Onko muita jotka flopanneet oikein kunnolla hyvin sujuneen lapsuuden ja opiskeluajan jälkeen
Olisi hauska nähdä niiden lapsuuden ja nuoruuden tuttujeni ilmeet kun kertoisin että olen ollut viimeiset 10 vuotta työttömänä vailla mitään suuntaa elämässä. Ikää tällä hetkellä 38. Totuin olemaan luokkani paras, saamaan stipendejä, menestymään käytännössä kaikessa, pääsin helposti opiskelemaan haluamaani alaa, olin sosiaalinen, juhlin paljon. Elämäni ei ollut täydellistä mutta kaikki oli katettu elinikäistä menestystä varten aloittaessani työt.
Sitten mielenkiinto työhön ja osittain myös elämään katosi. Mitään huumeita en ole koskaan käyttänyt koska ne vain olisivat niin toisesta maailmasta, missä olen elänyt, mutta taantumiseni vastannee samaa kuin heroiinikoukkuun jääneellä.
Onko täällä muita jotka ovat tippuneet menestyneimmästä 5 prosentista surkeimpaan 5 prosenttiin?
Kommentit (97)
Väitätkö oikeasti kuuluneesi tuohon 5 %:in? Huhhuh, sitten ero on varmasti suuri. Mitä olet tehnyt, onko sulla joku "sisäisen oivalluksen" retki menossa kohti elämän tarkoitusta, vai päinvastoin olet ihan hukassa ja haahuilet? Kiinnostavaa, kun suurin osa tuntuu repivän päänsä hajalle pyrkiessään taloudellisesti hyvään elämään. Onko elämänlaatusi nyt henkisesti parempi kuin silloin?
Mistä tuo muutos sulla lähti tapahtumaan?
Se elämässä on jännää, että toisilla se on yhtä tasaista suoraa, toisilla isoja huippuja vaihtelee pohjamutien kanssa jatkuvasti, toisilla pelkkää alamäkeä, toisilla silkkaa nousua ja huumaa. Tuntuu, että itselläni ei ole elämässä mitään vaiheita, vaan yhtä tasaista vaan vuosikymmenestä toiseen. Tietty kaikkea kriisiä ja draamaa, mutta ei mitään mullistavaa koskaan.Aloittajan tilanne on kiinnostava kyllä.
No ei ehkä noin rajua pudotusta, mutta alisuoriudun kyllä rankasti.
Älykkäin tuntemani ihminen on siivooja, asuu vuokralla yksiössä ja on elämäänsä tyytyväinen. Mikä on ap: n mittari elämässä menestymiselle? Ulkoiset tekijät, vai oma kokemus elämän mielekkyydestä?
Vierailija kirjoitti:
Älykkäin tuntemani ihminen on siivooja, asuu vuokralla yksiössä ja on elämäänsä tyytyväinen. Mikä on ap: n mittari elämässä menestymiselle? Ulkoiset tekijät, vai oma kokemus elämän mielekkyydestä?
Nykyään oma kokemus elämän mielekkyydestä on tärkein. Se on aika lähellä nollaa :)
Ap
Itse aloin kymmenen vuoden menestysputken jälkeen yhtäkkia alisuoriutumaan rajummin ja rajummin, ja lopulta multa meinasi vaan kadota kaikki ote elämään. Jätin liikunnan, aloin syödä holtittomasti sokeria, lakkasin siivoamasta kotia, join alkoholia liikaa, jouduin työstä sairauslomalle sitten ja kun se lopulta käsiteltiin kunnolla, niin syy selvisi: vuosien mittaan pahemmaksi räjähtänyt burnout ja sen aiheuttama masennus. Nyt laitan ns. nuppia kuntoon. Ajatella, että pidin vuosien ja vuosien ajan normaalina sitä, että melkein joka päivä kotiin tultuani vain itkin suunnattomasti epätoivoisena ja väsyneenä ja koin itseni täysin epäonnistuneeksi. Nyt yritän oppia elämään eri tavalla, ilman työssä suorittamista, ilman muussakin elämässä suorittamista. Tulot tosiaan tippui raskaasti. Säästöjä on, toki, koska tienasin ennen hurjan hyvin, mutta nyt olen joutunut mm. laittamaan omaisuutta myyntiin. En usko, että ikinä enää tulen saamaan sellaisia vuosituloja kuin ennen. Ja ehkä se ei ollut edes sen arvoista, ne vuodet olivat lopulta pelkkää tyhjyyttä ja lopulta vain tuskaa kun voimat loppui.
