Kumpi on sinulle ollut tärkeämpää, lasten ja perheen saaminen vai uran saaminen?
Oletko pyrkinyt toiseen näistä ensisijaisesti ja toiseen vähän siinä sivussa? Kumman sait, vai saitko molemmat?
Mä olen pyrkinyt perheen ja lasten saamiseen alitajuisesti enemmän. Korkeakoulututkinto hyvin arvosanoin, mutta tärkeämpänä pidin poikaystävän löytämistä kuin työpaikan, vaikka toki toivoin saavani molemmat. Nyt kun ollaan nelikymppisiä, tuntuu, että toisilla on ura js toisilla lapset, harvalla molemmat. Työ on mullakin, muttei sitä uraksi voi kutsua, kun ns parhaat uran etenemisvuodet olen ollut kotona, nykyisin en matkusta tai tee ylitöitä. Useammalla ystävälläni on nyt todella hieno ura, muttei lasta tai parisuhdetta nelikymppisenä. He ovat onnellisia ja niin minäkin. Tuntuu, että ihmiset, jotka yrittävät saada molemmat, ovat jatkuvasti ahdistuneita eivätkä kunnolla pysty panostamaan kumpaankaan.
Kommentit (64)
Uraa ei saada, vaan luodaan. Eikä näitä asioita voi rinnastaa.
Ensin ura hyvään vauhtiin, sitten lapsi/lapset.
Urasta on kovasti iloa senkin vuoksi, että niistä lapsista on niitä kulujakin...
Uraa tarvitaan myös siihen, että kun ne lapset lähtevät maailmalle, on sen jälkeen vielä "puuhaa".
Perhe on noista minulle se tärkeämpi. Takana on pitkä urheilu-ura, jonka jälkeen ei jäänyt tarpeeksi kunnianhimoa uran luomiseen. Mies on meillä se uratykki ja tuo isoimman leivän kotiin. Minä teen pätkätöitä ja vietän aikaa lapsemme kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Kumpikaan ei ole tärkeä. Lapsia en halua ja töitä teen vain pakon takia. Mitään uraa ei ole ja alallani ei voi edetä.
Mitä haluat elämältä?
Kumpikaan ei ole minulle tärkeä. Olen nän 32-vuotiaana niin hyvässä asemassa kuin alallani voi olla, eikä lapsiperhe-elämä ole koskaan kiinnostanut elämäntapana. Minulle tärkeitä asioita ovat harrastukseni ja intohimoni, läheiset ihmiseni, taiteen tekeminen ja luonnosta ja kulttuurista nautiskelu.
Olet kyllä oikeassa siinä, että naiset eivät voi "saada kaikkea" (have it all, kuten jenkit sanovat). Perheen ja uran tasapainottaminen johtaa stressiin, kipeisiin kompromisseihin ja muiden tärkeiden asioiden laiminlyöntiin. Ruuhkavuosia elävät naiset ovat pahamaineisen huonoja ystäviä, esimerkiksi.
Koen olevani hyvin onnekas, kun olen sattunut syntymään ihmiseksi, joka ei halua lapsia ja jolle omanarvontuntokin tulee jostakin aivan muusta kuin työtittelistä.
En oikeastaan halua kumpaakaan. Asiantuntijatyö nykyisellään on ihan passeli ja lapsiperhe-elämä ei oikein kiinnosta. Kumppani on kiva juttu kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Perhe on noista minulle se tärkeämpi. Takana on pitkä urheilu-ura, jonka jälkeen ei jäänyt tarpeeksi kunnianhimoa uran luomiseen. Mies on meillä se uratykki ja tuo isoimman leivän kotiin. Minä teen pätkätöitä ja vietän aikaa lapsemme kanssa.
Ajatteletko koskaan, että jos jotakin sattuu. Sille pahan päivän varalle täytyy säästää aikamoisesti ja se on aina otettava huomion. Voi sattua onnettomuutta, sairautta, eroja ym.
Itse en pystyisi olemaan ns. joutorouvana, omaa rahaa täytyy olla.
Perhe. Työ on siinä mielessä tärkeä että ei voi ylläpitää perhettä ilman työtä, mutta esim. mitään unelma-ammattia minulla ei ole ikinä ollut, tärkeintä olisi että ois vaan jotaki työtä.
Lapset. Nyt jo teinit. Töistä en enää välitä enkä tee. Harrastan salia ja ratsastusta useamman kerran viikossa. Mies maksaa kun hyvä palkka ja virka.
