Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä ydinperhe sinulle merkitsee? Rakastatko perhettäsi?
24.08.2016 |
Tätä palstaa lukiessa on tullut sellainen olo, että monet eivät oikeasti rakasta perhettään ja että koko perheen ajatus on hukassa monilta. Minusta ajatus perheestä tarkoittaa yhteen hiileen puhaltamista, sitoutumista ja sitä että kaikki tekee perheen eteen parhaansa, niin vanhemmat kuin lapsetkin kykyjensä mukaan.
Lasten päätehtävä toki on kasvaa ja oppia vastuullisiksi aikuisiksi, ei tehdä työtä.
Suuri osa perhe-elämää käsittelevistä aloituksista mielestäni kuvaa tavalla tai toisella perheitä, joissa joku ei perhettään rakasta tai ajattele edes elävänsä perheessä. vaan elää kuin sinkku "with benefits". On omia ruokia, jopa erilaisia elintasoja. On kaikennielevää mustasukkaisuutta, jonka senkin energian voisi laittaa perheen hyväksi. On lapsia, jotka ovat vain taakkoja, tai puolisoita, jotka ovat ulkojäseniä ja vapaamatkustajia. On väkivaltaa ja sairaita suhteita. Mitä sellaiset perheet oikein ovat? Minusta ne eivät edes ole oikeita perheitä, vaan jonkinlaisia vankiloita, joissa itseä jostain rangaistaan milloin mistäkin.
Joskus perhe on perustettu juurikaan ajattelematta. Sellaisetkin perustaa perheitä, joilla ei oman menneisyyden traumojen tms takia ole siihen minkäänlaisia todellisia edellytyksiä.
Monet ovat yhdessä vain rahan takia, tai yhteisen asunnon tms.
Kaikki tämä on hirveän ankeaa ja tarinat surullisia. Naiset, jotka iloitsevat lapsistaan, mutta ei miehestään. Miehet, jotka luulevat, että perhe tarkoittaa hotellia hänelle. Lapsia, joilta on laiminlyöty kasvatus ja yhteenkuuluvuus perheen kanssa.
Tätä kyselee tällainen sinkku, jo vähän vanhempi, ei kiivaassa parinmuodostusiässä. Monet kuvaukset perheistä on sellaisia, että huokaisen helpotuksesta ettei ole tuollaista elämässäni. Siinä tämä palsta on hyvä, että helpottaa sinkkuuden hyväksymistä. Ehkä olenkin yksin siksi, että olen tällainen dinosaurus, joka haluaisi ihan oikean perheen, jossa perhe on etusijalla eikä minä, jos ylipäänsä perhe olisi. Miksi ihmeessä ylipäänsä perustetaan perhe, jos tunnetaan olevansa siinä vähemmän kuin yksin ollessa? Ikäänkuin jätetään kaikki se hyvä, mitä perheenä voi saavuttaa sivuun.
Kommentit (7)
Mä rakastan meidän pientä perhettä. Olen ylpeä ja onnellinen että mulla on komea, ihana mies ja mahtava fiksu poika!!! Yhdessä oltu jo 20 vuotta ja olemme edelleen umpirakastuneita. Varsinkin nyt tajuan sen selvemmin kun työni takia näen heitä hereillä ehkä kolmesti viikossa :((. Mulla on jatkuva ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsemme sanovat, että on hyvä, kun me vanhemmat emme eroa niin helposti, kuin monen muun vanhemmat. Täytyy pitää kiinni tästä lasten toiveesta. Parisuhteen hoito on tosiaan vaikeaa, mutta lapsiin sitoudumme yhdessä. Sitä ei vain aina osaa arvostaa, kun puolison kanssa on yhteenottoja. Tekisi mieli ryhtyä yksieläjäksi vielä joku kaunis päivä ja onko siihen lapsillakaan enää mitään sanomista silloin? Aikuisen mielihalut kun eivät tottele vihkivalallakaan määrättyä mallia ja kuinka kauan täytyy vain elää ilman haluja? Miksi ei saisi olla vapaa?
Mun mieskin olisi halunnut ihka oikean, täydellisen ydinperheen, paljon paremman kuin oma lapsuudenperhe. Mutta kun ei sillä ole rahkeita siihen. Nyt kun on lapset, on heidän vuoronsa olla lapsia tässä perheessä, eikä mies tajua, mitä minkäkin ikäiseltä voi odottaa. Lapsilla myös on omat oikkunsa ja vikansa, joita ei ole voinut valita etukäteen. Perheessä ei voikaan olla samalla tavalla itsekäs kuin ennen perhettä. Lapsille ei voi mielivaltaisesti napsahdella, eikä edes omassa mielessään olla hylkäämässä milloin mistäkin syystä. Miehen suvussa on tapana katkoa välejä ja siksi ovat pieni ja riitainen porukka. Hyvät aikomukset ja suuret suunnitelmat eivät kertakaikkiaan auta ihmistä olemaan mitään muuta kuin on. En enää jaksa uskoa mieheeni enkä hänen unelmiinsa ja tavoitteisiinsa. En jaksa, koska olen alkanut sairastella ja pettynyt kerta toisensa jälkeen. Iloitsen lapsista kyllä ja olen pyrkinyt lähemmäs omaa sukuani.