Minä. Olin menestyneiden vanhempien huippulahjakas lapsi. Ajattelen, että mun romahduspiste oli, kun lopetin lääkiksen kesken.
Pitkä tarina ja jätän sen kertomatta.
Nyt nelikymppisenä olen noussut kovasti sieltä, minne tipuin, mutta se on mieheni statuksen ja vanhempieni rahojen ansiota.
Mua kiinnostaa kaksi asiaa. Mikä oletetun putoamisen aiheutti ja mihin sosuaaliekonomiseen ryhmään lapsuudenperheesi kuului? (Tätä kysyn jotta selkenee putositko oikeasti vai putositko vain siitä kuvitelmasta että kaikki ovet on auki koska niin vaikutti olevan.)
Mulla mennyt hieman toisinpäin. Monet on selkeästi olettanut että elämällä ei olisi mulle paljoa tarjota mutta olen toisaalta aika vähään tyytyväinen ja toisaalta niin järkyttävä jäärä että tähän mennessä useimmat (minä itse mukaanlukien) jotka on koittanut laittaa kapuloita rattaisiin on jäänyt lähinnä ihmettelemään kun nousen aina takaisin pinnalle ja moni paremmat eväät saanut himoitsee nykyään työtäni. Se ero minkä heissä ja itsessäni näen on lähinnä se että omaan asemaan pääseminen on vaatinut sellaista osuman ottamista toistuvasti vuosia että musta tuntuu että useimmat jossain vaiheessa tekee sen valinnan ettei sitä halua enää tehdä.
En näkisi tuota ja tätä omaa elämääni joka on hieman samoilla linjoilla minään floppaamisena. Päin vastoin.
Vierailija kirjoitti:
Minä. Olin menestyneiden vanhempien huippulahjakas lapsi. Ajattelen, että mun romahduspiste oli, kun lopetin lääkiksen kesken.
Pitkä tarina ja jätän sen kertomatta.
Nyt nelikymppisenä olen noussut kovasti sieltä, minne tipuin, mutta se on mieheni statuksen ja vanhempieni rahojen ansiota.
Ajattelin tässä sosiaalista statusta, olen mä aikamoisen matkan tehnyt henkisestikin.
Pitkä tarina. Nyt on ollut vähän aikaa melko rauhallista mun elämä, ja se on hyvä.
Mä olen taas miettinyt olenko ainoa jolla on käynyt toistepäin siis tuon koulun suhteen. Peruskoulussa jopa yritin ja silti olin keskiverto-oppilas, ehkä vähän huonompikin. Menin amikseen jonka lopetin. Tein siivoojan hommia kunnes alkoi vituttaa oma saamattomuuteni/tyhmyyteni oli se mikä sitten olikaan. Facessa kävi ilmi että kaikki entiset luokkatoverini opiskelevat yliopistoissa/ym. korkea kouluissa. Päätin alkaa opiskella. Ensin menin kauppikseen jonka sain käydä yo-pohjaisten kanssa, sillä sain hyväksilujua edellisistä opinnoistani. Suoritin kauppiksen vasemmalla kädellä samalla töitä tehden ja miettien että miten vitussa nuo muut voivat olla jotain ylioppilaita kun olen luokkani paras ja taustalla 1,5 vuotta ravintola-alan opintoja. No siitä sitten innostuneena amkiin ja sieltä taas melkein luokan parhaana ulos. Nyt on ihan hyvä työpaikka ja palkkakin. Olen miettinyt maisteriopintoja mutta toistaalta näinkin on hyvä.
Korkeakoulututkinnosta (ainakin takavuosina hyvältä alalta) huolimatta olen ollut palkkatöissä viimeisen 15 vuoden aikana noin 2 vuotta.
