Olen huolestunut tyttärestäni.

Ihana kuitenkin että hänellä on äiti joka on mukana ja kantaa huolta!

Olisiko sinun mahdollista ihan avoimesti jutella hänelle siitä, että hän vaikuttaa stressaantuneelta ja muistuttaa, että on ihan ol mennä vaikka vielä juttelemaan psykologin kanssa asioista jotka mahdollisesti ahdistavat?

Kaikki tällä palstalla miettii joskus itsemurhaa.

Jos paino on lähtenyt nimenomaan ilman liikuntaa se todennäköisesti on masennuksesta johtuvaa.

Jos masennuksen takia alkaa laihtua se voi olla jo vakavaa.

Olet erittäin syystä huolestunut. Voin lähinnä koittaa asettua tyttäresi asemaan kai tässä tilanteessa.

Minua itseäni pakotettiin hoitoon, mutten mennyt. Mitä enemmän pakotettiin, sitä enemmän taistelin vastaan. Kun läheiset itkien soittivat, että emme kai voi mitään, olet aikuinen ja kai tässä joutuu vaan heittämään kädet pystyyn - vasta tuolloin heräsin. Hain huomiota niin kipeästi, että vasta kun ympärillä luovutettiin, tajusin tarvitsevani apua.

Minäkin laihduttaa 10kg puolessa vuodessa, ollen lopulta aika pikkuinen (46kg/166cm). En jaksanut oikein mitään, mutten myöskään tajunnut kuinka syvällä suossa olin. Ehkä tyttärelläsi ei ole päihdeongelmaa (toivottavasti) kuten minulla oli, mutta tosiaan itse heräsin vasta kun kohtasin ihan aidon kuoleman ja hylätyksitulemisenpelon.

Ei sinun tyttäresi varmastikaan noin huonosti vielä voi, mutta ilmaise nyt ainakin huolesi. Hänen reaktionsa huoleesi kertoo jo paljon.

Vierailija kirjoitti:

Ihana kuitenkin että hänellä on äiti joka on mukana ja kantaa huolta!

Olisiko sinun mahdollista ihan avoimesti jutella hänelle siitä, että hän vaikuttaa stressaantuneelta ja muistuttaa, että on ihan ol mennä vaikka vielä juttelemaan psykologin kanssa asioista jotka mahdollisesti ahdistavat?

Olen kyllä puhunut hänen kanssaan ja tehnyt selväksi, että haluan auttaa häntä niin paljon kun pystyn! Olen kysellyt psykologille juttelemisesta, mutta on tuntuu että hän skippaisi tapaamisia yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihana kuitenkin että hänellä on äiti joka on mukana ja kantaa huolta!

Olisiko sinun mahdollista ihan avoimesti jutella hänelle siitä, että hän vaikuttaa stressaantuneelta ja muistuttaa, että on ihan ol mennä vaikka vielä juttelemaan psykologin kanssa asioista jotka mahdollisesti ahdistavat?

Olen kyllä puhunut hänen kanssaan ja tehnyt selväksi, että haluan auttaa häntä niin paljon kun pystyn! Olen kysellyt psykologille juttelemisesta, mutta on tuntuu että hän skippaisi tapaamisia yms.

Varmasti hän arvostaa huolenpitoasi, vaikkei nyt vaikuta siihen reagoivan. on turvallista tietää, että vaikka kaikki menisi elämässä pieleen, äiti jääräpäisesti rakastaa häntä. Taitaa olla varsin vähän mitä voit tehdä jos hän on täysi-ikäinen. Voisitko kysyä, saisitko tulla sinne mukaan käymään jos näin saisit hänet oikeasti menemään psykologille asti?

jennydzeni kirjoitti:

Olet erittäin syystä huolestunut. Voin lähinnä koittaa asettua tyttäresi asemaan kai tässä tilanteessa.

Minua itseäni pakotettiin hoitoon, mutten mennyt. Mitä enemmän pakotettiin, sitä enemmän taistelin vastaan. Kun läheiset itkien soittivat, että emme kai voi mitään, olet aikuinen ja kai tässä joutuu vaan heittämään kädet pystyyn - vasta tuolloin heräsin. Hain huomiota niin kipeästi, että vasta kun ympärillä luovutettiin, tajusin tarvitsevani apua.

