Ihmisen todellinen vahvuus

Onko?

Miten lienee. Mä olen kasvanut tähän kun olin jo lapsena paljon yksin. Siinä on paljon huonoja puolia, mutta onhan tietysti oppinut ajattelemaan asiat itse eikä niin kuin joku ns. mielipidevaikuttaja ohjaa.

Aika pitkälti olen samaa mieltä. Ja yksinäisyyttä on elämässäni riittänyt, kun aloitin urani ainoana lapsena, joka koulussa jouduin kiusatuksi, eikä ole koskaan miestäkään löytynyt tai kavereita. 

Aika pitkään valitettavasti olin niellyt ihmisten ihanteet siitä että pitäisi olla puoliso ja kavereita ja surin itseäni siksi että en sopinut normiin. Vasta yli kolmekymppisenä tajusin, että hetkinen - kun lopetan vain itseni katsomisen ikään kuin toisten (arvostelevin) silmin, niin en kärsi yksinäisyydestä pätkääkään vaan nautin siitä. Nykyisin se tosiaan tuntuu enemmänkin vahvuudelta, että en ole mitenkään riippuvainen kenenkään mielipiteestä itsestäni, minun ei tarvitse kelvata kellekään, en tarvitse tunnepohjaisesti hyvinvointiini ketään toista ihmistä. 

Joku kirjailija/runoilijakin on sanonut:Kun yksinäisyys on häiriötön ei ole enää kärsimystä.

Miten sen nyt ottaa. Minulle yksin oleminen on lapsena opittu selviytymismekanismi, enkä pidä sitä enää kovin terveenä.

Vierailija kirjoitti:

Aika pitkälti olen samaa mieltä. Ja yksinäisyyttä on elämässäni riittänyt, kun aloitin urani ainoana lapsena, joka koulussa jouduin kiusatuksi, eikä ole koskaan miestäkään löytynyt tai kavereita. 

Aika pitkään valitettavasti olin niellyt ihmisten ihanteet siitä että pitäisi olla puoliso ja kavereita ja surin itseäni siksi että en sopinut normiin. Vasta yli kolmekymppisenä tajusin, että hetkinen - kun lopetan vain itseni katsomisen ikään kuin toisten (arvostelevin) silmin, niin en kärsi yksinäisyydestä pätkääkään vaan nautin siitä. Nykyisin se tosiaan tuntuu enemmänkin vahvuudelta, että en ole mitenkään riippuvainen kenenkään mielipiteestä itsestäni, minun ei tarvitse kelvata kellekään, en tarvitse tunnepohjaisesti hyvinvointiini ketään toista ihmistä. 

Ihan sama. Mulle joskus terapeuttikin saarnasi että "kukaan ei pärjää yksin" - no mutta entäs kun ei yksinkertaisesti osaa luoda niitä ihmissuhteita? Entäs kun on vaan pärjättävä yksin, tai oltava kokonaan pärjäämättä? Muilta ihmisiltä pitäisi hakea jotain tukea muka mutta kun ei niiltä saa mitään positiivista, ainoastaan kaikenlaista negatiivista.

Haluaisin voida olla täysin onnellinen ja tyytyväinen yksin, mutta hyvin usein kaipaan seuraa. Yksin ollessa käytän paljon aikaa suunnittelemalla miten pääsisin eroon yksinolosta.

Pelkään, että itsenäisyyteen tottuu niin, että pian jonkun kanssa oleminen enemmän kuin satunnaisesti olisikin liikaa.

Finderella kirjoitti:

Haluaisin voida olla täysin onnellinen ja tyytyväinen yksin, mutta hyvin usein kaipaan seuraa. Yksin ollessa käytän paljon aikaa suunnittelemalla miten pääsisin eroon yksinolosta.

Pelkään, että itsenäisyyteen tottuu niin, että pian jonkun kanssa oleminen enemmän kuin satunnaisesti olisikin liikaa.

Mitä pelottavaa siinä sitten on? Itselleni ainakin se on hyvin onnellinen olotila. Töissä käyn ja siellä näen ihmisiä, mutta muuten valitsen olla omissa oloissani ja ilman ihmisseuraa, mitä nyt vanhoja vanhempiani käyn ehkä kerran kuussa katsomassa kahvittelun merkeissä. Ja olen hyvin onnellinen ihminen näin.

- 3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika pitkälti olen samaa mieltä. Ja yksinäisyyttä on elämässäni riittänyt, kun aloitin urani ainoana lapsena, joka koulussa jouduin kiusatuksi, eikä ole koskaan miestäkään löytynyt tai kavereita. 

Aika pitkään valitettavasti olin niellyt ihmisten ihanteet siitä että pitäisi olla puoliso ja kavereita ja surin itseäni siksi että en sopinut normiin. Vasta yli kolmekymppisenä tajusin, että hetkinen - kun lopetan vain itseni katsomisen ikään kuin toisten (arvostelevin) silmin, niin en kärsi yksinäisyydestä pätkääkään vaan nautin siitä. Nykyisin se tosiaan tuntuu enemmänkin vahvuudelta, että en ole mitenkään riippuvainen kenenkään mielipiteestä itsestäni, minun ei tarvitse kelvata kellekään, en tarvitse tunnepohjaisesti hyvinvointiini ketään toista ihmistä. 

Ihan sama. Mulle joskus terapeuttikin saarnasi että "kukaan ei pärjää yksin" - no mutta entäs kun ei yksinkertaisesti osaa luoda niitä ihmissuhteita? Entäs kun on vaan pärjättävä yksin, tai oltava kokonaan pärjäämättä? Muilta ihmisiltä pitäisi hakea jotain tukea muka mutta kun ei niiltä saa mitään positiivista, ainoastaan kaikenlaista negatiivista.

Itse en enää edes ajattele ettenkö osaisi luoda ihmissuhteita tai etteikö ihmisiltä voisi saada positiivistakin. Minä en vaan kerta kaikkiaan halua mitään sellaista, en kaipaa sitä mihinkään. Olen introvertti erakkoluonne, ja onnellisin yksin. Jo työpaikalla pakollinen sosiaalisuus tahtoo ajoittain olla liikaa jaksaa, vaikka osaankin töissä näytellä sosiaalista ja ihmisystävällistä varsin hyvin. Sen jälkeen on kuitenkin päästävä nauttimaan yksinolon vapaudesta.