Onko kellään muulla introvertilla sitä ongelmaa että viihtyy yksin,

Sama juttu minulla. Viihdyn yksin, mutta toisinaan kaipaan myös toisten ihmisten seuraa. Mutta sitten kun olen toisten seurassa, väsyn ihan kohtuuttoman paljon. En saa ihmisistä energiaa, kuten jotkut ilmeisesti saavat, vaan ihmiset (jopa ystävät) imevät minusta kaiken energian ja lopulta olen ihan poikki. Palautuakseni tarvitsen pitkät yöunet ja omaa rauhaa. Tämä on johtanut siihen, että olen eristäytynyt aika paljon. Viihdyn tosiaan yksin, mutta minusta tuntuu, että olen epänormaali, että olisi normaalia haluta olla ihmisten kanssa. Siksi toisinaan hakeudun ihmisten seuraan, enkä sitten kuitenkaan nauti olostani.

Saikohan tästä sekavasta sepustuksesta mitään tolkkua. :D

Tää on se asia jonka kanssa hyvin moni introvertti taistelee itsensä kanssa päivittäin.

Olen inrovertti, eikä minulle ole onglma se että olen yksin paljon. 

Joskus kadehdin toki ihmisiä, jota jaksavat sopia kavereiden kanssa aina jotain yhteistä tekemistä.  Se on ihan kivan näköistä, mutta en millään viitsisi nähdä vaivaa, että sopisin yhteistä aikaa jonkun kanssa. Liian vaivalloista.

Joskus vaan hämmästelen miten joku ei voi mennä lenkille, kun kaveri ei päässyt. Tai usein kuulee, että olisi kiva mennä salille mutta kukaan ei pääse kaveriksi? Käyn aina lenkillä yksin ja vaivautuisin, jos pitäisi lenkkeillä kaverin kanssa tai käydä porukalla salilla tms. Tai jos pitäisi olla uimassa kaverin kanssa..pitäsikö siinä sitten puhua samalla kun kauhoo allasta päästä päähän? Ei toimisi minulla..

Olen siitä ehkä poikkeava inrovertti, että kyllä viihdyn kyllä porukassa, varsinkin toistn järkkäämissä tapahtumissa, enkä väsy sen jälkeen. Esim. pikkujouluihin on ihan kiva osallistua ja juttelen paljon kaikkien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu minulla. Viihdyn yksin, mutta toisinaan kaipaan myös toisten ihmisten seuraa. Mutta sitten kun olen toisten seurassa, väsyn ihan kohtuuttoman paljon. En saa ihmisistä energiaa, kuten jotkut ilmeisesti saavat, vaan ihmiset (jopa ystävät) imevät minusta kaiken energian ja lopulta olen ihan poikki. Palautuakseni tarvitsen pitkät yöunet ja omaa rauhaa. Tämä on johtanut siihen, että olen eristäytynyt aika paljon. Viihdyn tosiaan yksin, mutta minusta tuntuu, että olen epänormaali, että olisi normaalia haluta olla ihmisten kanssa. Siksi toisinaan hakeudun ihmisten seuraan, enkä sitten kuitenkaan nauti olostani.

Saikohan tästä sekavasta sepustuksesta mitään tolkkua. :D

Sai! :)

Mulla ihan sama juttu. Ja välillä ihan naurattaa, kun kutsuu kaverin vaikka kahville ja kun ne kahvit on juotu, alkaa miettimään, että jokohan toi kohta lähtis. Jotenkin unohtuu siinä, kun intoa puhkuen päättää lopettaa yksinolon ja sosialisoitua, se tosiaasia, että ihmiset väsyttää.

Mutta kun välillä ei jaksa olla yksinkään.

Max tunnin jaksaa vastapuolta, sen jälkeen toisen puhe alkaa kuulostaa infomössöltä, ajatus ei kulje, ja toisen pärstävärkki alkaa ärsyttämään.

Harmittaa ettei voi nauttia toisista ihmisistä.

Olen huomannut että mulla tämä riippuu täysin ihmisistä, joiden seurassa olen. Parhaiten menee oikeastaan kun olen vain yhden läheisen henkilön kanssa. Ryhmässä herkästi jää jutun ulkopuolelle kun ei ole sellaista moottoriturpaa joka heti ampuu ne puolivalmiit ajatukset joka asiasta ilmoille, kun pienikin tilaisuus tulee. Alkaa silloin ehkä ahdistamaan oikeastaan se oma sosiaalisen kyvyttömyyden tunne, joka sitten saa aikaan tunteen että ei ole energiaa. No ei kai tietenkään ole energiaa/halua olla tilanteessa, joka tuntuu pahalta, eikö?

Ei, yksin viihtyminen ei ole ongelma. Ongelma on kaverit joille vaihtoehdot on kaikki tai ei mitään eli jos et ravaa joka kissanristiäisissä niin et sitten hetken päästä saa kutsua yksiinkään.