Minäkin laihduttaa 10kg puolessa vuodessa, ollen lopulta aika pikkuinen (46kg/166cm). En jaksanut oikein mitään, mutten myöskään tajunnut kuinka syvällä suossa olin. Ehkä tyttärelläsi ei ole päihdeongelmaa (toivottavasti) kuten minulla oli, mutta tosiaan itse heräsin vasta kun kohtasin ihan aidon kuoleman ja hylätyksitulemisenpelon.

Ei sinun tyttäresi varmastikaan noin huonosti vielä voi, mutta ilmaise nyt ainakin huolesi. Hänen reaktionsa huoleesi kertoo jo paljon.

Ei häntä ole niinkään hoitoon pakotettu, toivottu vaan että kävisi juttelemassa jollekin... Käynyt myös ilmi,että hän käyttää alkoholia aika paljon... On vaan voimaton olo kun sanon hänelle aina puhelimessa "rakastan sua" ja "haluan auttaa" niin vastaus on aina "jooh". En tiedä sitten...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihana kuitenkin että hänellä on äiti joka on mukana ja kantaa huolta!

Olisiko sinun mahdollista ihan avoimesti jutella hänelle siitä, että hän vaikuttaa stressaantuneelta ja muistuttaa, että on ihan ol mennä vaikka vielä juttelemaan psykologin kanssa asioista jotka mahdollisesti ahdistavat?

Olen kyllä puhunut hänen kanssaan ja tehnyt selväksi, että haluan auttaa häntä niin paljon kun pystyn! Olen kysellyt psykologille juttelemisesta, mutta on tuntuu että hän skippaisi tapaamisia yms.

Yrittäkää edes sitä. Jos tyttäresi on masentunut tmv. hän vaan nyt tarvitsee apua vaikka muuta sanoisi. Jos skippaa käyntejä - laitoshoitoon. Kannattaa oikeasti reagoida ennemmin liian rajusti heti kuin liian myöhään hätään. Toipuu ja saa asioita ja elämäänsä kuntoon nopeammin.

Vierailija kirjoitti:

jennydzeni kirjoitti:

Olet erittäin syystä huolestunut. Voin lähinnä koittaa asettua tyttäresi asemaan kai tässä tilanteessa.

Minua itseäni pakotettiin hoitoon, mutten mennyt. Mitä enemmän pakotettiin, sitä enemmän taistelin vastaan. Kun läheiset itkien soittivat, että emme kai voi mitään, olet aikuinen ja kai tässä joutuu vaan heittämään kädet pystyyn - vasta tuolloin heräsin. Hain huomiota niin kipeästi, että vasta kun ympärillä luovutettiin, tajusin tarvitsevani apua.

Minäkin laihduttaa 10kg puolessa vuodessa, ollen lopulta aika pikkuinen (46kg/166cm). En jaksanut oikein mitään, mutten myöskään tajunnut kuinka syvällä suossa olin. Ehkä tyttärelläsi ei ole päihdeongelmaa (toivottavasti) kuten minulla oli, mutta tosiaan itse heräsin vasta kun kohtasin ihan aidon kuoleman ja hylätyksitulemisenpelon.

Ei sinun tyttäresi varmastikaan noin huonosti vielä voi, mutta ilmaise nyt ainakin huolesi. Hänen reaktionsa huoleesi kertoo jo paljon.

Ei häntä ole niinkään hoitoon pakotettu, toivottu vaan että kävisi juttelemassa jollekin... Käynyt myös ilmi,että hän käyttää alkoholia aika paljon... On vaan voimaton olo kun sanon hänelle aina puhelimessa "rakastan sua" ja "haluan auttaa" niin vastaus on aina "jooh". En tiedä sitten...

Ymmärrän. Mutta ajan mittaa se toivominen muuttuu ahdistavaksi peloksi, sitä kautta vaatimukseksi, kun hyväntahtoiset pyynnöt eivät enää tai edelleenkään auta. Olisi tosi hyvä olla nyt aika jämäkkä, minulla helvetti kesti pitkään ja nyt tuntuu, että toipuminen loppuelämän.

On suurinta rakkautta ymmärtää lapsensa hätä ja olla vaikka miellyttämättä ja kestää se, kuin jatkaa sekä hänen että omaansa epävarmaa kamppailua toivoen ja toivoen.

Ole kiltti, ole nyt jämäkkä. Älä elä tunteella vaan järjellä. Tytär voi suuttua silmittömästi, mutta sitä ei saa pelätä. Onneksi minulle teki tämän lopulta isäni, siitä alkoi oman elämänsuunnan rakentaminen. Kun on oma lapsi kyseessä, ihminen jota rakastaa, hän kyllä ymmärtää lopulta.