Miksi minusta tuntuu, että minusta on kasvanut keskivertoa vahvempi aikuinen vaikea lapsuuden takia.

Good for you. Minuun vaikeuksilla oli päinvastainen vaikutus.

Palstan Äitihullu voisi ottaa ap:sta oppia ja lakata ulisemasta turhasta.

En jaksanut lukea, mutta palstalle kirjoittelet. 

Ei vakuuta.

Elämämkoulu?

Minä taas olin perseisen lapsuuden jälkeen ihan pihalla. Sitten taas vaikean avioliiton kanssa kasvoin ja vahvistuin, koska siperia opettaa. Nyt tunnen itseni tasapainoisemmaksi ja tyytyväisemmäksi kuin olen koskaan elämässäni ollut. En ole katkera lapsuudestani, en ole katkera avioliitostani. Ne olivat pahoja paikkoja mutta ovat opettaneet minulle paljon. Kliseisesti sanottuna ilman vastoinkäymisiäni en olisi se henkilö joka olen tänään.

Siitä huolimatta en toivo kenellekään samaa helvettiä jonka läpi olen itse käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Palstan Äitihullu voisi ottaa ap:sta oppia ja lakata ulisemasta turhasta.

Näitkö tuon ekan viestin? Ihmiset kokevat asioita eri tavalla, niiden vaikutus riippuu monesta asiasta alkaen ihan luonteesta ja temperamentista. Sillä on myös merkitystä, onko ollut ketään läheisiä, välittäviä ihmisiä tai onko saanut mitään tukea vaikeiden asioiden käsittelyyn. Huomaa, että olet vähän simppeli etkä ymmärrä edes peruspsykologiaa.

Millä tavoin vahvuus näkyy sinussa? Ja onko se vahvuutta, vai vaan tapaa nähdä asioita eri tavoin? Kuinka vanha olet?

Sama minulla. Äitini oli henkisesti jälkeenjäänyt sekakäyttäjä. Näin lapsena asioita, joita ei pitäisi lapsen nähdä: väkivaltaa, päihtyneiden aikuisten seksiä, sekavia ihmisiä, nälkää (äiti ei aina ollut kunnossa jossa muisti hankkia tai laittaa ruokaa). Koulussa minua kiusattiin koska vaatteeni olivat likaiset, haisin, ja olin muutenkin kaupungin pahamaineisista vuokrataloista, kun pääosin muut koulun oppilaat omakotialueelta.

Tämä kaikki on tehnyt minusta aikamoisen selviytyjän. En murehdi mistään, vaan hetki kerrallaan vaan katson mitä tulee. Jos elämässä tulee turpaan, kirjaimellisesti tai kuvaannollisesit, totean sen jälkeen, että kas, olen vieläkin hengissä, ja jatkan kulkuani siitä tyytyväisenä. Vaikka näytän tavalliselta keskiluokkaiselta keski-ikäiseltä rouvalta, eivät ne tiedäkään miten sisukas pikku ghetto survivor minussa asustaa, sellainen jota ei pikkuasiat tosiaan järkytä. 

En silti ajattele että ihminen voisi valita että käy  näin. En ihan siksikään, että mulla on myös veli, ja hän on ollut nuoresta asti masentunut. Armeijan joutui keskeyttämään mt-ongelmien takia ja on nyt 34-vuotiaana masennuksen takia eläkkeellä. Hän on luultavasti ihan biologisista, perinnöllisistä syistä herkempi ihminen kuin minä, ja hänelle lapsuus oli liikaa. Se sama mikä pisti minut sisuuntumaan ja jopa halveksumaan vaikeuksia joita ihmiset yleensä pitävät pahoina (minä jo lapsena ajattelin että mitä edes kuolemalla on väliä, kun kaikki täältä lopulta lähtee), sai veljen alistumaan, eristäytymään ja masentumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palstan Äitihullu voisi ottaa ap:sta oppia ja lakata ulisemasta turhasta.

Näitkö tuon ekan viestin? Ihmiset kokevat asioita eri tavalla, niiden vaikutus riippuu monesta asiasta alkaen ihan luonteesta ja temperamentista. Sillä on myös merkitystä, onko ollut ketään läheisiä, välittäviä ihmisiä tai onko saanut mitään tukea vaikeiden asioiden käsittelyyn. Huomaa, että olet vähän simppeli etkä ymmärrä edes peruspsykologiaa.

Jaaha. Niin, äitihullun kokemat vaikeat asiat kaipaavat kyllä juuri kaltaisesi älykön ja psykiatrin tukea. Olihan äiti komentanut siivoamaan ja lainannut Heppahullu-lehdet serkulle. Kyllä sellaiset asiat traumatisoivat kenet tahansa ja esim. ap:n kokemukset jäävät kirkkaasti näiden hurjien tapahtumien jälkeen kakkoseksi.

