Pitkä avautuminen - miten tätä vielä jaksaa?

Pakko vain päästä purkamaan tätä oloa jonnekin, en kestä.

Olen kärsinyt mielenterveysongelmista lähes 7 vuotta jo, eikä loppua meinaa näkyä. Ongelmat ollu pitkälti masentuneisuutta ja ahdistusta, välillä vähemmän ja välillä enemmän. Lievä, keskivaikea ja vaikea masennus koettu, jotain psykoosiakin vissiin ollut muutama vuosi sitten, itsetuhoisuus kaverina mietitty & suunniteltu itsemurhaa, viilletty iho arville ja tehty muuta tyhmää.

Miksi? En jumalauta tiedä miksen pääse tästä olosta eroon. Syitähän ongelmiin löytyy menneisyydestä (narsistinen äiti, seksuaalinen hyväksikäyttö 5-8v iässä, henkinen & fyysinen väkivalta kotona, turvattomuus, peruskoulun ajan jatkunut koulukiusaaminen näin pari mainitakseni) mutta nykytilanne mulla on periaatteessa hyvä - miksi siis nyt oireilen pahemmin kuin koskaan aiemmin?

Käyn terapiassa säännöllisesti, huonoina aikoina viikoittain ja parempina aikoina parin viikon välein, on lääkitys ja kaikenlaiset hoitokontaktit jne, mutta edistyn ihan helvetin hitaasti. Nyt lähes 7v ongelmien jälkeen alkaa vihdoinkin selvitä mitä nää mun ongelmat on - tällä hetkellä tiedossa on keskivaikea masennus, epävakaapersoonallisuus ja vaikea-asteinen paniikkihäiriö. Epäilyjä vielä kaikesta muusta mukavasta, ahdistuneisuushäiriöstä ihan kakssuuntaseen saakka.

Muutama kuukausi sitten näytti jo ihan hyvältä, kunnes romahdin taas. Sain kokoaikatyötä, mistä olin iloinen sillä nykytilanne työelämässä on todella huono eikä työpaikka ole itsestäänselvyys. Viikon töissäolon jälkeen aloin taas saamaan paniikkikohtauksia, jolloin siirryin osa-aikaiseksi koska en halunnut täysin työttömäksi jäädä. Parin kuukauden työskentelyn (=mielen kanssa tappelun) jälkeen tuli seinä vastaan; en kyennyt lähtemään töihin. Minä, joka en normaalisti itke koskaan, romahdin terapeutin luona totaalisesti hänen kysyessään mun vointia. Niinkin yksinkertainen kysymys, kuin "Mitä sulle kuuluu?" johti siihen, että itkin puoli tuntia putkeen sitä etten vain enää jaksa. Etten jaksa elää, en kykene elää, en halua elää. En pysty.

Olen nyt saikulla. Pitäisi levätä, mutta stressaan jatkuvasti sitä että pitää palata töihin sairausloman päättyessä 12.9... Tiedän, monia vituttaa suunnattomasti se että heitän näin hienon tilaisuuden hukkaan "heikkoudella" ja jään kotiin vinkumaan, mutta en vain kykene menemään työpaikalle. Hyvä jos saan itsestäni pidettyä huolta.

Ongelmien kanssa tapellessa ei auta yhtään myöskään se, että ne vähät rahat mitä tilille kuukaudessa tulee, menee vuokraan ja ruokaan ja muihin välttämättömiin, ja sitten käyttöön ei jää yhtään. Eli eletään kädestä suuhun, mietitään sentin tarkkuudella kuukauden budjetti - nytkin tilillä on 10 senttiä, ja rahaa tulee maanantaina. Ja rahaa tulee n. 400€, mistä maksankin oman osuuteni vuokrasta ja pari laskua, ja sinnehän se raha sitten menikin... Ahdistaa myös se, että avomiehen tulot on suuremmat kuin minun, jolloin hän joutuu maksamaan ruokakuluja enemmän. Toki suurin osa laskuista menee mun tililtä, että siinä mielessä tuo on ok mutta en vain tykkää siitä että elän "toisen siivellä" vaikkei se edes todellisuudessa ole niin. En halua olla riippuvainen kenestäkään.