Miten selviää 30v. ikäkriisistä?

Pitäis kai vaan yrittää unohtaa ikä ja elää normaalisti...

Onko elämä mennyt uusiksi?

Minä täytän 30 ensi talvena, eikä ahdista -ainakaan vielä.

Elämässä on tähän saakka tapahtunut jatkuvasti jotain, joten minkäänlaista kriisiä ei ole vielä päässyt syntymään. Lukion jälkeen olin töissä ja pidin välivuoden (ikä 21). Sen jälkeen menin opiskelemaan(21-25 v). Laajensin tutkintoani aika paljon (26 v). Kävin välillä vaihdossa (27 v). Olin muutenkin ulkomailla(27 v). Sain haastavan työpaikan (28 v)-Tapasin mieheni (28 v). Menimme kihloihin (29 v). Menimme naimisiin (29 v). Ensimmäinen lapsi syntyi (30 v). Äitiysloma ja hoitovapaa (31 v). Toinen lapsi syntyi (32 v). Äitiysloma ja hoitovapaa (33 v). Paluu työelämään (34 v).



Ainakaan itse en ole ehtinyt potemaan mitään ikäkriisiä, sillä elämä on ollut aika tapahtumarikasta tuossa kolmenkympin korvilla. Aika moni parikymppisenä ja vähän yli lapset tehnyt kaveri taas on kärsinyt kovastikin kolmenkympin kriisistä. Heillä elämänmuutoksia on ollut enemmänkin esim. opiskelemaan lähtö, uusi mies, avioero, uusi työpaikka.



Omat ikäkriisini ovat vielä ehkä edessäpäin.

Luulin ihan oikeasti, että 30-plussana elämä on eletty. No hei haloo, nyt tuosta on jo muutama vuosi ja elämä hymyilee, turhaa murehdin. Tai turhaa ja turhaa, ehkä se oli tapa työstää tulevaa. Oli miten oli, koskaan aikaisemmin en ole ollut näin onnellinen ja tyytyväinen niin itseeni kuin elämäänikin. 30, naiset, 30 on hyvä mutta sen jälkeen se elämä vasta alkaakin!

Olen tähän mennessä saanut enemmän haaveitani toteutetuksi, kuin olisin uskonut ehtiväni ennen 30-v ikää.



Useimpien 30-kriisi näyttää olevan sitä, että " iik, olen jo aikuinen ja pitäisi olla jo jotain saavutettuna ja tehdä muutakin kuin kiertää baareissa" .

tai kai se alkaa jo olla paremmalla puolella? nyt ainakin tuntuu siltä.



minulla keskeinen juttu oli ammatillinen kriisi, tuntui että valitsin aivan väärän alan silloin nuorena. no, olen nyt hakenut yliopistoon opiskelemaan mutta sinne pääseminen lienee vain haave joten täytyy yrittää kehitellä jotain muuta. luultavasti yritän päästä johonkin oman alan jatkokoulutukseen ja sitä kautta vähän mielekkäämpiin työtehtäviin.



toinen keskeinen juttu oli oma identiteettini eli tunsin että oma minuuteni oli kadonnut jonnekin äidin, vaimon ja kodinhoitajan roolin taakse. en enää tiennyt mitä itse haluan tai edes minkälainen ihminen olen... tätä asiaa olen työstänyt niin, että olen tietoisesti alkanut itsekkäämmäksi ja ottanut itselleni omaa aikaa vaikka " väkisin" . aloitin liikuntaharrastuksen 3x viikossa ja aloitin myös opiskelun avoimessa yliopistossa, tämä liittyi myös noihin opiskeluhaaveisiini mutta olen ihan oikeasti nauttinut siitä.



kyllä kolmenkympin kriisistäkin selviää! moni vaihtaa siinä vaiheessa miestä tai asuntoa, minä vitsailin että asunto on jo ostettu ja mies on liian hyvä vaihtoon, niinpä minun täytyy vaihtaa vain ammattia ;)

ja 30-vuotiaalla on mahdollisuudet tehdä elämässään vielä mitä tahansa.

Kriisi alkoi jo muutama vuos aikasemmin n.28. Aluks mietin kauheasti että mitä kaikkea pitäis vielä tehdä ja mitä en ole tehnyt jne. Sitten alko tapahtua.



Ensin parisuhde poikki (se olis kyllä jo pitänyt tehdä vuosia aikasemmin) , muutto yhteen likkakaverin kanssa joka saman ikänen ja suhde poikki sillä myös.



Hilitöntä biletystä melkein vuoden. Sitten virkavapaa paskasta duunista ja ulkomaille lomalle. Sieltä mies vahingossa löyty (ei TODELLA) ollut suunitelmissa. Sitten uusi kämppä, uusi mies suomeen, raskaaks, ihanan työtön äiti nyt. Sitten taas kämpän vaihto ja tälläkertaa omaan.



Ja lopuksi vielä juuri sain uuden unelmien duunin ja sanoin itseni irti siiä paskasta josta joskus lähdin virkavapaalle. Niin että kaikki meni uusiks ja nyt olen onnellisempi kuin koskaan. Suosittelen ;) t.31v.

