Miten hyväksyä se että joutuu elämään koko ikänsä yksin?

Jos kaipaa elämänkumppania, ei siihen tarvita välttämättä romanttista rakkautta. Tämmöinen kumppani löytyy kyllä. Ja jos ei kaipaa ihmisseuraa vaan kaihtaa pelkästään yksinäisyyttä, koirakin riittää elämänkumppaniksi.

Mistä tiedät että näin on?

Aluksi se tuntuu mahdottomalta, että sitä voisi hyväksyä. Mutta kun aikaa kuluu, eikä sitä

kumppania todella löydä/suhteet eivät onnistu, niin vähitellen alkaa huomata, että kyllähän

tämä yksin eläminenkin onnistuu. Että osaan pitää itsestäni huolta ja että näin voi olla onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi se tuntuu mahdottomalta, että sitä voisi hyväksyä. Mutta kun aikaa kuluu, eikä sitä

kumppania todella löydä/suhteet eivät onnistu, niin vähitellen alkaa huomata, että kyllähän

tämä yksin eläminenkin onnistuu. Että osaan pitää itsestäni huolta ja että näin voi olla onnellinen.

Niin, välillä olenkin ihan tyytyväinen mutta sitten on nämä hetket kun kaipaa sitä viimeistä jolle ei kelvannut ja tuntuu niin pahalta. On niin arvoton olo.

En aio hyväksyä! En ainakaan vielä.

Vierailija kirjoitti:

Jos kaipaa elämänkumppania, ei siihen tarvita välttämättä romanttista rakkautta. Tämmöinen kumppani löytyy kyllä. Ja jos ei kaipaa ihmisseuraa vaan kaihtaa pelkästään yksinäisyyttä, koirakin riittää elämänkumppaniksi.

Olen miettinyt että jos romanttista rakkautta ei satu kohdalle, niin jokin yhteisasumisratkaisu voisi olla kiva. Silleen kivojen ja tuttujen ihmisten kanssa. Ei parisuhde ole välttämättä paras ratkaisu yksinäisyyteen, vaan sellaisten ihmisten seura joiden kanssa on samalla aaltopituudella. Läheisyydentarpeeni ei ole valtava. Seksiä kaipaan vain jos se on hyvää, mikä ei sellaisessa kädenlämpöisessä suhteessa toteudu.

Mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.  Sulla on vastuu vain susta itsestäsi. Mä olen avioeron kokenut ja kolmen lapsen äitinä voin sanoa, että se huoli ja murhe, mitä olen saanut kokea mm. yhden lapseni viiltelyjen tms. muiden ongelmien suhteen ja kaiken muunkin paskan, niin saatat olla jopa onnekas.

Ei kaikkien parisuhde ole ruusuilla tanssimista ja auvoista yhteiseloa.

Ehkäpä sitä ei tarvitse hyväksyä. Ehkä kannattaa hyväksyä vain se, että tällä hetkellä olet yksin. 

Siis et kaipaa perhe-elämää, mutta tuntuu ahdistavalta, ettet tule kokemaan sitä koskaan? Ja välillä olet tyytyväinen, ja sitten taas kaipaat sitä viimeistä, jolle et kelvannut, ja taas on arvoton olo?

Noista lähtökohdista - säännöllinen ahdistus, arvottomuus ja kaipaus - et tule koskaan hyväksymään sitä, että olet loppuikäsi yksin.  Se vie aikaa ja vaatii vahvan ja itsenäisen luonteen. Sinkkuuden on oltava se mukavin vaihtoehto, muuten on kysymys sinkkuudelle alistumisesta, mikä ei tosiaan ole kivaa.

Älä nyt hyvä ihminen päätä etukäteen asiaa jos kuitenkin osa sinusta haluaa löytää suhteen! Meillä suomalaisilla on vaan ylipäätään hemmetin kapea ja rajallinen sektori missä ihmiset voisivat löytää toisensa ja siitä ehkä seuraa se että tietyt ominaisuudet korostuvat ja etenkin vääristävät sitä mitä ihminen toisestaan hakee...Miljoona kertaa vierestä olen saanut seurata miten mahtavat ja mukavat ihmiset ovat yksin ja turhautuvat siihen. Sporttiset mukavat miehet ovat usein ilman naista ja mukavat naiset ilman miestä.  Itse renttuna rällätin vuosia ja aina välillä pysäytti se miten vaikeaa ihmisten on kohdata toisiaan jos ei ole "tinderpotentiaali" tyyppi.

