Minä olen sairas

Surullisena ja ahdistuneena ajattelen itsemurhaa kuin kauppareissua, siis yhtä spontaanisti ja arkisesti. Rankaisen itseäni ihmissuhdeongelmien takia. Olen lyönyt teininä muita ja nykyään saatan lyödä itseäni. Saatan suunnitella itseni kuihduttamista, ihan mitä tahansa mikä tekee hallaa minulle.
En enää vastaa työhaastattelukutsuihin, koska kokemuksen syvällä (ja tuoreella) rintaäänellä en enää usko kykyihini ollenkaan. En enää halua tuhlata aikaani, todeta etten kykene.

Hyvinä kausina olen oikein sujut itseni kanssa, mutta lopulta tulen aina takaisin pohjalle. Ihan aina. Olen tottunut tähän, en enää odota parempaa. Olen sairas, mutta elämä on omalla tavallaan helppoa sairaana. Kun olet totaalisen tunnekylmä ja sumussa, aika vain menee ohi eikä mieti mitään. Sellainen olotila, että olet puoliksi tässä maailmassa ja puoliksi jossain aivan muualla. Kavereita en enää kaipaa, en kestäisi olla jatkuvasti selittelemässä elämäni suuntaa ulkopuolisille. Masentavinta on se, etten uskalla tappaa itseäni. Se on tekona tosi hurja, vaikka pois pääseminen on ajatuksena lohdullinen.

Älkää pitäkö tätä huomion hakemisena, olen ajatellut itsemurhaa jo lapsena. Ei sairastunut mieli tervehdy täysin koskaan, sen olen oppinut. Minun mieleni on vinksahtanut lopullisesti jo pikkulapsena, ja tänä päivänä olen vieläkin sairaampi ja kykenevämpi huonoihin valintoihin.