Kokemusta (liian?) kilteistä lapsista?
Olen itse ollut turhan kiltti lapsi. Aina tein miten sanottiin, ihailin auktoriteettejä, olin aikuisten lellikki. Toisaalta monille kavereilleni olin kynnysmatto ja vasta kolmekymppisenä aloin harjoitella sanomaan "ei".
Nyt minulla on taapero, jossa näen paljon itseäni. Hän on tosi mukautuvainen, rauhallinen tyttö. Saattaa mennä parikin päivää, ettei oikein itke mistään. Välillä saattaa älähtää jos vaikka ottaa pois jonkun esineen, tai ottaa syliin pukemista varten, mutta silloinkin harmistusälinää kestää korkeintaan pari min. Hän ei ikinä saa mitään itkupotkuraivareita tai meuhkaa. Väsyneenäkään.
Kovasti odotan tunteiden ilmaisua ja moneen kertaan olen lapselleni sanonut, että saa olla vihainen ja se on ihan ok. Luulisi, että lapsella olisi riittävän turvallista näyttää tunteitaan.
Onko teillä muilla kokemusta tällaisesta?
Kommentit (8)
No jotkut sanovat, että uhma on tärkeä vaihe ja jos ei ikinä tappele vastaan, niin lapsi ei uskalla näyttää kielteisiä tunteita... Voi olla jopa vaurioitunut kiintymyssuhde. Toisaalta en ymmärrä miten se meidän kohdalla voisi pitää paikkaansa, kun olen alusta saakka kiinnittänyt siihen huomiota. En ole ikinä huutanut tai tiuskinut lapselle. Ap
Vierailija kirjoitti:
No jotkut sanovat, että uhma on tärkeä vaihe ja jos ei ikinä tappele vastaan, niin lapsi ei uskalla näyttää kielteisiä tunteita... Voi olla jopa vaurioitunut kiintymyssuhde. Toisaalta en ymmärrä miten se meidän kohdalla voisi pitää paikkaansa, kun olen alusta saakka kiinnittänyt siihen huomiota. En ole ikinä huutanut tai tiuskinut lapselle. Ap
Ei näin enää uskota. Uhmaiän sijaan puhutaan tahtoiästä. Liiallinen uhma on reaktio ympäristöön.
Lapsi saa äänensä kuuluviin vähemmälläkin. Teillä on asiat hyvin
Tämä sama koskee myös murrosikää
Saahan sitä tietysti ongelman aikaiseksi siitäkin, että ei ole ongelmaa :) Monet vanhemat vaihtaisivat varmasti mielellään paikkoja kanssasi, kun pieni lapsi alkaa kunnolla uhmaamaan ja keinot ovat vähissä.
Lapsen synynnäinen temperamentti vaikuttaa.
Luepa aiheesta tunneperimä. JOtkut pelot ja haitalliset käyttäytymismallit saattaa kulkea perintönä suvussa vuosisatojen ajan, ellei joku "katkaise" kierrettä ja tiedosta sitä, mene tunnetasolle siihen ja käy sitä läpi.
Mulla on rauhallinen lapsi eikä hän teininäkään möyhkännyt. Sunnuntailapsi.
Minä ainakin vaihtaisin ilomielin osaa sun kanssa edes päiväksi. Mulla on voimakastahtoinen ja itsepäinen lapsi jolle kaikki jutut on ei ei ei ja itku perään. Kunnon minä itse tyyppi. Hirmuisen raskasta :\ Kai tämä joskus helpottaa.
En minä nää tuota minään liiallisena kiltteytenä. Miksi itkupotkuraivareita ja meuhkaamista pidetään normaalina tai hyvänä asiana? Eikö ole vain hyvä, jos lapsi on oppinut selviytymään tilanteista muita keinoja käyttäen?