tuleeko kellekään kauhun tunnetta hylätyksi tulemisesta?

Tulee. Diagnoosini (epävakaa) osin selittää asiaa. Oletko jutellut tästä jossain mielenterveyspuolella tms.?

Kauhusta en tiedä mutta ensimmäistä kertaa elämässäni koin oikeasti ahdistusta siinä vaiheessa kun pitkä suhde meni poikki, se hetki kun tajuat että sä olet taas ihan ypöyksin..

Joo, mutta itse koen että jo valmiiksi hylättynä oleminen eli ilman sitä suhdetta, ei ole kyllä parempi kuin se mahdollisesti jonkin aikaa kestävä hylätyksi tuleminen suhteen päätyttyä.

Tunsin sitä usein suhteen aikana, kun toinen katosi jonnekin eikä ilmoittanut itsestään mitään. Sellainen paniikkipakokauhu. Mutta sitten siihen tottui ja turtui osittain. Tosin kärsin siitä joskus myös juhlimassa ollessa jos toinen katosi eikä vastannut puhelimeen, vaikka oli vain eksynyt toiselle puolelle baaria tai muuta. Uskon, että se johtui vain kokemuksista suhteessa, ja että toisessa suhteessa ei välttämättä vastaavaa tule.

Vierailija kirjoitti:

Joo, mutta itse koen että jo valmiiksi hylättynä oleminen eli ilman sitä suhdetta, ei ole kyllä parempi kuin se mahdollisesti jonkin aikaa kestävä hylätyksi tuleminen suhteen päätyttyä.

Onhan se näinkin mutta mulla tulee se kuolemankauhu, kuin pienellä vauvalla ja siitä ei meinaa selvitä.

Vierailija kirjoitti:

Tulee. Diagnoosini (epävakaa) osin selittää asiaa. Oletko jutellut tästä jossain mielenterveyspuolella tms.?

Olen. Eipä oo paljoa auttanut.

Kolmekymppiseksi asti välillä tuli pelon tunteita että jos mies hylkää. Mutta nyt 40v eronneena ei pelota enää mikään :)

on tullut, juuri sellainen, mutta olen jälkeenpäin huomannut, että ne suhteet ei ole olleet ihan terveitä. Lähtökohtaisesti niissä mies on pitänyt mua vähän kuin löysässä hirressä, eikä ole osoittanut selkeää sitoutumista. Minä taas olen alentunut olemaan epätoivoinen.  Suurin rakkauteni kuoli tapaturmaisesti, enkä silloin uskonut ollenkaan selviäväni, mutta elämä kantoi. Joten tiedän kyllä, että hylätyksi tulemisesta selviää.

Parikymppisenä, kun en vielä ollut uskossa, koin kauhua silloisen miesystäväni jättäessä minut. Se suhde oli tuomittu tuhoon, ja mies itse asiassa jätti minut useamman kerran ennen lopullista.

Vuodet vierivät, tapahtui yhtä ja toista ja tulin kristilliseen uskoon. Uskoon tulemiseni jälkeenkin olen ollut tilanteessa, jossa koin hylkäämisen. Oli ihmeellistä kokea, ettei se romahduttanut minua. En kokenut kauhua, en epätoivon tunteita, ei mitään sellaista. Totesin vain tilanteen ja kiitin ajatuksissani, että elämäni mies (Jeesus) on edelleen kanssani. Se kokemus, että olen turvassa Jeesuksen kanssa, aiheutti suurta iloa ja rakkautta, joka piti minut hylkäyksen jälkeisen ajanjakson tavallista iloisempana! Se oli siunattua.

On muutama asia, jotka ovat aiheuttaneet minussa voimakasta pelkoa: hylätyksi tuleminen ja se, että minulta vaaditaan enemmän kuin mihin pystyn. Uskon, että Jeesus on vastaus molempiin.

Eli vastaus ap.:n kysymykseen: tiedän kyllä tunteen.

_____________________________________________________________________________________________________

** Jumala syntyi ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, sovitti ihmisten synnit Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Joka uskoo Jeesukseen sovittajanaan ja herranaan, perii ikuisen elämän. **

Mulla on hylkäämisen kokemuksiin liittyvää lamaannuttavaa kauhua. Juontuu varhaislapsuudesta ja kiintymyssuhteen yllättävästä katkeamisesta. Olin alle vuoden, äitini masentui vakavasti synnytettyään kuolleet kaksoset miltei täysiaikaisena. Ymmärrän mistä johtuu mutta kauhu on ja pysyy. Saman trauman oireita painajaiset läheisten kuolemista ja omaan huutoon ja hysteeriseen itkuun heräämiset. Ovat niin syvällä että tulevat siksi lähinnä unien kautta.

Ei mitään diagnooseja.

Minulla nousi pintaan avioerossa. Liittyi lapsuuden kokemuksiin 3-4 vuotiaana. Terapiassa työstin, en usko, että enää vaivaa.

Älä pelkää turhaan tommoisia asioita, elä täysillä kuolemaan saakka äläkä ota paineita, päivä kerrallaan.. Me saadaan vaan yks mahdollisuus.

Kyllä tulee. Olen toisaalta nyt luovuttanut, olen vastikään tullut hylätyksi sellaisen taholta, josta en olisi todellakaan uskonut, että näin käy. Ystävä, ei rakkaussuhde. En vain jaksa enää, en luota enää. Ajelehdin vain päivästä toiseen, olen aivan välinpitämätön.

Ei sen jälkeen kun ymmärsin että me kaikki olemme täällä aivan ypöyksin. Ihan sama vaikka olisi viisi parisuhdetta yhtäaikaa, me synnytään yksin ja kuollaan yksin. Joku voi olla vierellä mutta yksin silti olet pääsi sisällä kokemassa kaikki asiat.

Minulla on myös ollut ja lopulta tajusin, että johtuu lapsuuden traumoista täälläkin. Sen jälkeen kun asian ymmärsin ja olen sitä voinut käsitellä, ei ole ollut varsinaisia hylkäystilanteita, mutta uskoisin, etten enää reagoisi yhtä pahasti. Ja toivottavasti ei tule tarvettakaan. Ei kai hylkääminen koskaan kivalta tunnu, mutta toivon, että jatkossa pytyn sen kestämään, jos on pakko.

Eiköhän hylätyksi ja torjutuksi tuleminen ole ihan kaikkien mielestä niitä kaikkein kamalampia kokemuksia elämässä, ja kaikki haluaisivat niiltä välttyä. Tämä on toisaalta ihan hyvä asia, koska silloin jaksaa skarpata esimerkiksi ystävyyssuhteissa tai jos on mokannut jotenkin kumppaninsa suhteen: se, mitä voi menettää, konkretisoituu.

Ongelmaksi hylätyksi tulemisen pelko muodostuu, jos alkaa sen vuoksi vältellä hyviä asioita elämässä, kaventaa omia toiminnan mahdollisuuksia eikä uskalla ottaa riskejä silloinkaan, kun se kannattaisi. Eli ei esimerkiksi uskalla aloittaa suhdetta, hakea uutta työtä tai solmia uusia ystävyyksiä. Aluksi pelko tietenkin suojelee, mutta vähä vähältä elämä köyhtyy ja liikkumatila katoaa. Jää ilman ihmissuhteita ja rohkaisevia kokemuksia, joiden voimalla jaksaisi uhmata pelkoa. Näin pelon uhmaamisesta tulee entistä vaikeampaa, ja kurjistava kierre on valmis.

Ei kannata lähteä tuohon.