Te joilla on pieniä lapsia ja onnellinen parisuhde

Meidän parisuhde ainakkn loppui lapsen ollessa 1v,kunhan asutaan samassa talossa,akka lähinnä huutaa joka asiasta,lapsi kiukuttelee sille ja käyttäytyy muutenkin sen kanssa huonosti.

Mäkätin lähti mököttämään (nukkumaan) yläkertaan,nyt lapsi leikkii nätisti tuossa ja rauha palannut taloon.

Arki on raskasta (=lapset ovat vilkkaita, töitä enemmän kuin ehtii tehdä), mutta ihanaa. Olemme yrittäjiä molemmat, teemme töitä kotona vähän vuorotellen. Sillä hetkellä "vapaalla" oleva on päävastuussa kodista, ruuanlaitosta, siivouksista ja lapsista. Jos toinen on kipeänä, saa ihan rauhassa vetää peitot korviin ja parannella itsensä. 

Riitelemme erittäin harvoin, yleensä kyseessä on mun PMS-oireista johtuva ylireagointi ja silloin normisti pikkujuttu vetää v-käyrän tappiin. Riita kestää sen hetken ja sitten jatketaan taas normaalisti.

Mieheni on myös paras ystäväni, näin oli jo aikana ennen lapsia - kahdenkeskistä aikaa ehdimmekin viettää melkein 10 vuotta, ennenkuin esikoinen ilmoitteli tulostansa. 

Päivät ovat pitkiä, mutta jokainen ilta menee rutiinilla jo kohtuullisen kivuttomasti: lapset suihkuun suoraan iltapalalta, hampaidenpesun kautta sänkyyn, unilaulu soimaan ja kohta lapset jo unten mailla. Me pääsemme sänkyyn viimeistään puoli kymmenen-kymmenen maissa, saan tunnin hieronnan (kyllä, joka ilta, ja olen ihan helvetin kiitollinen miehestäni!) mihin yleensä sitten jo nukahdankin. Aamuseiskalta ylös.

En saa edes minuutin hierontaa, vaikka migreeni. Oikeasti minuutin. Itse hieron miestä just sen minuutin kaks jos hän pyytää. Seksiä pimeässä peiton alla ja aina sama kaava. Mies hiton itsekeskeinen ja ärsyttävä. Silti rakastan sitä paskaa.

Ap

Me oltiin alun alkaenkin ihan väärät toisillemme. Ei mitään henkistä yhteyttä. Pelkkä seksi. Nyt sekin on keskinkertaista huonompaa. Ainoa hyvä on kauniit, fiksut lapset. Nekin temperamenttisia ja 0-100 tunneskaalan omaavia, joten tuskin tulee helppo elämä..

Ap

Meillä on onnellinen parisuhde. Riidellään toisinaan, useimmiten lasten kasvatuksesta. Ei koskaan mennä vihaisina nukkumaan. Onnen salaisuuksia on kai arvostus, elämän hallinta (esim.ei juoda koskaan kovin paljoa) ja säännöllinen seksi.

Lapset eivät ole enää pieniä mutta olemme yhä yhdessä ja kaikki yhä erittäin ok parisuhteessa.

Vauva- ja pikkulapsiaika oli parasta aikaa elämässä vaikka nytkin on ihan kivaa kun lapset ovat teinejä.

Olimme melkein 3kymppisinä kun esikoinen syntyi ja vauvat on tekemällä tehtyjä mutta ihan luomusti onneksi onnistui. Lapsilla on "iso" ikäero 4,5v. mikä helpotti arkea ja sopi ainakin meidän perheelle.

Meillä oli/on hyvä tasa-arvoinen parisuhde ja olemme rakastavaisia mutta myös ystäviä. Kaikki on yhteistä. Molemmat olemme koti/perhekeskeisiä.

