi voimia, että en esimerkiksi romahtele, kun lapset ovat täällä"
Et kuulosta kovin tasapainoiselta ihmiseltä, olet varmasti rasittavaa seuraa miehelle.
1 juttu.
Kannattaako ennakolta päättää ettei urakka voi onnistua?
Taitaa ongelma todellakin olla muualla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis hetkinen?? Jakyse oli vaan jostain pihavajasta, Huh. Älkää ikinä alkako rakentamaan taloa:)
T 2 taloa rakentanyt ja 3. suunnitteleva
Sama tilanne ja joo.. pihavaja...huoh.
78 neliön autotalli / varasto. Kolmessa kuukaudessa autiosta nurmikentästä loppuun asti. Joka tapauksessa toiset asiat on toisille helpompia. Olen iloinen puolestanne, että teillä on mennyt jouhevasti, mutta se ei muuta sitä, että meillä ei mene. Meillä on taas luultavasti kohdattu joitain haasteita, joita siellä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä on sinun panoksesi projektissa? Voit ainakin käydä kaupassa, hoitaa kotityöt, valmistaa ruoan ja eväät. Hoitaa materiaalilaskentaa, suunnittelua ja kilpailutusta sekä siivota työmaalla. Oikeasti yksi mies ei jaksa kantaa koko projektia.
Vaatiessasi huomiota käyttäydyt itsekkäästi ja viet miehen voimia.
Työmaalla on työvaiheita, joissa voit auttaa esim. malaamista riittää.
Miehelle olisi tärkeää saada selkeä rytmi, joka sisältää muutaman vapaaillan rakentamisesta esim. pe ja su ilta. Nuo ovat pakolliset palautumisen kannalta, että jaksaa projektin. Ala nyt oikeasti tukemaan sitä miestä ja ei seksiä pakolla...
Nim. yksi talo rakennettu ja pari isoa remppaa takana.
Miksi ap:n pitäisi toimia jonain ilmaisena piikana jossain projektissa joka on resursoitu päin helvettiä ja hirveä ilmapiiri?? Eiköhän kannattais ennemmin tehdä niitä omia työprojektejaan.
Parisuhde on aina sitä että tehdään juuri tuon tyyppisiä projekteja.
Joillakin jopa yhteinen lomamatka on samaa tyyppiä.
Ihan hyvä opetella selviytymään ja tulemaan toimeen myös hankalissa tilanteissa.
Kun kokemus karttuu, niin projekteista tulee järkevämpiä.
Ei parisuhde ole sitä että toinen on toisen palvelija. Eikä sitä että toinen vain päättää asioista.
Vierailija kirjoitti:
"Vaatii älyttömästi voimia, että en esimerkiksi romahtele, kun lapset ovat täällä"
Et kuulosta kovin tasapainoiselta ihmiseltä, olet varmasti rasittavaa seuraa miehelle.
Joo, en ole tasapainoisuuden perikuva. Siihen on syynsä. Varmasti olen välillä rasittavaa seuraa. Varmasti olen jotain muutakin. Varmasti meillä on syymme olla parisuhteessa. Kiitos panoksestasi.
Ap voisi yrittää varovasti tiedustella mieheltään, miten voisi parhaiten auttaa. Tuskin taustalla on psykoosia. Masennusta ehkä, jos urakka ei etene.
Tein pari vuotta sitten todella ison kotiremontin yksin normaalitöiden ohessa. Tiesin projektin vetävän talouden hetkellisesti erittäin tiukalle, joten itse piti tehdä niin paljon kuin pystyi. Vaikkei olisi millään jaksanut olla töissä 8-17 ja omalla työmaalla 18-23, oli vain pakko.
Tuo 3kk kestänyt työmaa oli lähellä maksaa parisuhteen. Kun tuli illalla kotiin, kuuli heti ovelta "miksi sä tuut taas näin myöhään" tai "miksei me enää tehdä mitään kivaa yhdessä, kun ennen tehtiin". Päivien jälkeen ei jaksanut suunnitella seuraavaa lomamatkaa, ketä kutsutaan jouluksi kylään ja millainen menu tehdään tai mitä Sirpa kertoi Irmelille töissä Raijasta ja Kyllikistä. Otin kokeeksi puolison työmaalle pari kertaa, mutta vaikutus jäi negatiiviseksi ("hei tuu tänne, kadulla menee hassuja ihmisiä" .."millaset verhot sä laitat makuuhuoneeseen" .. "tää hana lähti irti seinästä").
