Miltä synnytyksen ponnitusvaihe tuntuu??

Ei

kyllä

ehkä

Se on vaan älytön tarve puskea ei sattunu niin paljon ku supistukset ja siis synnytin luomuna. Ei tarvinnut huutaa tai itkeä. Pieni ulahdus pääsi kun vauvasta tuli pään jälkeen loput ulos tosi nopeesti. Se miten kauan se kestää ei vaikuta kipuun.

Mulla ei sattunut, mutta olinkin kyllä vahvasti puudutettu, kun takana oli pitkä avautumisvaihe.

Tavallaan helpottavaa kun pääsee siihen vaiheeseen ja tietää että pian se kidutus on ohi.

Tuntuu ihan kamala paine ja pakko puskea se vauva ulos. Ihan kuin yrittäisi tunkea 4kg keilapalloa pienestä reiästä. Kudokset venyy, repeää ja polttaa. Huusin!

Sattuuko paljon, se riippuu varmaan siitä, repeääkö.

Mun mielestä se kyllä sattuu. Lähes yhtä paljon kuin supistukset. Ei mun pimppaa ole tarkoitettu laajenemaan niin paljon. Sinänsä ponnistaminen on ihan turhaa toimintaa. Sitä tarvii tehdä vaan jos on pakotettu makuulle. Kun istuu, lapsi tulee ulos ihan automaattisesti, sitä ei edes voi mitenkään estää vaikka haluaisi.

t. viisi luomusynnytystä

En mä ainakaan itkenyt tai huutanut. Ähisin vaan ja hörppäsin joka suosituksen välissä vettä. Mulla oli kyllä epiduraalista viel vähän jäljellä eli varmasti ois ollut kivuliaampaa ilman. Ja jotain paikallispuudutusta laitettiin kun väliliha leikattiin. Vauva oli iso ja tuli paljon repeämiä, muistan että niihin liitty polttava tunne.

Se tunne on kyllä sukua sille jos pitkään jatkuneen ummetukseen jälkeen yrittää ulostaa. Ja toisaalta rinnastuu raskaaseen urheilusuoritukseen, eihän siinäkään itketä tai huudeta vaikka tuntuisi miten pahalta. Painetaan vaan menemään hampaat irvessä.

Kyllä se ponnistusvaihe tosiaan aika kiukulla meni, ei mitenkään nyyhkien. Jossain vaiheessa muistan ajatelleeni tyyliin "jumalauta nyt riittää, seuraavalla supistuksella työnnän sen lapsen ulos kävi miten kävi". Siitä kyllä tais mennä viel pari supistusta ennen kun oli ulkona. Se ponnistamisen tarve oli vaan niin valtava, se oli ihan eläimellistä menoa siinä vaiheessa. Naama oli ihan verenpurkaumilla sen jälkeen. Normaalisti olen pidättyväinen ja rauhallinen ihminen, synnytyskin meni muuten aika omissa maailmoissa hiljaa kärvistellen.

Kaks tuntia on kyllä tosi pitkä aika ponnistaa, tunnin kohdalla kai yleensä aletaan miettiä imukuppia tai vastaavaa. Mulla kesti 45 min.

Sattui enemmän kuin supistukset ja kipu oli polttavaa mutta kesti vain hetken(5min) kun helpotti samantien kun pää oli ulkona. Mutta en kokenut tarvetta huutaa vaikka sattui paljon enkä revennyt.

Sattuu aivan sairaasti.

Mua ei sattunu, muu kun se kun pää tuli ulos. Avautumisvaihe oli paljon pahempi, vaikka ponnistin tunnin. Se oli vaan hengästyttävää ja voimia kuluttavaa.

Kahdessa ensimmäisessä olin saanut epiduraalin niin sopivasti että ensimmäisen synnytyksen ponnistusvaihe oli täysin kivuton ja kestikin vain viisi minuuttia (virallisesti, eli siitä kun kätilö huomasi että vauvan pää jo näkyi.. joku 20min. olin "harjoitellut" itsekseni), toinen kesti 11min ja sanoisin että mun ns. kipu oli luokkaa finnin puristaminen...

Kolmas eteni todella nopeasti, kätilö ei suositellut epiduraalia pyynnöistäni huolimatta, lopulta kun oli pyytänyt anestesialääkäriä paikalle laityamaan spinaalin niin eihän lääkäri ehtinyt.

Hengitin vain ilokaasua, tunsin valtavan paineen, kuulin että joku huusi ja tajusin että se olen minä, hiljenin ja kuulin että joku muu itki. Mies oli painanut kutsunappia kun aloin huutaa, vauva oli syntynyt ennen kuin kätilö ehti huoneeseen.

Se kipu ei ollut niin paha, viime senttien avautuminen oli pahempaa, mutta se paineen tunne oli jotain hirvittävää kun en edes tajunnut mitä tapahtui juuri silloin...