Ei kumpikaan, en halua lapsia enkä luoda uraa. Hyvä parisuhde kyllä on tärkeä.
Perhe. Lapsia kolme joista kaksi todella pieniä. Nautin näistä kotiäitivuosistani ja mulla ei ole edes työpaikkaa, mihin palata. Onnekseni olen saanut ennen lapsia olla kivoissa työpaikoissa, ihan duunarina, joten työelämästä mulla on vaan positiivisia kokemuksia. Nyt ennen kotiin jäämistä opiskelin lähihoitajaksi. Ei tunnu omalta alalta, mutta onpahan plan b jos työtilanne pysyy näin huonona. Meillä mies luo uraa ja mun kotona oleminen on mahdollistanut sen.
Ajatteletko, ap, oikeasti, että nuo ovat naiselle ne kaksi arvoa, joiden väliltä ihmisen tulee valita tai jotka pitää tasapainottaa? Avauksesi jättää vähän auki, minkä roolin annat muille arvoille. -5
Kyllä mulle molemmat on tärkeitä. Tein lapset suht vanhana (34+), eli tuohon asti panostin uraan tosissaan, tein tutkintoja, työsentelin ulkomailla ja eteninkin hienosti. Mies teki samoin. Lapset halusimme molemmat, he ovat tietenkin elämän ykkösiä prioriteeteissa. Mutta uran ja lasten yhteensovittaminen on kuitenkin ollut ihan mahdollista, olemme molemmat edenneet myös lasten syntymän jälkeen. Valintojahan on joutunut tekemään. Olen pitänyt normaalit äitiyslomat mutten hoitovapaita ja osa vanhempaislomasta on jaettu vanhempien kesken. Lapset menivät ystävälle perhepäivähoitoon pieninä ja kumpikin sopeutui hoitoon hyvin vaikka pieniä olivatkin, pidin päivät suht lyhyinä n 7 h. Oma äitini lähti töihin lasten oltua 2 kk ikäisiä, ja meistäkin on ihan tasapainoisia ihmisiä tullut, siksi en usko lasten kehityksen pilaantuvan jos pienenä joku toinen tuttu ja turvallinen on taaperoita hoitanut. Tein hieman töitä kotoa toisen äitiysloman aikaan lasten päiväunilla ollessa - ja pohdin mielessäni työjuttujen ratkaisuja monesti yöllä imettäessä tai vaippaa vaihtaessa. Mutta keskityin myös lapsiin täysillä, eniten kodinhoidon kustannuksella, lapseni ovat varmasti olleet keskimääräistä enemmän sylissä, olen jutellut ja nauranut heidän kanssaan ihan vauvasta tosi paljon, samaten mies joka tosiaan osallistui lastenhoitoon jo vauvavaiheessa.
Eli kyllä tuo on ihan mahdollista yhdistää lapset ja ura. Kompromisseja joutuu tekemään, ilman muuta ja taaperovaiheessa oli haastavaa selvitä joissakin tilanteissa etenkin kun turvaverkot oli hyvin vähäiset. Nyt nuo lapset ovat täysi-ikäisiä ja ura edennyt hyvään, vakinaiseen asemaan. Nyt voi panostaa taas enemmän uraan, matkustaa enemmän ja ottaa suuria haasteita. Ja kannustaisin ihmisiä joilla kunnianhimoa pitämään molempia asioita tärkeänä. Jos itsellä on halu toteuttaa itseään esim. työssä ja tuon tulahduttaa/siirtää lapset projektikseen on tuo äärimmäisen vaarallista lapsille. Heidän pitäisi kaikki tuo äidin/isän tarve kyetä täyttämään. Kun saa purettua oman tarmonsa ja kunnianhimonsa esim. töissä voi olla paljon iloisempi, rennompi ja pyyteettömästi rakastavampi äiti kuin olemalla "marttyyriäiti" tai kiinalaistyylinen lasten valmentajaäiti.
Vierailija kirjoitti:
Ajatteletko koskaan, että jos jotakin sattuu. Sille pahan päivän varalle täytyy säästää aikamoisesti ja se on aina otettava huomion. Voi sattua onnettomuutta, sairautta, eroja ym.
Itse en pystyisi olemaan ns. joutorouvana, omaa rahaa täytyy olla.