Kun lapset olivat pieniä niin mies kävi töissä ja minä olin kotona. Arvostamme ja kunnioitamme toisiamme ja meillä on samat arvot ja samat toiveet elämälle. Molemmilla on myös omat jutut.

Ei riidellä usein ja jos tulee jotain riitaa niin se on yleensä joku pikku juttu ja siihen liittyy joku väärinkäsitys.

Esim. toinen sanoo jotain minkä toinen ymmärtää väärin ja herne menee nenuun. Huonoja päiviä on kaikilla ja joskus puoliso vaan ärsyttää eikä mikään ole hyvin mutta se johtuu omista huonoista fiiliksistä jotka sitten puretaan toiseen ihan turhaa.

Miten tähän nyt kuvaisi elämäänsä parilla lauseella. Lapset on 2 ja 5. Vauvavuodet oli synkempää aikaa mun alakulon ja väsymyksen takia, mutta niissäkin tilanne on tunnistettu ohimeneväksi ja toivoa ei ole menetetty. Huomenet tai viimeistään heipat suukotellaan, samoin hyvät yöt, ja siinä välissä halataan. Päivän mies on töissä ja minä lasten kanssa. Päivällistä syödään yhdessä ja illat puuhataan sen mukaan mitä kukin jaksaa ja haluaa, tänään mä ulkoilin kuopuksen kanssa ja mies jäi pelaamaan väsyneen esikoisen kanssa. Toissapäivänä ulkoiltiin koko perhe, huomenna tulee päivällisvieraita. Aamuheräämiset ja nukutukset jaetaan nykyään. Ollaan paljon kotona, mutta kun lapset on päivisin paljon yhdessä niin illalla tekee hyvää tehdä välillä asioita erilläänkin. Mies järjestää mulle mahdollisuuden omaan aikaan, ja minä miehelle. Seksiä on riittävästi ja se on vaihtelevaa (siitä huolimatta että meillä on ollut aikuisten makkari viimeksi v. 2011), ja joskus malttamattomuuksissamme päädymme vessaan/saunaan/muualle piiloon minuutin maistiaisille iltaa odotellessa - nää maistiaiset ihan uus juttu. Yritetään huomioida toisemme arjessa, työnjakoa ja tekemisiä suunnitellaan niin että kaikkien olisi hyvä olla. Aidosti kahdenkeskistä aikaa on vähän, mutta pärjäillään.

Mistä riidellään... siitä että minä en malta olla päsmäröimättä miehelle lasten asioissa ja miehen kommunulointi on välillä passiivisaggressiivista. Muutaman kuukauden välein kärjistyy ja sit sovitaan ja ymmärretään toisiamme paremmin, ainakin vähän aikaa. Hyväksytään toistemme puutteet, mies sulkeutuu väsyneenä ja stressaantuneena, minä taas äksyän, mutta 16 vuoden kokemuksella osaa olla ottamatta kaikkea itseensä tukea toista.

Me riidellään nykyään paljon/ herkästi, mutta syyt on melko "pinnallisia" ja ns. elämänvaiheesta johtuvia hetkellisiä juttuja ja ne menee yhtä nopeasti ohi kun tulikin. Eli rahan puutteesta, ajan puutteesta (oma, parisuhde, perhe, työ, seksi jne..) riitely JA siitä vääntö kuka saa nukkua eniten ja milloin.

Meillä 1v ja 4 v jotka on aina valvottaneet _v*tusti_. Se on kyllä meidän parisuhteen suurin riippakivi, se jatkuva unenpuute. Sellainen joka saa sut välillä haluamaan pakkaamaan kamppeet ja jättämään kaiken perhe-elämän taakseen :D (ei tietenkään oikeasti).