Remontti kirkasti, että jokainen auttaa omalla tavallaan. Toiset osaavat auttaa työssä. Toiset auttavat, kun ovat poissa paikalta.
Kysy mieheltäsi, miten sinä voit auttaa.
Anteeksi mutta oletko kuullut kappalejaosta? Ei jaksa lukea.
Voi luoja mitä vässyköitä olette. Yhtä puutarhavajaa tms. pihakoppia ei saada valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Älkää hitto soikoon koskaan rakentako taloa. Me ei siinä vaiheessa nähty tai puhuttu miehen kanssa vuoteen, mutta se oli ihan ennalta tiedossa. Vähän realismia peliin pikku prinsessat. Tarkkaan kun katsoo, näkee metsän puilta.
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi mutta oletko kuullut kappalejaosta? Ei jaksa lukea.
Olen kuullut. Kirjoitan työkseni. Tuo aloitusteksti tuli sellaisena itkuavautumisen omaisena purkauksena, kun en ole tästä oikein pystynyt puhumaan ja alan olla räjähtämispisteessä. Muokkaan sitä myöhemmin. Kiitos huomiosta, kappalejako on kieltämättä tärkeä.
Vierailija kirjoitti:
Ap voisi yrittää varovasti tiedustella mieheltään, miten voisi parhaiten auttaa. Tuskin taustalla on psykoosia. Masennusta ehkä, jos urakka ei etene.
Tein pari vuotta sitten todella ison kotiremontin yksin normaalitöiden ohessa. Tiesin projektin vetävän talouden hetkellisesti erittäin tiukalle, joten itse piti tehdä niin paljon kuin pystyi. Vaikkei olisi millään jaksanut olla töissä 8-17 ja omalla työmaalla 18-23, oli vain pakko.
Tuo 3kk kestänyt työmaa oli lähellä maksaa parisuhteen. Kun tuli illalla kotiin, kuuli heti ovelta "miksi sä tuut taas näin myöhään" tai "miksei me enää tehdä mitään kivaa yhdessä, kun ennen tehtiin". Päivien jälkeen ei jaksanut suunnitella seuraavaa lomamatkaa, ketä kutsutaan jouluksi kylään ja millainen menu tehdään tai mitä Sirpa kertoi Irmelille töissä Raijasta ja Kyllikistä. Otin kokeeksi puolison työmaalle pari kertaa, mutta vaikutus jäi negatiiviseksi ("hei tuu tänne, kadulla menee hassuja ihmisiä" .."millaset verhot sä laitat makuuhuoneeseen" .. "tää hana lähti irti seinästä").
Remontti kirkasti, että jokainen auttaa omalla tavallaan. Toiset osaavat auttaa työssä. Toiset auttavat, kun ovat poissa paikalta.
Kysy mieheltäsi, miten sinä voit auttaa.
Kiitos. Pois olen menossa nyt ainakin viikonlopuksi, ehkä asiat on sitten selkeämpiä; minä osaan arvostaa sitä, mitä on, ja mies nähdä minut siinä hetkessä eikä menneiden valossa. Nyt jos yritän asiallisestikin keskustella tai auttaa, mies peilaa sen niihin huonoimpiin hetkiini tämän prosessin aikana.
Hyvä kuulla, että tällaisista hommista voi kuitenkin selvitä.
Vierailija kirjoitti:
Voi luoja mitä vässyköitä olette. Yhtä puutarhavajaa tms. pihakoppia ei saada valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Älkää hitto soikoon koskaan rakentako taloa. Me ei siinä vaiheessa nähty tai puhuttu miehen kanssa vuoteen, mutta se oli ihan ennalta tiedossa. Vähän realismia peliin pikku prinsessat. Tarkkaan kun katsoo, näkee metsän puilta.
