Lue keskustelun säännöt.
apua auttakaa
02.11.2016 |
olen 27-vuotias nainen ja tuntuu että en oikeasti jaksa enää elää. olen lukenut että itsemurha on synti ja en pääse taivaaseen jos tapan itseni. lisäksi rakastamani mies on kunnon kristitty (katolinen) ja elämäniloinen ja älykkäin tuntemani ihminen ja jos nyt tappaisin itseni, hän ei antaisi ikinä anteeksi koska tuhlaisin Jumalalta saamani lahjan, elämän. ja toisaalta hän unohtaisi minut hyvin nopeasti, koska tein pahimman mahdollisen rikkomuksen jonka ihminen voi elämässään tehdä.
tuntuu että olen hirveän yksin ja en pidä itsestäni. tuntuu että kaikki tämä ahdistus ja kärsimys on ansaittua koska olen täysin arvoton ihmisenä. ja tämäkin ajattelu on täysin raamattua vastaan. teen siis koko ajan syntiä ja siksi varmaan myös menetän kaiken.
olen ollut todella ahdistunut ja pääni on täynnä itsetuhoisia ajatuksia. haluaisin mennä kirkkoon. en ole ollut kovin uskonnollinen ja olen unohtanut uskon elämässäni melkein kokonaan. nyt tuntuu siltä että minun olisi pakko mennä ainakin jumalanpalvelukseen, lähimpään kirkkoon ja mahdollisimman nopeasti. tuntuu että se voisi tehdä asiat paremmaksi. haluaisin myös kääntyä katoliseksi, luterilaisuus ei ole koskaan tuntunut täysin omalta ja suomi on luterilainen pääasiassa poliittisista syistä - ollaan ikäänkuin ajauduttu ja maa on täynnä luterilaisia ei uskovia.
en sano että olisin tullut uskoon mutta kirkon puoleen kääntyminen valtavsasa ahdingossani tuntuisi järkevältä ja ikäänkuin viimeiseltä mahdollisuudelta korjata asiat. jos tapan itseni, ei ole enää mitään korjattavaa ja toisaalta tuntuu että nytkään ei ole mitään ja menetän pian kaiken tärkeän, prosessi on jo alkanut
olen ihan hukassa henkisesti. tuntuu että olen täysin yksin ongelmieni kanssa
Kommentit (4)
Et ole uskonnollinen ja olet kimpassa "moralisoivan" katolisen miehen kanssa? No leikki sikseen, olisikohan tuo miesystävä osasyy kun vaikutat todella masentuneelta, olet täynnä itsesyytöksiä ja koet itsesi huonoksi ihmiseksi? Suhtaudun minäkin varauksella sellaiseen uskonnolliseen syyllistävään hapatukseen, jossa painotus on kaikessa siinä, miten ihminen on huono ja syntinen ja pitäisi suurinpiirtein hävetä omaa olemassaoloaan jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varaa aika jonnekkin ammattiauttajalle vaikuttaa sille että sulla on depressio ja se hoituu lääkkeillä ja terapialla,käy kirkossa jos uskot siitä olevan hyötyä
Miesystäväni on siis sanonut että ihminen on jumalan luomus tai jumalan kuva ja jokainen on sellainen kuin on ja pitäisi hyväksyä ja rakastaa itseään. Hän esimerkiksi koki hirveän negatiivisena kun halusin laihduttaa ja laihdutinkin (halusin muuttua muuksi kuin olen)
Hän saattaa olla osasyy masennukseeni vaikka en sitä haluaisi myöntää. Pääsyy on se että minä en kelpaa oikeasti. Ei olla naimisissa eikä olla menossa naimisiin koska jumala antaa hänelle vaimon sitten joskus. Kun kysyn väittää että minussa ei ole mitään vikaa. En vain kelpaa puolisoksi koska en ole se paras vaihtoehto tai vaihtoehto ollenkaan
Olen ollut tässä suhteessa 2 vuotta, nyt kolmas menossa. Tavallaan kestän kaiken koska uskon että hän on ainoa oikea vaihtoehto ja olen rakastunut. Tieän että suhde loppuu aikanaan mutta yritän oitää kiinni uppoavasta laivasta. Sitten kun laiva on vedenpinnan alla, en tiedä missä minä olen.
Mies on korkeimmasta mahdollisesta sosioekonomisesta luokasta (on opiskelija mutta tuleva tohtorin tutkinto)
Minä olen työtön ja minulla on vain ammattitutkinto. Olen opiskellut nyt avoimen yliopiston kursseja ja arvosanat pääasiassa luokkaa 5 ja ei edes hirveän suurella ponnistelulla. jos olen voinut huonosti, arvosanat ovat olleet tuota matalampia koska se on vaikuttanut työskentelyyni.
Olen aina ollut alisuoriutuja. miehelläni taas on korkein mahdollinen työmoraali ja oli esimerkiksi siivoojana raskaassa työssä vaikka maisterintutkinto jo siinä vaiheessa suoritettu. Hän on tehnyt hirveästi töitä ollakseen asemassa jossa hän nyt on. Hän on älykkäin ja kiltein tuntemani ihminen. Vain minussa on vikaa
Minulle tekisi oikeasti hyvää tehdä kunnon työtä oman elämäni eteen mutta alisuoritan kaikessa koska masennus ja ahdistus estävät tekemästä asioita. Toisaalta tuntuu myös että olen täysin selkärangaton ja liian herkkä. Syyllistän ympäristöä ja kuvittelen etten muka itse olisi vastuussa omista valinnoista ja asioita "vain tapahtuu". Miehen mielipiteeseen minusta en voi vaikuttaa mutta omaan hyvinvointiini ja kehitykseeni voisin, mutta kaikki tuntuu niin merkityksetömältä, koska en pidä itsestäni. ja sitten taas en edes työskentele sen eteen että yrittäisi tulla paremmaksi ihmiseksi. Olen läpimätä siis.
ap
Mikäli susta tuntuu, että kirkossa käyminen auttaa, niin mene ihmeessä. Kannattaa myös tilata aika lääkärillekin, jotta voisit puhua noista ahdistuksistasi.