Muuten me ollaan mielestäni onnellisia, meillä on huumoria ja kosketusta päivittäin. Jos ja kun välillä harvoin saadaan kahdenkeskistä aikaa, niin silloin sitä arjen keskeltä taas muistaa ja tunnistaa sen oman kumppanin ja olo tuntuu vastarakastuneelta. Yhdessä nyt 9 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Miten tähän nyt kuvaisi elämäänsä parilla lauseella. Lapset on 2 ja 5. Vauvavuodet oli synkempää aikaa mun alakulon ja väsymyksen takia, mutta niissäkin tilanne on tunnistettu ohimeneväksi ja toivoa ei ole menetetty. Huomenet tai viimeistään heipat suukotellaan, samoin hyvät yöt, ja siinä välissä halataan. Päivän mies on töissä ja minä lasten kanssa. Päivällistä syödään yhdessä ja illat puuhataan sen mukaan mitä kukin jaksaa ja haluaa, tänään mä ulkoilin kuopuksen kanssa ja mies jäi pelaamaan väsyneen esikoisen kanssa. Toissapäivänä ulkoiltiin koko perhe, huomenna tulee päivällisvieraita. Aamuheräämiset ja nukutukset jaetaan nykyään. Ollaan paljon kotona, mutta kun lapset on päivisin paljon yhdessä niin illalla tekee hyvää tehdä välillä asioita erilläänkin. Mies järjestää mulle mahdollisuuden omaan aikaan, ja minä miehelle. Seksiä on riittävästi ja se on vaihtelevaa (siitä huolimatta että meillä on ollut aikuisten makkari viimeksi v. 2011), ja joskus malttamattomuuksissamme päädymme vessaan/saunaan/muualle piiloon minuutin maistiaisille iltaa odotellessa - nää maistiaiset ihan uus juttu. Yritetään huomioida toisemme arjessa, työnjakoa ja tekemisiä suunnitellaan niin että kaikkien olisi hyvä olla. Aidosti kahdenkeskistä aikaa on vähän, mutta pärjäillään.

Mistä riidellään... siitä että minä en malta olla päsmäröimättä miehelle lasten asioissa ja miehen kommunulointi on välillä passiivisaggressiivista. Muutaman kuukauden välein kärjistyy ja sit sovitaan ja ymmärretään toisiamme paremmin, ainakin vähän aikaa. Hyväksytään toistemme puutteet, mies sulkeutuu väsyneenä ja stressaantuneena, minä taas äksyän, mutta 16 vuoden kokemuksella osaa olla ottamatta kaikkea itseensä tukea toista.

Mitä hittoa on kommunulointi, kiitos puhelin! :D Kommunikoinnista kyse siis, t. lainauksen kirjoittaja

Me saatiin lapset liian nuorina. Mies haaveilee 50-luvun liitosta jossa silti maksaisin puolet. Riidellään kaikesta. Miehen mielestä olen lapsellinen, yksi lapsi lapsien joukossa. Oikeasti mies on. Kumpikin luulee tekevänsä enemmän, vaikka molemmat ollaan laiskoja.

Molemmilla on surkeat työt ja molemmat ollaan lihottu 10kg. Halutaan erilaiset talot. Kumpikaan ei silti halua jättää. Tänään tukistin miestä ja mies tukisti takaisin. Sairasta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Me oltiin alun alkaenkin ihan väärät toisillemme. Ei mitään henkistä yhteyttä. Pelkkä seksi. Nyt sekin on keskinkertaista huonompaa. Ainoa hyvä on kauniit, fiksut lapset. Nekin temperamenttisia ja 0-100 tunneskaalan omaavia, joten tuskin tulee helppo elämä..