Lapsena luulin olevan itsestäänselvää, että minulla olisi aikuisena vaimo ja meillä olisi kissa. Arvatkaa, onko ollut kumpaakaan?
Onneksi olen lyhytikäistä sukua.
Täällä myös yksi jolle tuli totaalinen stoppi opiskelujen suhteen ja ne jäivät kesken, hyvästä menestyksestä huolimatta. Alkoi vaan tympimään koko touhu ahdistukseen asti. Nyt olen myyjänä.
Kuulostan nyt ihan kusipäältä mutta itselleni kävi niin että koko peruskoulun ja lukion odotin että yliopistossa on fiksua porukkaa, että sinne valikoituu ne älykkäimmät, ja saan samanhenkistä seuraa. Niin ei käynytkään, joten hylkäsin koko akateemisen uran.
Vastenmielisimmät ihmiset joita olen tavannut ovat tohtoreita, tuntuu että kun ihminen omistaa koko elämänsä yhdelle alalle niin hänestä tulee ns. one trick pony, jolle koko maailma näyttäytyy vain tuon oman alan lasien läpi. Siihen kun vielä yhdistää korkeasti koulutettujen yleisen harhan, että kun tiedetään paljon muutamasta asiasta, niin tiedetään paljon kaikesta, niin keskustelut jäävät aika hedelmättömiksi ja tylsiksi.
Minua kiinnostaa aidosti tiedon hankkiminen, ei jo saadulla tiedolla päteminen ja menestyminen. Olen onnellinen näin, kirjoja saa kirjastosta, ja niin pitkälle opiskelun kumminkin että osaan arvioida tietoa ja sen lähteitä hyvin, joten kykenen kasvattamaan osaamistani itsenäisesti.
Maailma on upea paikka, ja haluan oppia siitä niin paljon kuin pystyn siinä ajassa mitä käytettävissäni on.
Tutkinnot jätän muille.
Minä myös. En ehkä ollut huipuista huipuin oppilas, mutta erittäin hyvä kuitenkin. Peruskoulussa tuli ysejä ja kymppejä. Lukiossa oli harvinaista, että sain mistään ysiä huonompaa numeroa. Kirjoitin kolme Eximiaa ja kolme Laudaturia. Pidin tarkoituksella yhden välivuoden ja suoritin avoimen yliopiston opintoja, joissa pärjäsin hyvin. Välivuoden jälkeen pyrin yliopistoon, mutta pahaksi onneksi olin pääsykoepäivänä korkeassa kuumeessa ja koe meni täysin penkin alle. Tuolloin se tuntui maailman lopulta etenkin, koska vanhempani ja muu lähipiirini oli odottanut minulta paljon ja koin pettäneeni sekä heidät että itseni. Jotenkin siinä meni usko ja itseluottamus, mikä näin yhdeksän vuotta myöhemmin kuulostaa todella hölmöltä. Miksi ihmeessä luovutin noin pienen kompastumisen jälkeen?!
Ai mitä minä nyt teen? Olen tavaratalossa myyjänä. Voisi asiat olla huonomminkin, mutta kyllä tämä monesti turhauttaa, koska päätä olisi paljon muuhunkin. Mutta olen päättänyt, ettei ole vielä myöhäistä korjata asioita. Teen nyt taas avoimessa yliopistossa opintoja ja pyrin yliopistoon ensi keväänä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi jolle tuli totaalinen stoppi opiskelujen suhteen ja ne jäivät kesken, hyvästä menestyksestä huolimatta. Alkoi vaan tympimään koko touhu ahdistukseen asti. Nyt olen myyjänä.
Kuulostan nyt ihan kusipäältä mutta itselleni kävi niin että koko peruskoulun ja lukion odotin että yliopistossa on fiksua porukkaa, että sinne valikoituu ne älykkäimmät, ja saan samanhenkistä seuraa. Niin ei käynytkään, joten hylkäsin koko akateemisen uran.