Tutultahan tuo kaikki kuulostaa. Teen mielummin lenkit, kotityöt, työtkin yksin. Viihdyn erittäin hyvin juhlissa, joissa on enemmän väkeä. Voin valita kenen kanssa juttelen, milloin poistun. Ihmiset tuntuvat elämässäni esiintyvän jonona, eivät vaihtuvana joukkona. Tämä siksi, että en jaksa aidosti keskittyä monen ihmisen asioihin, aikatauluihin ja luonteeseen samalla kertaa. Minulla on paljon tuttavia, mutta tällä hetkellä taas vain yksi ystävä. Tuttavat näyttävät kovasti pitävän minusta, mutta eivät ikinä edisty siihen pisteeseen, että meistä tulisi ystäviä.

Kiitos näistä sekavista kuvauksista. Minä olen ystävän kohdalla miettinyt, että voiko olla noin sekavaa, mutta hyvä tietää, että näköjään voi muillakin olla.

Ystävä viihtyy hyvin yksin, mutta kaipaa kuitenkin ihmisten seuraan. Hän tuntee yksinäisyyttä, mutta karkoittaa lähelle pyrkivät luotaan.

Olen ihmetellyt, että mitä hän oikeasti haluaa ja onko oikeastaan introvertti. Mutta näköjään se voi olla noin sekavaa ja ristiriitaista.

Ihan kiva joskus nähdä ihmisiä ja perheen ja lähimpien sukulaisten kanssa viihdyn. Mutta jotenkin niin vaikeaa ja energiaa vievää sopia joku tapaaminen jonkun kaverin kanssa. En saa niistä tapaamisista oikein mitään. Jotkut vaikka pikkujoulut on ok jos vähän juomaa ja mukavaa yhdessäoloa.

Minulla tämä piirre korostui nyt entisestään kun lihosin reilusti ja nyt olen vielä raskaanakin ja sen takia turvoksissa. Ennenkin oli kyllä samaa vikaa mutta sain jotain voimaa siitä että oli kumminkin ihan hyvännäköinen. Nyt turvonneena valitettavasti koen että haluaisin vain eristäytyä enkä nauti enää sitä vähääkään ihmisten seurasta.

kyllä. Mieluiten näenkin ihmisiä lähinnä viihteellä ja outoa kyllä, silloin on kiva tutustua myös uusiin ihmisiin ja olla sosiaalinen. Baari-illan jälkeen vetäydynkin sitten omiin oloihini seuraavaa kertaa odottelemaan, oli se sitten viikon tai puolen vuoden päästä.

Tunnistan itseni. Pikku huppelissa viihdyn seurassa:)

Tykkään ihmisistä hirveästi ja haluaisin sellaisen "sosiaalisen verkoston", että olisi paljon tuttuja, juhlia joihin mennä ja semmoista. Mutta ei semmoista mun luonteella ylläpidetä. Ihmisten tapaamisessa raskainta on se kun he alkavat ehdotella seuraavia tapaamisia - jopa montaa! En haluaisi lupautua turhaan ja perua, mutta kiva mumista toisen kaikkiin kivoihin ideoihin että öh, jaa, katsotaan nyt. Kun jos on paljon "yhteyksiä" (mikä ei tapauksessani ole kovin paljon edes) niin joudun valitsemaan menot joihin jaksan osallistua, ja valitsen mieluiten eniten antoisat harkiten.

Toinen hankala tilanne on, kun esim äitini tai joku muu tulee ikäänkuin lapselleni kylään. Saa meillä käydä ja lapsi on sosiaalisempi kuin minä, niin hyvähän se hänelle on. Itse vaan en millään välitä vaihtaa kuulumisia esim. juuri äitini kanssa monta kertaa viikossa.

Joo on se sekavaa. :D Viihdyn aivan mainiosti yksin vaikka viikonkin. Sitten alkaa hieman ahdistamaan ja kaipaan muiden seuraa. Minulla ei näköjään ole niin "paha" tilanne kuin muilla tässä ketjussa. Jaksan hyvin illan tai päivän juhlissa ja viikonlopun tai viikonkin mökillä/reissussa kavereiden kanssa. Minua auttaa se kun tiedän kuinka kauan joudun muiden seurassa olemaan. Jos taas on epävarmaa että meneekö juhlissa tunti vai viisi tuntia niin kyllä alkaa ahdistamaan ja nopeasti! Se tunti saattaa olla ok ja sitten alan vain odottamaan että milloin pääsen pois. Siinä ei paljoa järkeviä keskustella. Mutta jos olen varautunut niin kestän kyllä vaikka viikonkin reissun, kunhan saan jossain vaiheessa aina hieman omaa aikaa, esim. illalla tai päiväunien merkeissä.

Ja joo, on todella ärsyttävää kun haluaisi nähdä ihmisiä tai mennä joihinkin tiettyihin juhliin, mutta ei vain jaksa vaikkei ole siis fyysisesti väsynyt. Minulla on supersosiaalinen mies joka juurikin saa muista ihmisistä energiaa ja on aina koko ajan menossa johonkin. Toisaalta minä olen tyytyväinen kun saan välillä olla ihan täysin yksin joten ei haittaa.