Ap

Meillä on samanlaiset lapset. Joskus kyselen mieheltä, että annetaanko lapset pois, minä en jaksa... Minä olen univelkainen ja uupunut, suutun välillä niin mieheen kuin lapsiinkin, mutta sitten saan hetken omaa rauhaa ja lapset ja mieskin on taas ihania. Töihin paluu oli minulle henkireikä. En vaan ole niin lapsi-ihminen että jaksaisin niitä katsella 24/7. Seksiä meillä on nykyään aika harvakselleen, mutta se on ihan miehen päätös. Minä menen tiettyyn aikaan nukkumaan ja on sovittu, että jos hän illalla menee vielä lenkkeilemään koirien kanssa tai pyöräilemään tms niin ei minun tarvitse herätä seksiä harrastamaan. Arki tuntuu usein kaoottiselle, mutta joka päivä muistetaan pusutella ja halailla ja olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on. Mutta kyllä tässä jo odottaa, että lapset olisivat isompia. Saisi vähän YHTEISTÄ aikaa. Me ei olla kovin hanakoita laittamaan lapsia mihinkään mummolaan hoitoon.

Ei me oikeastaan riidellä. Jos ollaan eri mieltä, niin saatetaan väitellä. Kumpikaan ei mökötä koskaan eikä tee mitään mistä toisen pitäisi suuttua. Otetaan toinen huomioon arjessa. Mies hieroo jalkojani ja hartioitani. Minä keitän miehelle kahvit ja teen aamupalan, usein vien ne miehelle sänkyyn ennen kuin lähden töihin. Syövät seillä lapsen kanssa yhdessä ennen hoitoon lähtöä. Meillä on yksi kolmevuotias lapsi, joka on noin kerran kuudessa viikossa mummolassa yhden tai kaksi yötä. Silloin teemme miehen kanssa asioita yhdessä ja nautimme kaksin olosta. Muuten kahdenkeskinen aika rajoittuu lähinnä iltoihin. Se pari tuntia mitä jaksaa lapsen nukkumaanmenon jälkeen olla itse hereillä. Silloin jutellaan, jos jutellaan, katellaan telkkaria tai istutaan vaan hiljaa koko ilta tehden omia hommia. Ja meillä saa kyllä sairastaa, jos on kipeä.

Tunnistan silti teidän onnellisten tekstistä meidät joskus, onnellisina aikoina. Meillä on kaksi 3-vuotiasta ja yksi 1,5-vuotias. Luojan kiitos, kaikki nukkuvat yöt. Kuopus oli vahinko, mutta hän oli mun lohtu vaikeina aikoina ja on edelleen. Pahin on tunne, että mies vihaa, vaikka tekisin mitä. Niinpä olen lakannut yrittämästä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Me saatiin lapset liian nuorina. Mies haaveilee 50-luvun liitosta jossa silti maksaisin puolet. Riidellään kaikesta. Miehen mielestä olen lapsellinen, yksi lapsi lapsien joukossa. Oikeasti mies on. Kumpikin luulee tekevänsä enemmän, vaikka molemmat ollaan laiskoja.

Molemmilla on surkeat työt ja molemmat ollaan lihottu 10kg. Halutaan erilaiset talot. Kumpikaan ei silti halua jättää. Tänään tukistin miestä ja mies tukisti takaisin. Sairasta.

Ap

Anteeksi ap mutta en voinut olla nauramatta. Ja tuli jotenkin mieleen kauhuskenaario siitä, jos perustaisin nyt mieheni kanssa perheen :D Ainakin sulla on sana hallussa. Tsemppiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me oltiin alun alkaenkin ihan väärät toisillemme. Ei mitään henkistä yhteyttä. Pelkkä seksi. Nyt sekin on keskinkertaista huonompaa. Ainoa hyvä on kauniit, fiksut lapset. Nekin temperamenttisia ja 0-100 tunneskaalan omaavia, joten tuskin tulee helppo elämä..