Vastenmielisimmät ihmiset joita olen tavannut ovat tohtoreita, tuntuu että kun ihminen omistaa koko elämänsä yhdelle alalle niin hänestä tulee ns. one trick pony, jolle koko maailma näyttäytyy vain tuon oman alan lasien läpi. Siihen kun vielä yhdistää korkeasti koulutettujen yleisen harhan, että kun tiedetään paljon muutamasta asiasta, niin tiedetään paljon kaikesta, niin keskustelut jäävät aika hedelmättömiksi ja tylsiksi.
Minua kiinnostaa aidosti tiedon hankkiminen, ei jo saadulla tiedolla päteminen ja menestyminen. Olen onnellinen näin, kirjoja saa kirjastosta, ja niin pitkälle opiskelun kumminkin että osaan arvioida tietoa ja sen lähteitä hyvin, joten kykenen kasvattamaan osaamistani itsenäisesti.
Maailma on upea paikka, ja haluan oppia siitä niin paljon kuin pystyn siinä ajassa mitä käytettävissäni on.
Tutkinnot jätän muille.
Olisit rehellinen itsellesi. Ihanko totta jätit yliopisto-opinnot kesken vain siksi, että muut opiskelijat olivat erilaisia kuin sinä? Ihanko totta uskot, että yliopistossa ei voi hankkia tietoa ja ajatella kriittisesti?
Vierailija kirjoitti:
Olisi hauska nähdä niiden lapsuuden ja nuoruuden tuttujeni ilmeet kun kertoisin että olen ollut viimeiset 10 vuotta työttömänä vailla mitään suuntaa elämässä. Ikää tällä hetkellä 38. Totuin olemaan luokkani paras, saamaan stipendejä, menestymään käytännössä kaikessa, pääsin helposti opiskelemaan haluamaani alaa, olin sosiaalinen, juhlin paljon. Elämäni ei ollut täydellistä mutta kaikki oli katettu elinikäistä menestystä varten aloittaessani työt.
Sitten mielenkiinto työhön ja osittain myös elämään katosi. Mitään huumeita en ole koskaan käyttänyt koska ne vain olisivat niin toisesta maailmasta, missä olen elänyt, mutta taantumiseni vastannee samaa kuin heroiinikoukkuun jääneellä.
Onko täällä muita jotka ovat tippuneet menestyneimmästä 5 prosentista surkeimpaan 5 prosenttiin?
No en nyt menesyneimmästä prosenteista tiedä, mutta mat-lu stipendejä tuli kaveripalkintojen lisäksi sekä yläasteella että lukiossa. Noin niinku ulkoisina mittareina.
Vanhemmat rakastavia ja koulutettuja, toinen tohtori, toinen lääkäri.
Harrastuksissa neljä iltaa viikossa, salilla kolme, neljä kertaa sen lisäksi. Baanalla paljon, alkoholia paljon noin 22 vuotiaaksi asti, sen jälkeen ei juurikaan.
Ennen valmistumista masennuin ja erakoituminen alkoi. Suurin piirtein sinun ikäisenä olen 9-5 perusduunarina IT firmassa, ilman papereita.
Yksin asun, ja illat menee useimmiten kirjan tai tietokoneen edessä.
Tunnen että olisi enemmän annettavaa, mutta huonoina kausina draivi puuttuu.
M38
Olin hyvä opinnoissa, suoritin arvostetun korkeakoulututkinnon ja olin juuri hakeutumassa työelämään, kunnes tulin raiskatuksi tosi väkivaltaisesti. Sanokaa vaan "uhriutujaksi", mutta tuosta seurasi ptsd, ahdistusta ja paniikkihäiriö ja olen kuin invalidi edelleen, vaikka tapahtumasta on jo neljä vuotta. Kaikki tämä on aiheuttanut myös masennusta ja ei vain kiinnosta enää. En jaksa.
Entinen luokkakaveri joka oli koulussa tunnollinen 9-10 oppilas. Sai stipendejä ja lähti lukioon. Kapinavaihe kuitenkin iski, tekee pätkätöitä ravintola-alalla. Olin aina kuvitellut, että hänestä olisi ns. enempään. Ei työtön, mutta olisi varmasti päässyt parempaankin elämään halutessaan. Toki vielä on aikaa, koska olemme 28-vuotiaita.