Professori varoittaa ylisuorittamisesta - tärkeä ja järkevä kommentti nykyajan stressattuun suorittamiseen

Kiintoisa ja hyvä näkökulma. Tarjoaako tämä näkökulma helpotuksen juuri siihen jutussa vilahdelleeseen, ja aika monen elämää kuormittavaan asiaan, eli koventuneeseen työelämään? 

Olen itse ollut työelämässä hyvin epäonninen. Varsinaisia perinteisiä kokoaikatöitä on hyvin vähän, keikka- ja osa-aikatöitä, sekä nollasopimustöitä sitäkin enemmän. Väliin on myös mahtunut työsuojelu ja liiton luottamusmiehet, sekä kohtuuttomia odotuksia (esimerkkinä nollasopimustöiden valmius olla tavoitettavissa 24/7 olemattomalla varoajalla pienimpiinkin töihin pahimmillaan isolla kilometrisäteellä, vaikka palkka ei ole edes nostanut pois sovitellulta päivärahalta). Minulla on hyviäkin työkokemuksia, jotka antavat varmuutta siitä, että kyse ei ole omasta kelvottomuudestani työntekijänä. Nämä kokemukset eivät vain ole vielä riittäneet tuomaan sitä säällistä leipää pöytään, vaan löydän itseni kerta toisensa jälkeen työttömyyspäivärahalta.

Mikäli työtä ei oteta huomioon, oma elämäni on hyvin onnellinen: minulla on rakkaita ihmisiä ympärilläni, lukuisia kiinnostuksen ja kehityksen kohteita, sekä rauha itseni kanssa. Joskus kuitenkin on myönnettävä, että tämä koventunut työelämä vaikeuttaa itseltään vähemmän vaatimista. Miten voisin vaatia vähemmän itseltäni, kun kelvatakseni työmarkkinoille minun on oltava jotakin sellaista, mitä en kerta kaikkiaan kykene olemaan? En pysty antamaan kokemattomana työntekijänä useiden kymmenien vuosien työkokemusta ja työpanosta lukuisilta eri aloilta, en pysty antamaan koko elämääni pienimpäänkin työrippeeseen, enkä pysty muokkaamaan koko persoonaani tuntosarvet koholla täysin vastaamaan kulloisenkin työnantajan henkilökohtaisia tarpeita. Enkä pysty kilpailemaan palkkatoiveissani yhtäkään ilmaista työkokeilijaa vastaan, joita tänä päivänä tuntuu olevan enemmän kuin varsinaisia palkallisia työntekijöitä.

Miten siis oppia elämään tasapainoista elämää, kun on kokenut työelämässä jo ensimetreillä niin paljon sellaista, mikä horjuttaa uskoani siihen, että voisin vielä löytää työelämässä jalansijani? Kysyn tätä täysin vilpittömästi. Olen kertakaikkisen väsynyt nykyiseen työelämään, joka on tähän mennessä ottanut enemmän kuin antanut.

Joo luin ja olen samaa mieltä. Olen itse jo viisikymppinen ja seuraan hiukan huolestuneena ystävien, sukulaisten ja tuttavien aikuisten lasten stressiä.

Kun minä olin nuori 1980-luvulla, ei kukaan olettanut, että parikymppisenä pitäisi olla sama ura ja yhtä paljon omaisuutta kuin vanhemmilla. Pidettiin normaalina ja asiaankuuluvana, että työura oli vasta alussa, palkka pienempi ja asutaan vuokralla pienessä yksiössä tai kaksiossa.

Nyt tuntuu, että monella varsinkin perheen perustavalla naisella on asenne, että heti pitää hommata se kahdensadan neliön omakotitalo, kesämökki ja citymaasturi.

Sitten valitetaan, ettei ole varaa olla hoitovapaalla, kun pitää lyhentää lainoja. Kuskataan lasta/lapsia seitsemältä tarhaan vatsahapot nielua korventaen. Lasketaan senttejä ruokakaupassa, että saadaan luomujuureksia lasten soseisiin, ettei vaan nyt herra paratkoon joudu mitään valmisruokaa lapselle...

Ottakaa ihmiset rennommin! Jättäkää aikaa ja rahaa yhdessäololle ja viihtymiselle!