Mulle ydinperhe tarkoittaa vanhempia ja lapsia jotka rakastaa vilpittömästi toisiaan ja osoittaa sen joka päivä. Viis siitä onko kyseessä alkuperäinen parisuhde vai jossain vaiheessa uusittu. Huono parisuhde on lapsille rankka ja lisäksi huono malli omalle elämälle.
Meillä on uusperhe vaikka ko sanaa ei koskaan olekaan käytetty. Ei ole lapsipuolia, ei isäpuolta, ei sisarpuolia vaan perheen isä, lapset ja sisarukset. Näin on ollut alusta saakka. Lapset ovat nähneet jo 20v minkälainen on onnellinen, tasa-arvoinen ja rakastava parisuhde ja se on todellakin heijastanut myös heidän omaan elämäänsä.
Eikä meillä "perhe" rajoitu vain meihin vanhempiin ja lapsiin, kyllä tähän "ytimeen" kuuluu ihan täysillä anoppi (muut isovanhemmat on kuolleet), miniän vanhemmat ja siskon perhekin hyvin läheisesti. Tämänkin olen oppinut omasta lapsuudesta, ovet oli aina auki läheisille ja toisista pidettiin huolta kuin omista.
No sinkku. Täydellistä oppikirjaelämää ei ole olemassakaan. Ensin on unelmia, kun ei elämästä tiedä. Parisuhde haastaa usein pintaan jo niitä molempien historiassa olevia vammoja, vajavuuksia ihmissuhdetaidoissa, unelmien epärealistisuutta suhteessa todellisuuteen. Lapsi räjäyttää pankin totaalisesti. Silloin aktivoituu kaikki se- jopa edellisten sukupolvien osalta puuteet, luurangot kaapeista jne. On täysin eri asia elää niitä asioita kuin lukea kirjoista tai pohdiskella tai unelmoida yksinään. Elämä on pikemminkin raadollinen kasvutarina kuin joku pysähtynyt täydellinen idylli. Itsekään et ole täydellinen, mutta vielä yllättävämpää on se, että sitä toista ihmistä et voi hallita ollenkaan. Voit vain tutustua siihen kuka hän on. Kaikki muuttuu koko ajan. Taidat elellä kukkahattu silmissäsi?
Mulla on menossa uusperhe- haastava, todella kasvattava yhtälö. Olen onnellisempi ja eheämpi kuin koskaan. Lapsetkin ovat. Tähän pisteeseen on vaadittu paljon tuskaa, kyyneleitä, kasvamista, pelkojen, riittämättömyyden, hylätyksi tulemisen tunteiden kestämistä. Mutta uskallan toivoa, että johtuen noista koettelemuksista, tämä onni saattaa kestää kunnes kuolema koittaa. No, siitähän ei sitten tiedä koska se tulee. Ja kenet vie. Tällä elämänkokemuksella täytyy sanoa, että mitä enemmän uskaltaa elää, sen rikkaammaksi ja merkityksellisemmäksi elämä tulee. Ja kun kuolema koittaa, on hieno tarina takana. Paljon tuskaa, vielä enemmän rakkautta, kauneutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa aika idealistiselta ap sun perhenäkemykset. Tuo varmaan olisi ihanne, mutta suhteissa tuppaa olemaan vaikeuksia ja kitkan aiheita. Välillä puoliso voi tuntua vapaamatkustajalta, välillä lapset ärsyttää, ihan mitä vaan. Aika harvalla, jos kellään, se on koko ajan jotain idyllistä yhteen hiileen puhaltamista. Varsinkin kun pitkän liiton aikana todennäköisesti molemmat vanhemmat kipuilevat läpi omia ikäkausikriisejään, ja lapsillakin on omia kriisejään.
Rakastanko perhettäni? Rakastan, mutta on ollut aikoja jolloin rakkauden takia on tarvinnut kulkea läpi helvetin. On ollut myös hyviä aikoja, idyllisiä aikoja. Ja vain tylsiä, pitkästyttäviä aikoja jolloin toivoisi jännempää elämää.
Alue: Aihe vapaa
Tällä palstalla on paljon provoja, valittamista ja ääripäitä. Ei tänne tavalliset mammat kirjoittele että onpa elämä tasaisen mukavaa ja onnellista, mieskin vei äsken roskat. Mulle oma ydinperhe on rakkaus, elämän tärkein asia ja suuri ylpeys. Miehen kanssa olemme sekä rakastavaiset, parhaat ystävät sekä kumppanit toisillemme. Me riidellään joskus pienistä typeristä asioista, arki ei ole aina mitään ilotulitusta ja joskus on tylsää ja tasapaksua. Mutta elämä on hyvää näin ja perhe menee aina kaiken edelle. Mitään en tässä muuttaisi tai vaihtaisi.