Oletko itse koskaan ajatellut, että kaikki eivät tienaa hyvin, vaikka olisivat tehneet töitä koko ikänsä? Että "aikamoinen säästäminen" ei tule mitenkään automaattisesti, vaikkei yhtään jälkikasvua ole?
Vai oletko niitä, jotka pilkkaavat pienituloisia ja moittivat väärästä uravalinnasta, ajattelematta, että jonkun pitää ne huonopalkkaisetkin työt tehdä?
"Joutorouvallakin" voi muuten olla vaikka kuinka paljon perintörahaa.
Uran halusin. Löysin miehen ja ura tuntui lopahtavan (muutto), mutta Olin ja olen onnellinen parisuhteestamme ja koen saavuttaneeni onnen.
Nyt sain elämäni työtarjouksen (tälläistä en tähän elämään voinut enään toivoa) joka myös voisi poikia uuden erillaisemman jännittävän uran tulevaisuudessa.
Tämä vaatii kuitenkin pitkää poissa oloa kotoa ja sydän tässä rikkoutuu. Suhde joutuu tässä suurelle koetukselle ja uskon että selvitään. Pakko uskoa.
Lapsia en halua.
En ole halunnut enkä hankkinut mitään noista, en miestä enkä lapsia, ja työkin on vain rahanansaitsemiskeino joka ei sen enempää kiinnosta (teen it-alan asiantuntijatyötä).
Vierailija kirjoitti:
Uran halusin. Löysin miehen ja ura tuntui lopahtavan (muutto), mutta Olin ja olen onnellinen parisuhteestamme ja koen saavuttaneeni onnen.
Nyt sain elämäni työtarjouksen (tälläistä en tähän elämään voinut enään toivoa) joka myös voisi poikia uuden erillaisemman jännittävän uran tulevaisuudessa.
Tämä vaatii kuitenkin pitkää poissa oloa kotoa ja sydän tässä rikkoutuu. Suhde joutuu tässä suurelle koetukselle ja uskon että selvitään. Pakko uskoa.
Lapsia en halua.
Jos suhde on vankalla pohjalla noista erilläänasumisistakin voi selvitä. Mekin asuimme ennen lapsia pitkiä aikoja eri kaupungeissa, eri maissa ja lyhytaikaisesti eri mantereellakin. 13
Vierailija kirjoitti:
Ajatteletko, ap, oikeasti, että nuo ovat naiselle ne kaksi arvoa, joiden väliltä ihmisen tulee valita tai jotka pitää tasapainottaa? Avauksesi jättää vähän auki, minkä roolin annat muille arvoille. -5
Samaa mieltä. Sitä paitsi monet tekevät vaativaakin työtä muistakin syistä kuin maineen ja mammonan takia. Itse työskentelen ns. ongelmanuortem parissa, ja koen, että työlläni on iso merkitys! Uraksi en omaa työkenttääni määrittelisi, mielekkyyden kautta sen ennemminkin miellän. Enkä osaa asettaa perhe-elämää (lapsiani) ja työtäni jotenkin vastakkain - koen, että ne pikemminkin täydentävät toisiaan. Tokikin työllä on rajansa eri tavalla kuin äitiydellä.
Miehen haluan, en lapsia enkä välttämättä uraakaan
Vierailija kirjoitti:
Ajatteletko, ap, oikeasti, että nuo ovat naiselle ne kaksi arvoa, joiden väliltä ihmisen tulee valita tai jotka pitää tasapainottaa? Avauksesi jättää vähän auki, minkä roolin annat muille arvoille. -5
No täällä palstalla tällaiseen kysymykseen aina vastataan, että vastaa kysymykseen älä kysymyksen vierestä. Ilman muuta muita arvoja on, mutta ap nyt haki ilmeisesti vain tätä aika klassista ura vs. perhe asetelmaa. Jos noita ei tärkeinä pidä voi olla ihmeissään. Joskus olin itse ihmeissään kun heitin ketjuun miten elämäsi on taloudellisesti parempi kun sinulla ei ole lapsia faktan, että eniten taloudelliseen tilanteeseen vaikuttaa koulutus ja sitä myötä tulot, eli nuo valinnat ovat tärkeämpiä kuin vela/eivela, tuota pidettiin ihan irrelevanttina. Ihmiset tykkää vastata ja lukea eniten omaa arvomaailmaa lähimpänä olevia kommentteja. Ohis.
Kumpikaan ei ole tärkeä. Lapsia en halua ja töitä teen vain pakon takia. Mitään uraa ei ole ja alallani ei voi edetä.