Mies 29v + 2v miettii; ajatuksia traagisesta elämästä

Monena päivänä minulla on hirveästi energiaa ja voimakas, maaninen tunne mutta ei tietoa mihin sen energian voisi käyttää; järkevää työtoimintaa ei ole tarpeeksi tai ollenkaan, koulujuttuja kyllä on mutta kaikkien harrastus- ja opiskelu-unelmien täyttäminen ei ole mahdollista rahan vähyyden takia. Jos saisin parikin satasta ilmaista lisärahaa budjettiin, se mullistaisi kevään.

Erilaiset pienet saavutukset eivät oikein enää tunnu miltään, mutta mitään muutakaan ei voi suoraan tavoitella. Ihmissuhteet ovat monimutkaisempi asia; tänä iltana minusta tuntui siltä kuin olisin jotenkin palautumassa samaan olotilaan, jossa olin 17-vuotiaana ollessani sairaalassa ja tunsin jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta muiden nuorisopotilaiden kanssa. Silloin ihmisten seura alkoi ehkä tuntua jotenkin luonnolliselta ja pysyvältä kunnes sitten pääsin sairaalasta pois ja samoihin oloihin Suomen kurjimmassa kolkassa. Sen hetken ajan toiset ihmiset tuntuivat tutuilta ja tavoitettavilta ja jotenkin kaikki ne kiroilut ja karkeat läpänheitotkin olivat inhimillistäviä ja mukavia juttuja ja jotenkin siinä ihmisten toilailua, epävarmuuksia ja hyväksynnän etsimistä tarkkaillessa jotenkin pystyi ajattelemaan että "hei tämmöistähän elämä ja vuorovaikutus on" ja nyt välillä sama tunne tulee joskus muulloinkin; ajatus siitä ettei elämä olekaan elokuvan dramaattisia vuorosanoja dramaattisella taustamusiikilla säestettynä. Tosin minusta tuntuu että kaveriporukoilla elämä on hyvin paljon samanlaista kuin mitä totuin teininä näkemään elokuvissa; naurunremakkaa, iloista valmistautumista illanviettoon ja taustamusiikki tulee jostakin laitteesta; siltä se tuntuu ihan jo silloinkin kun kuulee naapurin oven läpi miten parikymppiset naiset laittautuvat iltaa varten ja kalkattavat. Itsekin olen tuota lukuiset kerrat viritellyt ja osittain onnistunutkin ihan vain musiikin ja omien fantasioiden avulla mutta usein sitten ne haaveet, niin iltahaaveet- kuin urahaaveetkin murtuvat heti mennessä omasta kämpästä ulos, jossa maailma näyttää liian kaoottiselta ja kylmältä.

Kun keksin joitakin opiskelusuunnitelmia ynnä muuta sellaista vanhempani usein lyttäsivät ne jollakin tavalla ja kielsivät minua muuttamasta pois kotoa ennen kuin vasta vuosia täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeen. Kieltämättä kaikki sosiaaliset valmiuteni sun muut eivät olleet parasta a-luokkaa mutta medikalisoiva asenne hidasti asioiden edistymistä entisestään.

Nyt olen siinä vaiheessa että kaikki alkaa tuntua valjulta ja kaikki on koettu todella monta kertaa omissa fantasioissa tietokoneen tai vaikka luonnon ääressä ja todellisuus ei ehkä sitten koskaan tarjoa mitään vastaavaa. Kun olin 17-vuotias ja pakotettu käyttämään vääränlaisia hormonitoiminnan sotkevia lääkkeitä, koin joskus euforisia tunnetiloja kurjuuden ja orpouden keskellä, jolloin tunsin kaiken olevan hyvin. Joskus niitä tulee vieläkin; muistan jotenkin varsinkin kylmän kesäkuun 2014 kun olin maalla ja pelasin pleikkarilla retropeliä ja tunsin tuollaisen "kaikki järjestyy" tuulahduksen sisälläni, joka oli kuin enkelin kosketus.

Sen jälkeen olen kuitenkin tehnyt huonoja valintoja tunteakseni itseni hyväksi ja eteenpäin meneväksi ihmiseksi.