Kun ihminen kokee vaikeita aikoja, osaa myöhemmin arvostaa hyviä. Onnellisuus voi olla tästä kiinni. Vahvat ihmiset löytävät ilon aiheita huonojen kokemusten lomassa eivätkä anna muiden nujertaa tai jää vellomaan ikäviin asioihin. Lisäksi voi olla, että kun on kerran selvinnyt, tiedostaa vaikeuksien olevan vain tilapäisiä, mikä auttaa jaksamaan.

Mielenkiintoista olisi tietää, millainen ap:sta olisi tullut hyvillä lähtökohdilla - jos vanhemmat olisivat tukeneet henkisesti ja muutenkin kaikki olisi ollut hyvin. Superresilientti menestyjä? Vai ihminen, jolta puuttuu myötätunto ja ymmärrys heikoille?

Minulla ei ollut kovin huono tai traumaattinen lapsuus, mutta olin aika yksin jätetty henkisesti. Tavallaan nautin siitä,että olen saanut kasvattaa itse itseni, hyvässä ja pahassa olen saanut olla rauhassa oma itseni. Siitä on jäänyt sellainen tunne, että minua ei määritellä ulkoapäin, teen elämälläni mitä haluan. En osaa janota muiden hyväksyntää.

Vierailija kirjoitti:

Elämämkoulu?

Ikävä kyllä ihminen ei voi vielä valita vanhempiaan. Minä olen opiskellut ja menestynyt työelämässä siitä huolimatta että kotona oli kotiväkivaltaa ja isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen.

En halunnut jäädä jumiin perheeseen, jossa ei kertakaikkiaan voitu elää normaalia elämää hullun isän vuoksi. Minä lähdin maailmalle. Äiti jäi vapaaehtoisesti hakattavaksi. Se ei tee minusta elämänkoululaista.

Minua huvitti opiskeluaikana kun opiskelukaveri kertoi heidän perheensä elämän suurimmasta vastoinkäymisestä. Rahat olivat niin vähissä ettei perheen äiti saanut uutta mekkoa juhliin. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin, että meitä kasvaa todella erilaisissa lähtökohdissa Suomessa. Toisen äiti ei itke vaikka saa selkäänsä ja toisen äiti itkee kun ei saa uutta mekkoa ja traumatisoi siinä samalla lapsensa.

Sama täällä! Aika monta vuotta nuorena aikuisena elin sumun peitossa ja voivottelin omaa rankkaa lapsuuttani ja ajattelin, että olen tuomittu loppuiäkseni vanhempieni takia. Meni jonkin aikaa, kunnes oikeasti oivalsin, että kun tähän asti on elossa selvitty ja elämänkokemusta rutkasti enemmän kuin joillakin minua kaksi kertaa vanhemmilla, niin voin vain kääntää sen vahvuudeksi. En ole kärsinyt koko nuoruuttani sen takia, että kärsimys jatkuisi vielä aikuisuudessakin. Uskon, että pahin on takana ja paras edessä, juuri tässä. Olen oppinut arvostamaan elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämämkoulu?

Ikävä kyllä ihminen ei voi vielä valita vanhempiaan. Minä olen opiskellut ja menestynyt työelämässä siitä huolimatta että kotona oli kotiväkivaltaa ja isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen.

En halunnut jäädä jumiin perheeseen, jossa ei kertakaikkiaan voitu elää normaalia elämää hullun isän vuoksi. Minä lähdin maailmalle. Äiti jäi vapaaehtoisesti hakattavaksi. Se ei tee minusta elämänkoululaista.

Minua huvitti opiskeluaikana kun opiskelukaveri kertoi heidän perheensä elämän suurimmasta vastoinkäymisestä. Rahat olivat niin vähissä ettei perheen äiti saanut uutta mekkoa juhliin. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin, että meitä kasvaa todella erilaisissa lähtökohdissa Suomessa. Toisen äiti ei itke vaikka saa selkäänsä ja toisen äiti itkee kun ei saa uutta mekkoa ja traumatisoi siinä samalla lapsensa.

Lapsen näkökulmasta se itkevä äiti voi olla suurempaa turvattomuutta aiheuttava asia kuin äiti joka saa selkäänsä mutta ei itke ja vaikuttaa vahvalta. Muutenkin se että perheessä on ilmiselvää kaltoinkohtelua johtaa siihen että lapsellakin on joku selkeä syypukki. Viina vaikka. Tai hullu psykopaatti vanhempi. Vihollinen on tavallaan ulkopuolella. Luin joskus tutkimuksesta että pahiten traumatisoituu ne kiltit ja sopeutuvat lapset jotka menee mukaan sairaasern perhedynamiikkaan eivätkä edes ymmärrä että se on sairas. Ei ole sitä itsen ulkopuolista vihollista. Minä esim tulin vasta yli kaksikymppisenä ensimmäistä kertaa ajatelleeksi ettei vanhempien mielialat olekaan minun vastuulla. Tuosta meni vielä yli kymmenen vuotta Ennenkuin ihan oikeasti sisäistin sen.