Mitä on "terve itsekkyys" ja miten sitä kehitetään?

Kun minusta tuntuu, että kaipaisin sitä kovasti.

En tiedä, miten asiat ovat päässeet tähän pisteeseen. Lyhyesti sanottuna, olen omaishoitaja läheiselle, joka on vakavasti sairas. Sairauden takia en oikein osaa pitää häntä "syypäänä" mihinkään, mutta joskus salaa mietin, että eihän tämän näin kuulu mennä. En nyt tässä rupea listaamaan mikä kaikki on pielessä, mutta minulla ei saisi olla mitään omaa elämää, ja uuvun hänen hoitamiseensa täysin jo siksikin, että esim. minut huudetaan apuun kymmenen kertaa yössä ja vessassakin ollessani kuulen karjumista, että missä helvetissä minä oikein viivyn. Kuvitelkaa vaikka niin, että kyseessä on ikuinen pikkulapsiarki joka jatkuu vuodesta toiseen, ja kyseinen "pikkulapsi" on erityisen paha suustaan. (Olisikin vielä vain hankala hoidettava, mutta kun on ilkeä myös. Toki siitäkin aina sanon itselleni, että eihän se hänen vikansa ole, vaan ilkeys johtuu sairaudesta...)

Mutta kun tämän lisäksi vielä itselleni kasaantuu kavereita, jotka vaativat minulta aina jotain. Vaativat ja syyllistävät. Toki tästä jo tajuan, että vika on minussa itsessäni - jokin minussa saa ihmiset kasaamaan päälleni vaatimuksia. Olenko nössö? Onko minulla ylikehittynyt velvollisuudentunto? En tiedä yhtään, miten lähtisin asiaa korjaamaan, ja pahinta on, että ne mukavat ei-vaativat ystävät jäävät kelkasta pois kun kaikki aika menee "velvollisuuksiin".

En minä tietysti huvikseni ota elämääni ihmisiä, jotka ovat mahdollisimman vaikeita ja moniongelmaisia. Kaikista heistä välitän aidosti, ja hassua kyllä, eivät nämä vaativat ystävätkään ole alussa olleet vaativia vaan oikein mukavia. Onkohan minussa jotain, mikä muuttaa mukavatkin ihmiset vaatijoiksi? Täytyyhän se vika jotenkin minusta löytyä, koska jopa koirani on oppinut vaatimaan minulta koko ajan jotain.

Oli miten oli, minun jaksamiseni alkaa olla loppu. Etenkin tähän omaistilanteeseen, mutta eipä minulla pakopaikkaa ole kaverisuhteissakaan. Joskus tuntuu siltä, että kaikista mieluiten maksaisin vaikka puolet tuloistani "lähimmäisverona", jos sen myötä saisin elää loppuelämäni rauhassa.

Joskus jopa visioin mielessäni, kuinka voisin lavastaa kuolemani ja muuttaa jonnekin kauas pois, mutta luultavasti sama alkaisi sielläkin uudestaan... saisi edes hetken hengähtää.

Terapiassa kävin joskus vuosia sitten yleistyneestä ahdistushäiriöstä, kun omaisen tilanteen stressi ja muiden läheisten menetys jätti päälle surun ja stressin, mutta minulla ei ollut varaa käydä terapiassa kauan. Rahaa ei ole juuri ollenkaan ja tilanne vaikuttaa toivottomalta. En tiedä, miten elämästä tuli totaalista paskaa, enkä tiedä miten tilanne korjataan, enkä edes tiedä miten pääsen edes omista ongelmistani (ahdistus, masennus ja unihäiriöt) tällaisessa loukussa eroon.

Olisi kiva kuulla kannustavia stooreja, jos jotkut teistä ovat katkaisseet jotain vastaavia kierteitä ja päässeet kehnoista elämäntilanteista pois.