Toinen asia mikä helpottaa tätä tilannetta on se, että oppimalla opin keskustelemaan ihmisten kanssa. Se oikeasti helpottaa niin paljon kun ei tule epämukavia hiljaisuuksia vaan keksii puhuttavaa vaikka kivistä. Eikä tarvitse stressata ihmisten kohtaamista kun luottaa itseensä ja tietää että osaa jutella edes jostain sellaistenkin ihmisten kanssa joiden kanssa ei muuten olisi mitään yhteistä.

Vierailija kirjoitti:

Joo on se sekavaa. :D Viihdyn aivan mainiosti yksin vaikka viikonkin. Sitten alkaa hieman ahdistamaan ja kaipaan muiden seuraa. Minulla ei näköjään ole niin "paha" tilanne kuin muilla tässä ketjussa. Jaksan hyvin illan tai päivän juhlissa ja viikonlopun tai viikonkin mökillä/reissussa kavereiden kanssa. Minua auttaa se kun tiedän kuinka kauan joudun muiden seurassa olemaan. Jos taas on epävarmaa että meneekö juhlissa tunti vai viisi tuntia niin kyllä alkaa ahdistamaan ja nopeasti! Se tunti saattaa olla ok ja sitten alan vain odottamaan että milloin pääsen pois. Siinä ei paljoa järkeviä keskustella. Mutta jos olen varautunut niin kestän kyllä vaikka viikonkin reissun, kunhan saan jossain vaiheessa aina hieman omaa aikaa, esim. illalla tai päiväunien merkeissä.

Ja joo, on todella ärsyttävää kun haluaisi nähdä ihmisiä tai mennä joihinkin tiettyihin juhliin, mutta ei vain jaksa vaikkei ole siis fyysisesti väsynyt. Minulla on supersosiaalinen mies joka juurikin saa muista ihmisistä energiaa ja on aina koko ajan menossa johonkin. Toisaalta minä olen tyytyväinen kun saan välillä olla ihan täysin yksin joten ei haittaa.

Toinen asia mikä helpottaa tätä tilannetta on se, että oppimalla opin keskustelemaan ihmisten kanssa. Se oikeasti helpottaa niin paljon kun ei tule epämukavia hiljaisuuksia vaan keksii puhuttavaa vaikka kivistä. Eikä tarvitse stressata ihmisten kohtaamista kun luottaa itseensä ja tietää että osaa jutella edes jostain sellaistenkin ihmisten kanssa joiden kanssa ei muuten olisi mitään yhteistä.

Miten opit tuon keskustelutaidon?

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu minulla. Viihdyn yksin, mutta toisinaan kaipaan myös toisten ihmisten seuraa. Mutta sitten kun olen toisten seurassa, väsyn ihan kohtuuttoman paljon. En saa ihmisistä energiaa, kuten jotkut ilmeisesti saavat, vaan ihmiset (jopa ystävät) imevät minusta kaiken energian ja lopulta olen ihan poikki. Palautuakseni tarvitsen pitkät yöunet ja omaa rauhaa. Tämä on johtanut siihen, että olen eristäytynyt aika paljon. Viihdyn tosiaan yksin, mutta minusta tuntuu, että olen epänormaali, että olisi normaalia haluta olla ihmisten kanssa. Siksi toisinaan hakeudun ihmisten seuraan, enkä sitten kuitenkaan nauti olostani.

Saikohan tästä sekavasta sepustuksesta mitään tolkkua. :D

Tämä.

Totta, onneksi mulla on ystäviä, keiden kanssa voin olla aidosti hiljaa tai sitte puhua, eikä se oo yhtään outoa. Ennen jotenkin yritin täyttää aina hiljaisia hetkiä, mutta nykyään en. Oon saanu siitä ihmeen paljon kehuja, jota on toki kiva kuulla.

Vanha ketju, mutta viihdyn kanssa yksin. Osaan kyllä pyytää seuraa, jos haluan. Työssäni saan olla paljon ihmistenkaa tekemisissä ni vapaa-ajalla liikun ja touhuan itekseni. 3v takaperin kaipasin seuraa usein, menin ja * mesosin *. Toiset kaipaa seuraa, että saa niistä virtaa. Mä saan virtaa rauhasta ja yksinolosta. Oon löytänyt rauhan elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan itseni. Pikku huppelissa viihdyn seurassa:)

Sama juttu. Arjessa viihdyn parhaiten yksinäni, sitten toisinaan tekee mieli nähdä ihmisiä ja lähden kavereiden kanssa ulos, juttelen ja olen sosiaalinen ja se tuntuu hyvältäkin (varsinkin huppelissa). Sen jälkeen usein tulee viestiä näiden kavereiden kavereilta tai illan aikana tavatuilta ihmisiltä, että lähdettäisiinkö kahville. Sitten joudun selittämään (koska haluan olla asiasta rehellinen, enkä antaa ymmärtää että se johtuisi ko. ihmisestä itsestään) että olen oikeasti tosi erakko enkä oikein halua viettää aikaa ihmisten parissa... Tämä on käynyt vaikka kuinka usein, uudet tuttavuudet eivät oikeasti tajua kuinka introvertti olen ja sen selittely asiaa ymmärtämättömälle on vähän kiusallista.