Suhde tai siinä oleminen ei ole tie onneen mutta se on ihmiselle luonnollinen tarve ja mahdollisuus kokea hyväksytyksi tulemista alastomana omana itsenään. Sinä haluat suhdetta ja sinulla on toiselle annettavaa, joten pidä liekki palamassa ja suunta tuulta päin vaikka sen  tuntuu juuri nyt vaikealta. Käytännössä on tietenkin miljoona asiaa millä voi parantaa todennäköisyyttä löytää se toinen.

Ei käy ilmi ap:n sukupuoli, mutta sanoihan (lauloi) jo muinainen Bob Marleykin, että No woman, no cry.

Kyllä ihminen toista ihmistä kaipaa rinnalleen. Ja etsivä löytää.

hottenrontti kirjoitti:

Älä nyt hyvä ihminen päätä etukäteen asiaa jos kuitenkin osa sinusta haluaa löytää suhteen! Meillä suomalaisilla on vaan ylipäätään hemmetin kapea ja rajallinen sektori missä ihmiset voisivat löytää toisensa ja siitä ehkä seuraa se että tietyt ominaisuudet korostuvat ja etenkin vääristävät sitä mitä ihminen toisestaan hakee...Miljoona kertaa vierestä olen saanut seurata miten mahtavat ja mukavat ihmiset ovat yksin ja turhautuvat siihen. Sporttiset mukavat miehet ovat usein ilman naista ja mukavat naiset ilman miestä.  Itse renttuna rällätin vuosia ja aina välillä pysäytti se miten vaikeaa ihmisten on kohdata toisiaan jos ei ole "tinderpotentiaali" tyyppi.

Suhde tai siinä oleminen ei ole tie onneen mutta se on ihmiselle luonnollinen tarve ja mahdollisuus kokea hyväksytyksi tulemista alastomana omana itsenään. Sinä haluat suhdetta ja sinulla on toiselle annettavaa, joten pidä liekki palamassa ja suunta tuulta päin vaikka sen  tuntuu juuri nyt vaikealta. Käytännössä on tietenkin miljoona asiaa millä voi parantaa todennäköisyyttä löytää se toinen.

Mä en aio enää hakea seuraa. Ei se tule mitään tulosta tuottamaan kun tähänkin asti on tullut pelkkää pettymystä. Ei vaan kelpaa. Se on tullut jo nähtyä.

Vierailija kirjoitti:

Ei käy ilmi ap:n sukupuoli, mutta sanoihan (lauloi) jo muinainen Bob Marleykin, että No woman, no cry.

"No, woman, don't cry" on se mitä sillä oikeasti tarkoitetaan.

Parasta on vain alkaa elää elämäänsä juuri siten kun itse haluaa: matkustaa kun on aikaa ja varaa, käydä kivoissa tapahtumissa ja harrastuksissa, edetä uralla, hoitaa opinnot huolella, mitä ikinä itsellä onkaan tavoitteena. Jos kumppani tai muu tulee vastaan, niin kiva, mutta elämää ei todellakaan kannata käyttää siihen, että elää jotenkin puoliteholla, koska on yksin.

Sä et voi luovuttaa! Pelkästään se että haluat suhdetta ja toista ihmistä kertoo että haluat tuoda ja tehdä hyvää tässä maailmassa, ja sitä tämä maailma tarvitsee. Täällä on liian monta yksinäistä sydäntä.  Ja kukaan toinen ihminen ei määritä sun arvoa tai päätä oletko ok! Sen voi itselle lempeästi opettaa että on hyvä ja arvokas. Ensin vaan tykätä itsestä. Sitte miettiä mitä muuta vois tehdä, monesti se mitä kuvitteli omaksi maailmaksi, onkin pieni lampi ja maailma oottaakin sen ulkopuolella. Taistele sun oikeudesta olla onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei tule olemaan ketään elämänkumppania. En kaipaa perhe-elämää ja tiedän että monet parisuhteet on aika perseestä, mutta on niitä hyviäkin ja tuntuu ahdistavalta ajatella ettei itse tule koskaan sitä kokemaan.

Ei saa lausua negatiivisia itseään toteuttavia ennustuksia ääneen!

Itsesäälialoitukset on nounou. Nyt vaihtamaan asennetta, älä alistu.