Joko nämä tällaiset kommentit riittäisivät? Ymmärrän, että teitä on siellä paljon, jotka osaatte vain suorittaa ja vääntää ja painaa. Meillä on molemmilla miehen kanssa omat ongelmamme, emme ole varsinaisesti päättäneet haluta rakentaa yhtään mitään, vaan palaneen piharakennuksen tilalle olisi tosi hyvä saada uusi (78 neliön autotalli / varasto, ei puutarhavajaa) vielä nyt, kun vakuutusyhtiö maksaa siitä jotain. Ja vaikka toisten ongelmia onkin niin kiva vähätellä ja korostaa sitä, miten itse on rakentanut pihalle pyramidin ja lapsena hiihtänyt kouluun kesät talvet molempiin suuntiin ylämäkeä susia ja venäläisiä potkien, niin aikuinen ihminen voisi vähän hillitä tai mennä kertomaan jollekin, joka vaikka kysyy. Eikä minulla ollut oikeastaan mitään sananvaltaa tähän projektiin, oletin että se jätetään suosiolla tekemättä, kun tiesin kahden vuoden määräajasta ja se oli menossa umpeen eikä asiasta puhuttu oikeastaan mitään, ennen kuin erehdyin kysymään ja mies jokseenkin siltä istumalta päätti, että nyt se tehdään parissa kuukaudessa ja tästä ei keskustella.
Vierailija kirjoitti:
Typerä itsekeskeinen ämmä. Toivottavasti mies lemppaa tämän minäminä-ämmän.
Typerä itsekeskeinen ämmä ei ainakaan kierrä internetissä toivomassa pahaa tuntemattomille. :) Tiedän kärsiväni muun muassa korostuneesta hylkäämisenpelosta, ja yritän sen kanssa parhaani mukaan luovia. Mieskin tietää tämän ja on vaikeuksistani ja omistaan huolimatta rakastanut minua ja minä häntä. Ansaitsevatko vain täydellisen siloisen elämän eläneet ihmiset parisuhteen? Tänne helvetin mammapalstallekin avaudun siksi, että saisin miestä enempää rasittamatta selvitettyä omaa päätäni ja voitaisiin jotenkin mennä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Ap voisi yrittää varovasti tiedustella mieheltään, miten voisi parhaiten auttaa. Tuskin taustalla on psykoosia. Masennusta ehkä, jos urakka ei etene.
Tein pari vuotta sitten todella ison kotiremontin yksin normaalitöiden ohessa. Tiesin projektin vetävän talouden hetkellisesti erittäin tiukalle, joten itse piti tehdä niin paljon kuin pystyi. Vaikkei olisi millään jaksanut olla töissä 8-17 ja omalla työmaalla 18-23, oli vain pakko.
Tuo 3kk kestänyt työmaa oli lähellä maksaa parisuhteen. Kun tuli illalla kotiin, kuuli heti ovelta "miksi sä tuut taas näin myöhään" tai "miksei me enää tehdä mitään kivaa yhdessä, kun ennen tehtiin". Päivien jälkeen ei jaksanut suunnitella seuraavaa lomamatkaa, ketä kutsutaan jouluksi kylään ja millainen menu tehdään tai mitä Sirpa kertoi Irmelille töissä Raijasta ja Kyllikistä. Otin kokeeksi puolison työmaalle pari kertaa, mutta vaikutus jäi negatiiviseksi ("hei tuu tänne, kadulla menee hassuja ihmisiä" .."millaset verhot sä laitat makuuhuoneeseen" .. "tää hana lähti irti seinästä").
Remontti kirkasti, että jokainen auttaa omalla tavallaan. Toiset osaavat auttaa työssä. Toiset auttavat, kun ovat poissa paikalta.
Kysy mieheltäsi, miten sinä voit auttaa.
Sä olit valmis panostamaan materian haalimiseen niin paljon, että se olis saattanut maksaa parisuhteen. Mä en ikinä valitsis noin, ellen ehkä haluais muutenkin päättää suhdetta.
-ohis
Ja edelliseen vielä, että viimeksi tänään mies vertasi parisuhdeprojektia rakennusprojektiin - että ei se halua lopettaa sitä siksi, että väliin tulee toinen projekti, joka tekee siitä vaikeampaa. Vaikka välillä on tullut kovin lopullisen kuuloisia lausuntoja. Se ei tunnu ymmärtävän, että esimerkiksi minun sydämeni voi tässä räiskiessä mennä niin paskaksi, etten pysty enää luottamaan ja kokemaan oloani turvalliseksi täällä.