Mitä tehdä kun toinen lapsi on parempi kaikessa?

Meillä oli vähän samalainen tilanne, nuorempi oli se joka oppi juttuja nopeammin, oli näppärämpi ja uskaltavampi kokeilemaan. Ikäeroa kaksi vuotta ja isompaa harmitti, kun nuorempi oppi asioita tuosta vaan, kun itse ei oikein tohtinut kokeillakaan. Me tehtiin siinä niin, että vaan sanottiin, että no kun tuo toinen nyt on tuollainen ja sinä olet tuollainen, kumpikin on ihan hyvä juuri tuollaisena. Ei siinä oikein voinut alkaa vähätellä sen näppärän saavutuksia, ettei toiselle tule paha mieli, eikä toisaalta voinut sanoa, että koita nyt sinäkin, kun toinen osaa jo. Sisaruksien välit pysyivät hyvinä ja ovat nyt nuorina aikuisina ihan parhaita kavereita. Jotenkin siitä vaan luovittiin, ettei tullut ongelmaa tuosta. Tavallaan me siis sivuutettiin ongelma, ei annattu sen olla ongelma... Huonosti selitetty. Ja molemmat siis ovat ihan tavallisia nuoria ihmisiä, joilla on perustaidot elämässä hallussa, kummallakin omat lahjakkuudet, toisella vaan ilmeni aikaisemmin ja oli rohkeampi oppimaan.

Kerro että jotkut vain oppivat asioita nopeammin, mutta se ei ole tärkeää. Kaikki ovat täydellisiä juuri sellaisena kuin ovat. Kerro ettei kaikessa todellakaan tarvitse olla paras (esim 10 koetulos). Jokainen yrittää tietenkin parhaansa.

Etsi joku lastenohjelma missä joku on "huonompi" "hitaampi" kuin joku toinen mutta sitten lopulta selviää että se hitaampi on ihan yhtä arvokas tai hyvä omalla tavallaan.

Painota sitä että ei ole väliä osaako jonkin asian heti täydellisesti, pääasia että leikkiessä/pelatessa on hauskaa.

Lapset ei ole tyhmiä, turha yrittää valehdella että on yhtä hyvä jossain asiassa kuin veli jos ei ihan oikeasti ole.

Kannusta ja tuo esiin ikäero. Kerro että ajan ja harjoituksen kanssa hän menee ohi veljestään. Harjoitus harjoitus harjoitus. Mene mukaan. Sp-isäni kärsivällisyydellään ja kannustuksellaan sai minut uskomaan itseeni niin että, juostuani luokkani huonoimman ajan treenasin itseni parhaaksi. Sama piirrustuksessa sain ohjeen että, virhe kuuluu teokseen ja todellinen taiteilija kykenee sen kääntämään voitoksi. Vaikka taulun koko teos muuttuisi.

Ei meillä lapset vertaa keskenään, kuka saa paremman numeron. Vanhin on joka tapauksessa aina taitavampi ja tietävämpi. Eikö tätä voi selittää lapsille? Siis jos ovat eri-ikäisiä. Meillä lapset vertailee, miten kalliita lahjoja saavat. Siinä pitää olla tarkka, ettei yksi saa Barbie-nukkea, toinen polkupyörää ja kolmas tablettia.

Mies on vanhin sisaruksista ja myös pisimmälle kouluttautunut, hänen vanhempansa tuntuvat olevan kiinnostuneita lähinnä nuorempien sisarusten asioista ja mies joutui kotona asuessaan nuorempiaan vahtimaan isä tyyliin, jolle äiti kertoi murheensa. Vaikka lapsilla oli vain 2 vuoden ikäeroja toisiinsa.

Aikuisena tämä näkyy niin että "nuoremmat" soittelevat vanhemmilleen usein, mieheni ei.

Osa vanhemmista antaa extra huomiota huonommin pärjääville ja hyvin pärjäävä jää yksin.

Tärkeintä on kuitenkin sinnikkyys ja se että yrittää ja tekee töitä

On meilläkin noin, mutta lapset eivät vertaile toisiaan. Ja en sanoisi, että se lahjattomampikaan on lahjaton kaikessa, mutta olen sitä mieltä, ettei hänen taidoistaan ole mitään erityisempää hyötyä elämässä, mutta en tietenkään sano sitä hänelle.

Hän esim. on tosi sinnikäs tietokonepelien pelaaja ja osaa innostua niistä hienosti, samoin kirjoittaa tarinoita ja lukee oma-aloitteisesti kirjoja (3-luokkalainen poika). Mutta siis ei osaa huolehtia itsestään, on sosiaalisesti kömpelö, ei osaa pitää puoliaan, on aivan käsi liikunnallisesti, ei omaa minkään valtakunnan lauluääntä, suuttuu kun asiat ei suju...... Sen sijaan kuopus on hoksaava, sosiaalisesti taitava, piirtää hienosti, liikunnallisesti lahjakas, laulaa nuotilleen, saa helposti kavereita, osaa lohduttaa muita, pitää puolensa jne.