Mielenterveys on tärkeä asia, paljon tärkeämpi kuin se, onko kotona uusi parketti ja tilaa vierashuoneelle.

Minä en stressaa, mutta koen että töissä ihannoidaan sellaisia työntekijöitä jotka pistävät työhön kaikkensa ja hosuvat sinne sun tänne tehden miljoonaa asiaa yhtäaikaa, mutta hoitamatta sitä pääasiaa kunnolla. Ihminen joka laittaa itsensä likoon ihan viimeistä voimanmurusta myöten, ihminen joka ei valita työtaakasta KOSKAAN ja joka vaan tekee ne työt jotka on hälle annettu.

Olen keskivertotyöntekijä, en mikään huippuhyvä mutten huonokaan, siihen tyydyn koska en halua uuvuttaa itseäni kokonaan. Toki, jos niitä hosujia tarpeeksi tulee, niin kai se täytyy itsekkin alkaa vetämään jotakin piriä, että saa tarpeeksi vauhtia ja energiaa tekemiseen, plussana ei tarvitse sitten ruokataukojakaan, voi senkin ajaa ahertaa työntouhussa itsestä piittaamatta.

Tämä on väärä palsta puhua ylisuorittamisesta. Täällähän top-3 puheenaiheena on valitus siitä kun ei kahden akateemisen tutkinnon jälkeen pääse edes siivoamaan.

Ongelma vaan on siinä, että nyky-yhteiskunnassa se tavanomainen suoritus ei enää riitä eli stressi on ihan perusteltu.

1, kuulostaa kauhealta.

Ei tuo ole mikään ratkaisu kaikkeen ja kaikkiin elämäntilanteisiin. Jokaisen pitää soveltaa armollista elämänasennetta omaan elämäänsä itse. Sinun kohdallasi ehkä työpaikan tai alankin vaihto olisi järkevää, koska kuka tuollaista jaksaa pitkään?

Mutta minusta silti tuo vaatimustason pitäminen kohtuullisena on hyvä neuvo, ja ehkä sovellat sitä itsekin karsimalla ylimääräisiä velvoitteita sieltä, mistä voit?

2, minäkin olen viisikymppinen ja saman ongelmatiikan huomannut. Ehkä nykyajan nuorilla ei vaan oikein ole realistista käsitystä siitä, miten elämänkaari ja elämä menevät keskimäärin? En osaa tätä varmaan nyt oikein ilmaista, mutta tarkoitan siis sitä, että ihmiset kuvittelevat muiden elämän olevan hohdokkaampaa ja menevämpää, ja some-maailma ylläpitää tätä luuloa tuomalla julki ihmisten elämän kohokohtia sen sijaan, että näkisi IRL, että toisillakin on huusholli sekaisin ja rahat loppu.

Yksi pikkuruinen yksityiskohta: ennen minusta tavattiin paljon kavereiden kanssa kunkin kotona. Yllätyskäynnille mentiin tämän tästä, eikä kukaan stressannut siitä, oliko koti siivossa ja kaapissa pullaa. Samalla huomasi, että juujuu, on Sarillakin pyykkiä lattialla, ihan kuin mulla. NYT yllätysvierailut koetaan henkilökohtaisiksi loukkauksiksi ja tupatarkastuksiksi. Jos kaveri tulee, koti pannaan siivoon ja kaupasta haetaan tarjottavaa/leivotaan itse. Kodista on tullut näytämö, jolla esitetään "täydellistä elämä" jopa aivan läheisille ihmisille.

Joo, kärjistän, mutta minusta tuossa on jonkinlainen totuuden siemen siitä, miten ilmapiiri on kiristynyt. Epäonnistumista, löysäilyä ja laiskuutta ei siedetä, vaikka jostain hyggestä puhutaankin (sitäkin pitää varmaan kohta osata suorittaa oikein...).

5, kyllä se riittää, jos ei itse suostu venymään yli työajan ja voimiensa. Totta, esimiesten tylinä on nykyään olettaa ja vaatia kuuta taivaalta, mikä toki on perseestä ja epäviisasta, polttaa työvoima uuvuksiin - mutta se on sitten vähän (siis osin, ei kokonaan) jo duunarien tyhmyyttäkin, jos suostuvat myymään koko elämänsä työnantajalle.

