Muita, joista on tullut esim. iän tai sairauden myötä välinpitämättömiä ja suorastaan ilkeitä välillä?

En tiedä onko aihe jonkinlainen tabu, mutta aina kun tästä yrittää virittää keskustelua, käy niin että haukutaan vaan pystyyn ja se siitä. Silläkin uhalla...

Olin lapsena ja nuorena erittäin empaattinen, ihmis+eläinrakas ja naiivi tapaus. Vaikeiden elämänkokemusten, lukuisten hyväksikäyttäjien ym. myötä kadotin nämä ominaisuudet itsestäni. Ja olen aika varma, että vaikka esim. vaikea, toistuva masennus helpotti asiaa, niin itse VALITSIN näin.

Ensin se alkoi jotenkin niin, että aloin kiinnittämään huomiota siihen miten paskaa kohtelua saan usein muilta vaikka olin siihen asti tehnyt kaikkeni jopa tuntemattomien eteen pelkästä ystävällisyydestä. Sitten ikäänkuin heräsin nykyiseen tilanteeseen, ja aloin katsomaan mitä tapahtuu jos jätänkin "vastaamatta": ei yhtään mitään. Elämäni ei muuttunut sen paremmaksi tai huonommaksi siitä että otin henkistä etäisyyttä muihin ja aloin leikkimään sokeaa/kuuroa julkisilla paikoilla. Mutta se helpotti ahdistustani ja tarvettani jatkuvasti "skannata" ympäristöä (ahdistunut, minäkö..?), joten jatkoin sen tekemistä.

Jotenkin havahduin omaan kyynisyyteeni tänään kun naapurin hoitokoirat olivat räksyttäneet viisi tuntia putkeen ja vaikka en ollutkaan ärsyyntynyt asiasta, toivoin silti että ne repisivät toisensa hengiltä. Muut ihmiset, eläimet jne. ovat nykyisen ajattelumallini mukaan enemmän tai vähemmän riesoja. En kuitenkaan tahdo aktiivisesti satuttaa ketään enkä saa kiksejä asian ajattelusta- mutta jos joku tai jokin on tielläni, muutun todella kylmäksi häntä/tätä kohtaan ja toivon vaan negatiivisia asioita tälle.

Uskaltaako joku tunnustaa muuttuneensa samankaltaiseksi?