Lue keskustelun säännöt.
Miten hyväksyä se että joutuu elämään koko ikänsä yksin?
06.10.2016 |
Koskaan ei tule olemaan ketään elämänkumppania. En kaipaa perhe-elämää ja tiedän että monet parisuhteet on aika perseestä, mutta on niitä hyviäkin ja tuntuu ahdistavalta ajatella ettei itse tule koskaan sitä kokemaan.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
hottenrontti kirjoitti:
Älä nyt hyvä ihminen päätä etukäteen asiaa jos kuitenkin osa sinusta haluaa löytää suhteen! Meillä suomalaisilla on vaan ylipäätään hemmetin kapea ja rajallinen sektori missä ihmiset voisivat löytää toisensa ja siitä ehkä seuraa se että tietyt ominaisuudet korostuvat ja etenkin vääristävät sitä mitä ihminen toisestaan hakee...Miljoona kertaa vierestä olen saanut seurata miten mahtavat ja mukavat ihmiset ovat yksin ja turhautuvat siihen. Sporttiset mukavat miehet ovat usein ilman naista ja mukavat naiset ilman miestä. Itse renttuna rällätin vuosia ja aina välillä pysäytti se miten vaikeaa ihmisten on kohdata toisiaan jos ei ole "tinderpotentiaali" tyyppi.
Suhde tai siinä oleminen ei ole tie onneen mutta se on ihmiselle luonnollinen tarve ja mahdollisuus kokea hyväksytyksi tulemista alastomana omana itsenään. Sinä haluat suhdetta ja sinulla on toiselle annettavaa, joten pidä liekki palamassa ja suunta tuulta päin vaikka sen tuntuu juuri nyt vaikealta. Käytännössä on tietenkin miljoona asiaa millä voi parantaa todennäköisyyttä löytää se toinen.
Mä en aio enää hakea seuraa. Ei se tule mitään tulosta tuottamaan kun tähänkin asti on tullut pelkkää pettymystä. Ei vaan kelpaa. Se on tullut jo nähtyä.
Itsesääli on totaalinen turn-off, joten on todellakin parasta, ettet edes yritä hakea seuraa niin kauan kuin mieluummin kaivelet napanöyhtääsi ja tehtailet itsesääliä pursuavia aloituksia nettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet nainen niin kyllä kohta joku saatanan monaconprinssi tai muu räikkönen bongaa sut jostain siwasta.
Jos olet mies niin parempi kun vaan alat totutella. Tee paljon töitä jos mahdollista - se auttaa itseäni unohtamaan.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on varmaan sisäänrakennettuna ihmisiin, että pitää kelvata muille. Jos olisit täysin turha, yhdentekevä, ja huono ihminen kaikkien mielestä, niin olisiko kivaa? Riittäisikö, että vain itse olet eri mieltä? Lapsesta lähtien ihminen hakee muiden hyväksyntää. Sitten kun tapaat ihmisiä, joihin haluaisit tehdä hyvän vaikutuksen, mutta et saakaan vastakaikua, niin tottakai se ottaa päähän.
Ottaahan se päähän, mutta ei-tarvitseva ihminen osaa suhtautua torjuntaan eri tavalla kuin tarvitseva ihminen. Jos jälkimmäinen ajattelee: "Tämä osoitti jälleen kerran, että olen kelvoton", ensin mainittu ajattelee: "Hän ei nyt sitten harmi kyllä arvostanutkaan sitä hyvää, jota minulla oli tarjota. Omapa on menetyksensä."
Käytännön ero sekä omassa fiiliksessä että serustelumenestyksessä on kuin yöllä ja päivällä.
Vähän helpottaa kun katkeroituu naisille ja kirjoittelee vihaisia postauksia missä haukkuu naisia tänne. Muuten vois olla aika kova pala.
Ja uusiks vielä:
Kyllä se on varmaan sisäänrakennettuna ihmisiin, että pitää kelvata muille. Jos olisit täysin turha, yhdentekevä, ja huono ihminen kaikkien mielestä, niin olisiko kivaa? Riittäisikö, että vain itse olet eri mieltä? Lapsesta lähtien ihminen hakee muiden hyväksyntää. Sitten kun tapaat ihmisiä, joihin haluaisit tehdä hyvän vaikutuksen, mutta et saakaan vastakaikua, niin tottakai se ottaa päähän.