Sitä paitsi nyt ei puhuta pelkästään työelämästä, vaan kokonaisuudesta. Jos työssä on raskasta, ei ainakaan sitten kannattaisi haalia liikaa velvoitteita vapaa-ajalleen. Voi ostaa niitä eineksiä ja jättää vanhempainyhdistyksen ja taloyhtiön hallituksen paikan pois...

Vierailija kirjoitti:

Tämä on väärä palsta puhua ylisuorittamisesta. Täällähän top-3 puheenaiheena on valitus siitä kun ei kahden akateemisen tutkinnon jälkeen pääse edes siivoamaan.

Aamen  :)

Ylisuorittaminen on naisten keskuudessa hieno ja mahtava asia.Kaikki joilla ei ole unelmat taivaissa, ovat laiskoja luusereita.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nykyajan nuorilla ei vaan oikein ole realistista käsitystä siitä, miten elämänkaari ja elämä menevät keskimäärin? En osaa tätä varmaan nyt oikein ilmaista, mutta tarkoitan siis sitä, että ihmiset kuvittelevat muiden elämän olevan hohdokkaampaa ja menevämpää, ja some-maailma ylläpitää tätä luuloa tuomalla julki ihmisten elämän kohokohtia sen sijaan, että näkisi IRL, että toisillakin on huusholli sekaisin ja rahat loppu.

Yksi pikkuruinen yksityiskohta: ennen minusta tavattiin paljon kavereiden kanssa kunkin kotona. Yllätyskäynnille mentiin tämän tästä, eikä kukaan stressannut siitä, oliko koti siivossa ja kaapissa pullaa. Samalla huomasi, että juujuu, on Sarillakin pyykkiä lattialla, ihan kuin mulla. NYT yllätysvierailut koetaan henkilökohtaisiksi loukkauksiksi ja tupatarkastuksiksi. Jos kaveri tulee, koti pannaan siivoon ja kaupasta haetaan tarjottavaa/leivotaan itse. Kodista on tullut näytämö, jolla esitetään "täydellistä elämä" jopa aivan läheisille ihmisille.

Joo, kärjistän, mutta minusta tuossa on jonkinlainen totuuden siemen siitä, miten ilmapiiri on kiristynyt. Epäonnistumista, löysäilyä ja laiskuutta ei siedetä, vaikka jostain hyggestä puhutaankin (sitäkin pitää varmaan kohta osata suorittaa oikein...).

Minä taas olen alle kolmekymppinen. Ensin minulle heräsi kova vastaansanomisen tarve, kun luin tota sun kommenttia, mutta sitten aloin ajatelle, että voi se olla noinkin.

Me tavataan oikeastaan aina kaupungilla tai vaikka lenkillä kaverien kanssa. Moni sanoo suoraan, että ei halua ketään kotiinsa, kun ei jaksa siivota. Ok bestiksen kanssa on sellaset välit, ettei välitetä toisen tiskaamattomista tiskeistä, mutta muuten.

Joteskin on tosi vaikea pyytää apua tai myöntää ongelmia. Yks mun läheinen kaveri koki avokkinsa pettämisen, erosi, ja uskalsi vasta eron jälkeen kertoa kavereille, mitä oli tapahtunut. Eikä takuuvarmasti olisi kohdannut muuta kuin empatiaa jos olis kertonut aiemmin.

Että joo, ihmisillä on vankat kulissit. En sitten tiedä, onko ne tärkeämpiä nykyajan ihmisille kuin joskus ennen, mutta niiden ylläpitäminen rassaa ja vie aikaa sekä rahaa.

Meno on täysin sairasta, mutta jotkut tekevät hyvää bisnestä kun toiset tappavat itsensä.