Ap

Meillä on samanlaiset lapset. Joskus kyselen mieheltä, että annetaanko lapset pois, minä en jaksa... Minä olen univelkainen ja uupunut, suutun välillä niin mieheen kuin lapsiinkin, mutta sitten saan hetken omaa rauhaa ja lapset ja mieskin on taas ihania. Töihin paluu oli minulle henkireikä. En vaan ole niin lapsi-ihminen että jaksaisin niitä katsella 24/7. Seksiä meillä on nykyään aika harvakselleen, mutta se on ihan miehen päätös. Minä menen tiettyyn aikaan nukkumaan ja on sovittu, että jos hän illalla menee vielä lenkkeilemään koirien kanssa tai pyöräilemään tms niin ei minun tarvitse herätä seksiä harrastamaan. Arki tuntuu usein kaoottiselle, mutta joka päivä muistetaan pusutella ja halailla ja olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on. Mutta kyllä tässä jo odottaa, että lapset olisivat isompia. Saisi vähän YHTEISTÄ aikaa. Me ei olla kovin hanakoita laittamaan lapsia mihinkään mummolaan hoitoon.

Mies just viime yönä herätti, kun olis halunnut seksiä. Ei ikinä halua seksiä kun menen sänkyyn, vaan aina keskellä yötä. Sanoin etten halua, että hän enää herättää. On päivisin niin ärsyttävä ja välinpitämätön ettei huvita enää öisin lähetyssaarnaaja, jossa mies saa alle neljässä minuutissa, eikä vaivaudu tekemään mulle mitään. Niin tylsää, että olen mitannut ajan. Kännissä seksi on hyvää, mutta on oltu lapsivapaalla 2x kuopuksen jälkeen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan silti teidän onnellisten tekstistä meidät joskus, onnellisina aikoina. Meillä on kaksi 3-vuotiasta ja yksi 1,5-vuotias. Luojan kiitos, kaikki nukkuvat yöt. Kuopus oli vahinko, mutta hän oli mun lohtu vaikeina aikoina ja on edelleen. Pahin on tunne, että mies vihaa, vaikka tekisin mitä. Niinpä olen lakannut yrittämästä.

Ap

11 jatkaa sen verran, että välillä meillä on nostanut arvostuksen puute päätään. Mies ei ole kovin hyvä sanomaan kiitos vaikka puhtaat pyykit viikkautuu kaappiin itsestään jne. Mies tekee yleensä ruoat mutta sen kerran kun minä teen ruokaa ja vietän keittiössä sen 4h (ja myös siivoan jälkeni) niin sen sijaan että tulisi se KIITOS niin tuleekin "nää lihapullat on liian rapeita." No, minä vetäsen sitten itkupotkuraivarit. Saatan myös puunata omakotitalon lattiasta kattoon ja sitten mies päästää koiran häkistä eikä vaivaudu pyyhkimään tassuja. Saan itkupotkuraivarit. Mies sanoo aina että "suutun pienestä" -mutta kun olet niiden lasten ja työn takia jo todellakin poikki ja SILTI olet tehnyt vielä jotain ekstraa, niin silloin sitä kiitosta odottaa, ei sitä että joku tulee ja paskoo kaiken sen mitä sait aikaan. Siitä meillä riidellään jos riidellään, mutta harvakselleen. Pari kertaa kuussa max.

Vierailija kirjoitti:

Arki on raskasta (=lapset ovat vilkkaita, töitä enemmän kuin ehtii tehdä), mutta ihanaa. Olemme yrittäjiä molemmat, teemme töitä kotona vähän vuorotellen. Sillä hetkellä "vapaalla" oleva on päävastuussa kodista, ruuanlaitosta, siivouksista ja lapsista. Jos toinen on kipeänä, saa ihan rauhassa vetää peitot korviin ja parannella itsensä. 

Riitelemme erittäin harvoin, yleensä kyseessä on mun PMS-oireista johtuva ylireagointi ja silloin normisti pikkujuttu vetää v-käyrän tappiin. Riita kestää sen hetken ja sitten jatketaan taas normaalisti.

Mieheni on myös paras ystäväni, näin oli jo aikana ennen lapsia - kahdenkeskistä aikaa ehdimmekin viettää melkein 10 vuotta, ennenkuin esikoinen ilmoitteli tulostansa. 