Eli kandee (karkeasti sanoen) elää elämänsä niin, ettei jossitteluille ja haikailuille jää aiheita. Nämä voivat sitten esim. 30 vuotiaana jossain kriisin myötä paljastua.



Minä olen saanut kokea aika paljon ihania ja uusia asioita. Naimisiin menin 28 vuotiaana ja esikoinen syntyi kun olin 31 v. Ei ole kriisiä pukannut!

Useimpien 30-kriisi näyttää olevan sitä, että " iik, olen jo aikuinen ja pitäisi olla jo jotain saavutettuna ja tehdä muutakin kuin kiertää baareissa" .

[/quote]

Itse ajattelen just toisinpäin. 2 ammattia, työkokemusta 3vuotta, aviomies, 3 lasta, itse rakennettu omakotitalo, ikää pian se 30v. Kun " kaikki" jo on, niin iskeekö pian tylsyys vai onko elämällä jotain uuttakin tarjottavaakin vielä. Kovasti toivon että uusiakin haasteita vielä löytyy, eikä elämä jää junnaamaan paikalleen. Vaan kun en edes tiedä mitä haluaisin " isona" tehdä! Nyt nautin kotonaolosta lasten kanssa.

Mä en ole kokenut myöskään tunnetta, että elämä olisi jo eletty, päinvastoin. Mietin ja puntaroin jatkuvasti vaihtoehtoja, mitä seuraavaksi ryhtyisin tekemään. Itselläni on myös näitä tapahtumia tässä elämässä ollut ihan riittämiin, joten kriisiä ei ole ennen tätä pysähdystä ehtinyt tulla ;) Eli muutto uudelle paikkakunnalle, naimisiin meno, kaksi lasta, parisuhde, lasten välissä työelämään totuttelua. Nyt toinen äitiysloma loppunut ja hoitovapaalla olen. Olen jopa miettinyt vaihtavani ammattia tai ainakin opiskelevani jotain lisää tässä vaiheessa. Parisuhteessani myös hieman ongelmia; omat menoni olen mennyt ja tässä on elämäni mies, loppujen lopuksi kuitenkin. Ei siis ole tarvetta lähteä kohottamaan itsetuntoani baariin tms. muutenkaan en ole sellaisesta kiinnostunut.

Vierailija:

Ainakaan itse en ole ehtinyt potemaan mitään ikäkriisiä, sillä elämä on ollut aika tapahtumarikasta tuossa kolmenkympin korvilla. Aika moni parikymppisenä ja vähän yli lapset tehnyt kaveri taas on kärsinyt kovastikin kolmenkympin kriisistä. Heillä elämänmuutoksia on ollut enemmänkin esim. opiskelemaan lähtö, uusi mies, avioero, uusi työpaikka.

Minä olen saanut lapset päälle parikymppisenä. En ole asunut ulkomailla/matkustellut paljonkaan. Ei ole eroja takana, muuttoja kyllä useampi, työpaikan vaihtoja siten myöskin. Mutta en tosiaan aisti minkäänlaista ikäkriisiä ilmassa.

4

Kaikille kriiseileville ikäsiskoille muistinvirkistykseksi ja tsemppitoivotukseksi tämä tuttu viisaus:

" Anna minulle voimia muuttaa elämässäni se, minkä voin, anna rohkeutta hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja anna viisautta erottaa nämä toisistaan"

Muutin ulkomaille, erosin avomiehestä, tulin takaisin Suomeen, muutin uuteen kaupunkiin, sain heti töitä, tapasin töissä miehen ja tehtiin heti 2 lasta putkeen. Nyt 33v. ja nuo tapahtumat siis 29-30-vuotiaana...

Mä en ole kokenut myöskään tunnetta, että elämä olisi jo eletty, päinvastoin. Mietin ja puntaroin jatkuvasti vaihtoehtoja, mitä seuraavaksi ryhtyisin tekemään. Itselläni on myös näitä tapahtumia tässä elämässä ollut ihan riittämiin, joten kriisiä ei ole ennen tätä pysähdystä ehtinyt tulla ;) Eli muutto uudelle paikkakunnalle, naimisiin meno, kaksi lasta, parisuhde, lasten välissä työelämään totuttelua. Nyt toinen äitiysloma loppunut ja hoitovapaalla olen. Olen jopa miettinyt vaihtavani ammattia tai ainakin opiskelevani jotain lisää tässä vaiheessa. Parisuhteessani myös hieman ongelmia; omat menoni olen mennyt ja tässä on elämäni mies, loppujen lopuksi kuitenkin. Ei siis ole tarvetta lähteä kohottamaan itsetuntoani baariin tms. muutenkaan en ole sellaisesta kiinnostunut.

Elämää olen saanut paljon nähdä ja kokea, matkustella ja kokea onnekseni. Miehenkin löysin vasta vähän vanhempana, eikä ole sekään päivääkään kaduttanut. Ja lapset tehty normaalissa lapsentekoiässä, ei sekään harmita. Ammatilliset valinnat ja muutto toiselle paikkakunnalle lähinnä.

Naimisiin menin kun olin 26, ensimmäinen lapsi syntyi ollessani 25 ja toinen ollessani 27. En siis mikään teinitytön huitukka enään kuitenkaan ;) Lapset samalle miehelle.