Ei esikoinen vielä ole tajunnut, että hän on aivan tonttu tähän toiseen verrattuna. Mutta mikäpäs siinä. Ehkä tärkeintä on kokea itsensä rakastetuksi oli sitten kömpelö tai osaava. Eihän teillä lapset ajattele, että rakastatte osaamista niin paljon, että rakastatte sitä enemmän, joka osaa paremmin?

"Teemme tietenkin jo nyt kaikkemme että lapsemme tietävät ja tuntevat että ovat meille yhtä rakkaita ja yhtä arvostettuja."

Jotenkin tää särähtää korvaan. Jos asia todella olisi teille niin, teidän ei tarvitsisi erikseen "tehdä sen eteen" jotain. Lapsenne ovat tajunneet, ettette arvosta ihmisiä an sich, vaan taitavuuden perusteella ja että joudutte ponnistelemaan päästäksenne tästä ajattelumallista.

Minä olen aina tiennyt että olen tyhmempi älyllisesti kuin siskoni. Sain kokeista aina huonoja tai välttäviä numeroita. Tietenkin joskus 10, 9 ja 8, usein 6 ja 7 koetuloksia.

En silti ole kokenut että olisin vanhempien silmissä jotenkin huonompi tai mitätön.

Jos esim. sanotte lapsillenne että "olette samanarvoisia osaattepa tätä tai tuota tai ette", mutta samaan aikaan suhteutatte vieraiden ihmisten arvoa silmissänne heidän taidokkuuteensa verrattuna, niin lapset ajattelevat teidän tekevän niin heidänkin kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä on kuitenkin sinnikkyys ja se että yrittää ja tekee töitä

Ai vaikkei tulisi rakastetuksi omana itsenään? Ehkä se on kuitenkin tärkeintä.

Minä kertoisin lapsille erilaisuudesta. Siitä että kaikki ei ole samalla tavalla taitavia kuin toiset. Toinen vaatii enemmän harjoittelua vaikka matikassa mutta ei silti välttämättä yllä samalle tasolle kuin kympin oppilas. Aina ei ole edes järkevää panostaa voimavaroja vielä paremman tason saavuttamiseen.

Korostaisin niin lapsille kuin kaikessa muussakin sitä että taidot tai menestyminen ei kuitenkaan ole ihmisarvon mitta. Menestys voi ja saa olla ihailtava ominaisuus, ihailtavia ominaisuuksi voi hyvin kuitenkin olla muitakin esim. se voimakastahtoisuus ja se että osaa pitää puolensa, erityisesti jos samalla ei mollaa muita.

Älä ainakaan tee kuten minun vanhemmat: he alkoivat hyvitellä siskoni tilannetta esim keksimällä hänelle taitoja, joita hänellä ei ollut. Siis minulla meni koulu aina tosi hyvin ja siskolla takkusi. Joten vanhemmat alkoivat kehua siskolle ja kaikille muille ihmisille miten siskoni on se "käsistään kätevä". Todellisuudessa minä olin meistä myös se käsistään kätevä, askartelin ja nikkaroin vapaa-ajalla koko ajan, siskoa ei voinut vähempää kiinnostaa. Vanhempien oudon kehumisen seurauksena kummatkin - minä ja sisko - saatiin epärealistinen käsitys kyvyistämme. Siskoani myös yritettiin ajaa käsityöalalle puoliväkisin, mutta onneksi hän ei päässyt siihen kouluun. Meille kummallekin oman alan löytäminen tuotti vaikeuksia ja kesti aivan luonnottoman kauan. Lapsuuden perheessä oli muutenkin asiat oudosti, että tämä oli vain yksi ilmenemismuoto.

Toiset tarvitsevat enemmän aikaa. Älkkääs vähätelkö, se introvertti lapsi voi nyt vaikuttaa kömpelöltä ja hitaalta, mutta aikuisuuteen astuessaan on saattanut kypsyä henkisesti huomattavasti ja yhtäkkiä hän onkin se joka istuu kunnan valtuustossa/ julkaisee esikoisteoksensa/ löytää syöpälääkkeen/ neuvottelee aselevon kriisialueilla.

Kun taaas ekstrovertti sisarus kamppailee alkoholiongelman, konkurssin ja masennuksen kanssa. You never know.

Vierailija kirjoitti:

"Teemme tietenkin jo nyt kaikkemme että lapsemme tietävät ja tuntevat että ovat meille yhtä rakkaita ja yhtä arvostettuja."

Jotenkin tää särähtää korvaan. Jos asia todella olisi teille niin, teidän ei tarvitsisi erikseen "tehdä sen eteen" jotain. Lapsenne ovat tajunneet, ettette arvosta ihmisiä an sich, vaan taitavuuden perusteella ja että joudutte ponnistelemaan päästäksenne tästä ajattelumallista.