Vierailija kirjoitti:

hottenrontti kirjoitti:

Älä nyt hyvä ihminen päätä etukäteen asiaa jos kuitenkin osa sinusta haluaa löytää suhteen! Meillä suomalaisilla on vaan ylipäätään hemmetin kapea ja rajallinen sektori missä ihmiset voisivat löytää toisensa ja siitä ehkä seuraa se että tietyt ominaisuudet korostuvat ja etenkin vääristävät sitä mitä ihminen toisestaan hakee...Miljoona kertaa vierestä olen saanut seurata miten mahtavat ja mukavat ihmiset ovat yksin ja turhautuvat siihen. Sporttiset mukavat miehet ovat usein ilman naista ja mukavat naiset ilman miestä.  Itse renttuna rällätin vuosia ja aina välillä pysäytti se miten vaikeaa ihmisten on kohdata toisiaan jos ei ole "tinderpotentiaali" tyyppi.

Suhde tai siinä oleminen ei ole tie onneen mutta se on ihmiselle luonnollinen tarve ja mahdollisuus kokea hyväksytyksi tulemista alastomana omana itsenään. Sinä haluat suhdetta ja sinulla on toiselle annettavaa, joten pidä liekki palamassa ja suunta tuulta päin vaikka sen  tuntuu juuri nyt vaikealta. Käytännössä on tietenkin miljoona asiaa millä voi parantaa todennäköisyyttä löytää se toinen.

Mä en aio enää hakea seuraa. Ei se tule mitään tulosta tuottamaan kun tähänkin asti on tullut pelkkää pettymystä. Ei vaan kelpaa. Se on tullut jo nähtyä.

Ei se hakemalla löydykään vaan sitten kun lopetat hakemisen ja teet elämästäsi tyydyttävää ilman parisuhdetta. Opettele rakastamaan itseäsi, nauti  ystävien seurasta äläkä kadehti parisuhteessa olevia niin sinusta tulee viehättävämpi ja vetovoimaisempi, sitten alkaa tapahtua. Koettu on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi se tuntuu mahdottomalta, että sitä voisi hyväksyä. Mutta kun aikaa kuluu, eikä sitä

kumppania todella löydä/suhteet eivät onnistu, niin vähitellen alkaa huomata, että kyllähän

tämä yksin eläminenkin onnistuu. Että osaan pitää itsestäni huolta ja että näin voi olla onnellinen.

Niin, välillä olenkin ihan tyytyväinen mutta sitten on nämä hetket kun kaipaa sitä viimeistä jolle ei kelvannut ja tuntuu niin pahalta. On niin arvoton olo.

Miksi sinun pitäisi "kelvata" kenellekään? Miksi se, ettei joku tietty ihminen halua seurustella kanssasi, kertoisi jotakin arvostasi ihmisenä?

Ei ole tervettä asettaa muiden arvioita itsestään omien arvioidensa edelle ja yrittää epätoivoisesti "kelvata" kaikille, joita kohtaan tuntee lämpimiä tunteita. Tällainen tarvitsevuus on itse asiassa eräs merkittävimmistä syistä, jonka vuoksi parisuhteet eivät onnistu: http://www.vauva.fi/keskustelu/2655032/mikset-vastaa-viesteihini-nain-t…

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi se tuntuu mahdottomalta, että sitä voisi hyväksyä. Mutta kun aikaa kuluu, eikä sitä

kumppania todella löydä/suhteet eivät onnistu, niin vähitellen alkaa huomata, että kyllähän

tämä yksin eläminenkin onnistuu. Että osaan pitää itsestäni huolta ja että näin voi olla onnellinen.

Niin, välillä olenkin ihan tyytyväinen mutta sitten on nämä hetket kun kaipaa sitä viimeistä jolle ei kelvannut ja tuntuu niin pahalta. On niin arvoton olo.

Miksi sinun pitäisi "kelvata" kenellekään? Miksi se, ettei joku tietty ihminen halua seurustella kanssasi, kertoisi jotakin arvostasi ihmisenä?

Ei ole tervettä asettaa muiden arvioita itsestään omien arvioidensa edelle ja yrittää epätoivoisesti "kelvata" kaikille, joita kohtaan tuntee lämpimiä tunteita. Tällainen tarvitsevuus on itse asiassa eräs merkittävimmistä syistä, jonka vuoksi parisuhteet eivät onnistu: http://www.vauva.fi/keskustelu/2655032/mikset-vastaa-viesteihini-nain-t…

Kyllä se on varmaan sisäänrakennettuna ihmisiin, että pitää kelvata muille. Jos olisit täysin turha, yhdentekevä, ja huono ihminen kaikkien mielestä, niin olisiko kivaa? Riittäisikö, että vain itse olet eri mieltä? Lapsesta lähtien ihminen hakee muiden hyväksyntää. Sitten kun tapaat ihmisiä, joihin haluaisit tehdä hyvän vaikutuksen, mutta et saakaan vastakaikua, niin tottakai se ottaa päähän.