Ykkönen tässä vielä. Tässä vähän sivuttiin sitä, että nuorilla ihmisillä olisi odotus, että olisi sama elintaso ja ura kuin omilla 50+ -vanhemmilla. Olen itse alle kolmekymmenvuotias, ja minun, sekä monen lähipiirini samanikäisen ongelma on se, että se "elämä" ei yksinkertaisesti pääse käyntiin. En puhu vanhempieni ammatista ja asiaankuuluvista ammatti- ja ikälisistä ja jo maksetusta asuntolainasta, vaan siitä, että saisi pedattua edes sen pienen elämänsä alkuun. En kaipaa kalliita ylellisyystuotteita ja autoja, tai kenenkään bloggaajan kulutusjuhlaa, vaan sitä, että olisi varaa ylläpitää ihan tavallista, maltillistakin elämää. En tarvitse kallista asuntolainaa - se pieni turvallisuudentunne riittää, että saisin pidettyä sen nykyisen asuntoni.

Ymmärrän että elämästä on tullut kalliimpaa ja kulutuskeskeisempää, kuin mitä se on ollut joskus aiemmin. Se perimmäinen ongelma on kuitenkin se, että me nuoret aikuiset jäämme pyörimään työttömyyden ja opiskelujen väliseen pyörään, kun jossakin välissä haluaisi kuitenkin asettua aloilleen, perustaa perheen ja elättää sen perheensä. Ettei se oma elämä oli yksi hemmetin välivaihe, jossa ei ole suuntaa minnekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä nykyajan nuorilla ei vaan oikein ole realistista käsitystä siitä, miten elämänkaari ja elämä menevät keskimäärin? En osaa tätä varmaan nyt oikein ilmaista, mutta tarkoitan siis sitä, että ihmiset kuvittelevat muiden elämän olevan hohdokkaampaa ja menevämpää, ja some-maailma ylläpitää tätä luuloa tuomalla julki ihmisten elämän kohokohtia sen sijaan, että näkisi IRL, että toisillakin on huusholli sekaisin ja rahat loppu.

Yksi pikkuruinen yksityiskohta: ennen minusta tavattiin paljon kavereiden kanssa kunkin kotona. Yllätyskäynnille mentiin tämän tästä, eikä kukaan stressannut siitä, oliko koti siivossa ja kaapissa pullaa. Samalla huomasi, että juujuu, on Sarillakin pyykkiä lattialla, ihan kuin mulla. NYT yllätysvierailut koetaan henkilökohtaisiksi loukkauksiksi ja tupatarkastuksiksi. Jos kaveri tulee, koti pannaan siivoon ja kaupasta haetaan tarjottavaa/leivotaan itse. Kodista on tullut näytämö, jolla esitetään "täydellistä elämä" jopa aivan läheisille ihmisille.

Joo, kärjistän, mutta minusta tuossa on jonkinlainen totuuden siemen siitä, miten ilmapiiri on kiristynyt. Epäonnistumista, löysäilyä ja laiskuutta ei siedetä, vaikka jostain hyggestä puhutaankin (sitäkin pitää varmaan kohta osata suorittaa oikein...).

Minä taas olen alle kolmekymppinen. Ensin minulle heräsi kova vastaansanomisen tarve, kun luin tota sun kommenttia, mutta sitten aloin ajatelle, että voi se olla noinkin.

Me tavataan oikeastaan aina kaupungilla tai vaikka lenkillä kaverien kanssa. Moni sanoo suoraan, että ei halua ketään kotiinsa, kun ei jaksa siivota. Ok bestiksen kanssa on sellaset välit, ettei välitetä toisen tiskaamattomista tiskeistä, mutta muuten.

Joteskin on tosi vaikea pyytää apua tai myöntää ongelmia. Yks mun läheinen kaveri koki avokkinsa pettämisen, erosi, ja uskalsi vasta eron jälkeen kertoa kavereille, mitä oli tapahtunut. Eikä takuuvarmasti olisi kohdannut muuta kuin empatiaa jos olis kertonut aiemmin.

Että joo, ihmisillä on vankat kulissit. En sitten tiedä, onko ne tärkeämpiä nykyajan ihmisille kuin joskus ennen, mutta niiden ylläpitäminen rassaa ja vie aikaa sekä rahaa.

Väitän, että tämä on myös tietyssä määrin hyvin suomalaista: suomalainenhan ei tunnetusti pyydä apua, kuin vasta viime hädässä. Toisaalta taas suomalainen antaa apua hyvin pidättyväisesti: "Ei haluttu tungetella". Meillä on kansakuntana aika laaja reviiri. :)