Lähinnä tuo "kaikkensa tekeminen" liittyy tietoiseen tasapuoliseen kehumiseen ja hyvän huomaamiseen molemmissa ilman turhaa ylistämistä/korostamista. Eniten kuopus tuntuu miettivän "arvoaan" liittyen sosiaalisiin taitoihin ja tunteiden hallinnan taitoihin. Siis rakastavatko vanhemmat varmasti vaikka hän itkee, huutaa ja ei tottele. Ei hän koskaan ole ainakaan ääneen sanonut että luulisi että rakastaisimme häntä enemmän jos vaikkapa osaisi piirtää paremmin tai saisi stipendin kevätjuhlassa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä kertoisin lapsille erilaisuudesta. Siitä että kaikki ei ole samalla tavalla taitavia kuin toiset. Toinen vaatii enemmän harjoittelua vaikka matikassa mutta ei silti välttämättä yllä samalle tasolle kuin kympin oppilas. Aina ei ole edes järkevää panostaa voimavaroja vielä paremman tason saavuttamiseen.

Korostaisin niin lapsille kuin kaikessa muussakin sitä että taidot tai menestyminen ei kuitenkaan ole ihmisarvon mitta. Menestys voi ja saa olla ihailtava ominaisuus, ihailtavia ominaisuuksi voi hyvin kuitenkin olla muitakin esim. se voimakastahtoisuus ja se että osaa pitää puolensa, erityisesti jos samalla ei mollaa muita.

Tätä ollaan tehty ja tuntuu että ainakin hetkittäin ja joihinkin taitoihin liittyen tyttö tuon ymmärtääkin. Ei se kuitenkaan poista sitä että tyttökin haluisi välillä olla se joka saa mitalin tai mainitaan lehtijutussa tms. Hassua, että esikoiselle taas se "maine ja kunnia" ei tunnut yhtään niin tärkeältä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

On meilläkin noin, mutta lapset eivät vertaile toisiaan. Ja en sanoisi, että se lahjattomampikaan on lahjaton kaikessa, mutta olen sitä mieltä, ettei hänen taidoistaan ole mitään erityisempää hyötyä elämässä, mutta en tietenkään sano sitä hänelle.

Hän esim. on tosi sinnikäs tietokonepelien pelaaja ja osaa innostua niistä hienosti, samoin kirjoittaa tarinoita ja lukee oma-aloitteisesti kirjoja (3-luokkalainen poika). Mutta siis ei osaa huolehtia itsestään, on sosiaalisesti kömpelö, ei osaa pitää puoliaan, on aivan käsi liikunnallisesti, ei omaa minkään valtakunnan lauluääntä, suuttuu kun asiat ei suju...... Sen sijaan kuopus on hoksaava, sosiaalisesti taitava, piirtää hienosti, liikunnallisesti lahjakas, laulaa nuotilleen, saa helposti kavereita, osaa lohduttaa muita, pitää puolensa jne.

Ei esikoinen vielä ole tajunnut, että hän on aivan tonttu tähän toiseen verrattuna. Mutta mikäpäs siinä. Ehkä tärkeintä on kokea itsensä rakastetuksi oli sitten kömpelö tai osaava. Eihän teillä lapset ajattele, että rakastatte osaamista niin paljon, että rakastatte sitä enemmän, joka osaa paremmin?

Sanoisin kyllä että tässä se tonttu on äiti, joka ei tajua arvostaa esikoisensa akateemisia taitoja. Miten niin niillä ei tee mitään, niillähän voi mennä elämässä vaikka kuinka pitkälle!

Voiko nuoremmalla olla jokin ihan oma juttu, jossa vertailua ei synny? Esim. jokin harrastus, mitä vanhempi ei harrasta. Harrastuksenkaan ei tarvitse olla mikään kilpalaji tai mikään missä vertaillaan taitoja. Ja vanhemmalla ja lapsella kahden keskistä aikaa kummankin kanssa erikseen, joka on se oma juttu tyyliin: "sä ootkin parasta leffa/lenkki/ostosseuraa"

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä lapset vertaa keskenään, kuka saa paremman numeron. Vanhin on joka tapauksessa aina taitavampi ja tietävämpi. Eikö tätä voi selittää lapsille? Siis jos ovat eri-ikäisiä. Meillä lapset vertailee, miten kalliita lahjoja saavat. Siinä pitää olla tarkka, ettei yksi saa Barbie-nukkea, toinen polkupyörää ja kolmas tablettia.

Meillä ainakin vertailtiin. Broidia vähän ketutti, kun mainitsin miten sen paras numero oli sama kuin mun huonoin :D

Vierailija kirjoitti:

On meilläkin noin, mutta lapset eivät vertaile toisiaan. Ja en sanoisi, että se lahjattomampikaan on lahjaton kaikessa, mutta olen sitä mieltä, ettei hänen taidoistaan ole mitään erityisempää hyötyä elämässä, mutta en tietenkään sano sitä hänelle.

Hän esim. on tosi sinnikäs tietokonepelien pelaaja ja osaa innostua niistä hienosti, samoin kirjoittaa tarinoita ja lukee oma-aloitteisesti kirjoja (3-luokkalainen poika).

Ajattelin vain sanoa, että hyvin moni elättää itsensä ja perheensä pelaten tietokonepelejä. Riippuen pelistä, ne huippupelaajat tienaavat jopa enemmän kuin huippu-urheilijat. Ei kannata ollenkaan vähätellä pelaamista siis :)!