Jännää kyllä miten kaikki kipu häviää heti kun lapsi on ulkona =)

Ei se ottanut niinkään kipeää aluksi, vaan inhottavasti siltä että on tulossa helvetin iso uloste. Ja sille ei vaan voinut mitään. Kätilö sanoi että just niin työnnät kun olisit ulostamassa. Tietysti siinä väsyi, ja tuntui että aikaa oli mennyt vaikka kuinka kauan, mutta yleensähän se kestää korkeintaan kolme varttia. Se tietysti otti kipeää kun se kersa sitten tuli sieltä ulos, en muista miten ääntelin varmaan huusin siinä kohtaa.

Mutta eipä se synnyttäminen muuten ollut sellaista kuin elokuvista olin kuvitellut. Supistukset oli alkuvaiheessa vain normaaleihin menkkakipuihin verrattavaa, ei tarvinnut avautumisvaiheessa mitään äännellä tms. Sitten sai epiduraalin, ja kun kohdunsuu oli auki 7cm ei saanut enää sitä lisää sitten taas tunsi enemmän kipua, mutta ihan siedettävää, mulla on mahavaivat joskus kipeämpiä.

Mutta kaikki nämä on toki tapaus- ja henkilökohtaisia.

Se tunne, paineen tunne alhaalla oli aivan älytön. Käskettiin makaamaan sänkyyn ja yhtäkkiä käskettiin ponnistaa. Ponnistin, mutta sitten iski pieni paniikki. En ollut valmistautunut synnytystä varten ollenkaan, pelkäsin koko tilannetta niin kovasti etten pitänyt sitä ollenkaan luonnollisena. Noh, ponnistaessa huusin ja tuntui että taju lähtee. Sain traumat vaikka kaikki meni ihan normaalisti. Varmasti suurelle osalle kumminkin paljon miellyttävämpi kokemus.

Kamalalta, vaadi sektio.

Mulla on ollut molemmissa synnytyksissä avonainen tarjonta, ja se sattuu. Ekassa synnytyksessä oli varmaan vielä vähän epiduraalia jäljellä, enkä oikein muista sitä ponnistuskipua hyvin. Tai ehkä se jäi mielessä sivummalle, kun ponnistusvaiheen (2 h) viimeisellä tunnilla seurasi kaikkea kamalaa. Ponnistuksen tarvetta en tuntenut missään vaiheessa. Supistukset meinasivat loppua ja niitä yritettiin epätoivoisesti pitää yllä oksitosiinilla. Toisessa synnytyksessä muistan sen ponnistuskivun, aina kun yritti ponnistaa, tuli sellainen kova, repivä kipu. Kuitenkin kun olin toista kertaa ns. pappia kyydissä ponnistaminen oli helpompaa (ja ponnistusvaihe kestikin vain 45 min.). Sen lisäksi mulla ei ollut epiduraalia haittaamassa ja osasin pelätä imukuppia: tiesin, että jos en itse ponnista, otettaisiin imukuppi käyttöön, ja sitä en toista kertaa haluaisi. Supistuksetkin olivat hyvät. Kipu muistaakseni loppui siinä loppumetreillä, tai senteillä, ja vauva tuli ulos ihmeen helposti. En muista sellaista "halkeamisen tunnetta" kuin ekassa synnytyksessä. Vaikka tuon toisen synnytyksen kuvaus voi kuulostaa karulta, se oli mulle tosi hyvä kokemus, ja haluaisin synnyttää mieluusti uudelleen, mutta lapsilukumme on jo täynnä. Esikoisen synnytys sen sijaan oli rehellisesti sanottuna kaamea.

Sattui niin paljon että ei voi sanoin kuvailla. Huusin kyllä. Kaiholla sitä silti muistelee kun lapset kasvaa ja vauva-ajat muisti vain.

Toisessa synnytyksessä nopea ponnistusvaihe 13min, tuntui siltä että halkean kahtia, sattui aivan hirvittävän paljon. Ajattelin että en pysty saamaan vauvaa ulos, tuntui että taju lähtee. Synnytin ilman kivunlievitystä.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä se kyllä sattuu. Lähes yhtä paljon kuin supistukset. Ei mun pimppaa ole tarkoitettu laajenemaan niin paljon. Sinänsä ponnistaminen on ihan turhaa toimintaa. Sitä tarvii tehdä vaan jos on pakotettu makuulle. Kun istuu, lapsi tulee ulos ihan automaattisesti, sitä ei edes voi mitenkään estää vaikka haluaisi.

t. viisi luomusynnytystä

No minulla kyllä kävi niin, että kolme varttia synnytystuolissa puserrettuani kätilö totesi, ettei tuosta noin näytä tulevan mitään. Synnytin sitten kyljelläni sängyllä.

Miltä se sitten tuntui, niin sellaista tuskaa en ole ennen kokenut, polttava, kiristävä kipu. Tosin minulla epiduraali petti ja tuli samalla myös 2. asteen repeämät. Jotkuthan eivät repeä ollenkaan (lucky them!), eli nämä asiat ovat suhteellisia.