Päivät ovat pitkiä, mutta jokainen ilta menee rutiinilla jo kohtuullisen kivuttomasti: lapset suihkuun suoraan iltapalalta, hampaidenpesun kautta sänkyyn, unilaulu soimaan ja kohta lapset jo unten mailla. Me pääsemme sänkyyn viimeistään puoli kymmenen-kymmenen maissa, saan tunnin hieronnan (kyllä, joka ilta, ja olen ihan helvetin kiitollinen miehestäni!) mihin yleensä sitten jo nukahdankin. Aamuseiskalta ylös.

Kiva, että kirjoittajelle kelpaa, mutta kuulostaako tämä jonkun muunkin mielestä aivan kamalalta elämältä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arki on raskasta (=lapset ovat vilkkaita, töitä enemmän kuin ehtii tehdä), mutta ihanaa. Olemme yrittäjiä molemmat, teemme töitä kotona vähän vuorotellen. Sillä hetkellä "vapaalla" oleva on päävastuussa kodista, ruuanlaitosta, siivouksista ja lapsista. Jos toinen on kipeänä, saa ihan rauhassa vetää peitot korviin ja parannella itsensä. 

Riitelemme erittäin harvoin, yleensä kyseessä on mun PMS-oireista johtuva ylireagointi ja silloin normisti pikkujuttu vetää v-käyrän tappiin. Riita kestää sen hetken ja sitten jatketaan taas normaalisti.

Mieheni on myös paras ystäväni, näin oli jo aikana ennen lapsia - kahdenkeskistä aikaa ehdimmekin viettää melkein 10 vuotta, ennenkuin esikoinen ilmoitteli tulostansa. 

Päivät ovat pitkiä, mutta jokainen ilta menee rutiinilla jo kohtuullisen kivuttomasti: lapset suihkuun suoraan iltapalalta, hampaidenpesun kautta sänkyyn, unilaulu soimaan ja kohta lapset jo unten mailla. Me pääsemme sänkyyn viimeistään puoli kymmenen-kymmenen maissa, saan tunnin hieronnan (kyllä, joka ilta, ja olen ihan helvetin kiitollinen miehestäni!) mihin yleensä sitten jo nukahdankin. Aamuseiskalta ylös.

Kiva, että kirjoittajelle kelpaa, mutta kuulostaako tämä jonkun muunkin mielestä aivan kamalalta elämältä?

Kuulostaa! 😄 Mutta jos hieronta tehdään pippelillä, niin se vähän pelastaa. Ajatuskin että olis kaks yritystä yms 😁

-Rennompi Raisa

👋

Meillä oli aikaisemmin todella onnellinen suhde. Meillä on kohta kolmevuotias lapsi, ja odotan toista. Muutimme noin vuosi sitten ulkomaille miehen työn perässä. Taloudellisesti täällä asiat ovat paremmin, mutta meillä ei ole yhtään kahdenkeskeistä aikaa koska täällä ei ole yhtään tuliverkostoa joten suhde kärsii. Olen raskauden takia todella pahoinvoiva ja älyttömän väsynyt, ja mies joutuu tällä hetkellä kiireisen työnsä lisäksi auttamaan paljon kotihommissa. Kaipaan kahdenkeskeistä aikaa todella paljon, mutta varsinkin sitten vauvan synnyttyä en vaan tiedä onko sitä kun kerran tai pari vuodessa. Rakastan miestäni ja hän minua, ja kunnioitamme ja arvostamme toisiamme todella paljon. Väsymys ja uupumus painavat suhdettamme. Mieheni tarvitsee paljon unta ja lepoa tai tulee tosi kärttyiseksi, ja itse kärsin unettomuudesta. Sanoisin, että olemme onnellisia, mutta ei ole helppoa. Joskus mietimme Suomeen paluuta niin saisimme lapsia mummolaan, minun olisi paljon helpompaa yhdistää koti ja työ, ja olisi turvallisempaa. Mutta emme halua lähteä tyhjänpäälle kun Suomessa on niin huono työtilanne.