Lue keskustelun säännöt.
Haikaileeko kukaan muu entisen minänsä perään?
27.07.2016 |
Itsestä tuntuu, että olen vuosien varrella etääntynyt niin kauas sellaisesta minästä, johon olin enimmäkseen tyytyväinen, että en enää saa siitä kiinni. Tämä koskee mm. elintapoja. Aikaisemmin ajattelin, että nautin vapaudesta jonkin aikaa ja palaan sitten ns. ruotuun. Enkä nyt tarkoita mitään suhdesekoiluja, vaikka ihmissuhteissakin olisi pitänyt tehdä monta asiaa toisin. Tarkoitan sellaista yleistä elämänhallinnan menetystä. En nykyään edusta oikein mitään, mihin ennen olin tyytyväinen elämässäni. En tiedä, en osaa oikein selittää. Jos joku on kokenut saman, niin ymmärtää ehkä. Tämä fiilis on nyt erityisen vahva, kun syksy tekee tuloaan. Kait toivon, että voisin kääntää kelloa taaksepäin parikymmentä vuotta ja palata siihen hetkeen kun muutin pois kotoa ja aloitin opiskelut. Tuntuu, että en saa enää mitään kunnollisia muutoksia tehtyä. Aina muka suunnittelen ja aloitan, mutta koskaan ei oikeasti tapahdu.
Kommentit (5)
Välillä ikävöin sitä aikaa, kun asuin yksin ensimmäisessä omassa asunnossa. Voi sitä vapautta! Välillä makoilin koko päivän ja söin vain juustonaksuja, tupakoin ja join viiniä, eikä koskaan ollut huono omatunto sellaisesta laiskottelusta. Pieni asunto (ja vähän omaisuutta) oli helppo pitää siistinä, ja rahaa kului melko vähän. Sai kuunnella sitä musiikkia mitä halusi tai hiljaisuutta silloin kun halusi. Sai nukkua kun halusi, ja valvoa miten halusi. Minulla oli myös paremmin aikaa huolehtia omasta ulkonäöstäni, ja sen takia minulla oli huimasti parempi itsetunto.
Nyt minulla on kaksi alle kaksivuotiasta lasta, jotka ovat harvoin hiljaa, heräilevät kovasti öisin, tarvitsevat selkeän päivärytmin terveellisine ruokineen ja jotka tekevät käsittämättömän nopeasti kauhean sotkun. Olen täysin sidottu lapsiin 24/7, ja kaiken vähäisen vapaa-ajan saisi käyttää rästissä oleviin kotitöihin, joita kasaantuu jatkuvasti lisää.
En silti vaihtaisi takaisin aikaan ennen lapsia, olen onnellisempi kuin koskaan. Kaipaisin vain edes yhtä viikonloppua, kun voisi vain olla vailla vastuuta, täydessä hiljaisuudessa (tai kuunnella omaa musiikkia), juoden, polttaen (lopetin ennen lasten syntymää, mutta himoitsen tupakkaa) ja syöden mitä huvittaa. Kaipaan myös tuota entistä itsevarmuuttani ja hyvää itsetuntoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
:) Kiitos vastauksista.
Ehkä osa kaipauksestani on myös tunnetason haikeutta. Silloin koin kaikki pienetkin asiat jotenkin voimakkaammin. Osasin ehkä enemmän iloitakin pienistä ja arkisista asioista. Ei tosiaan haitannut, vaikka rahaa oli melko vähän ja puitteet vaatimattomat. Nyt kun rahaa on enemmän käytettävissä, niin jotenkin on alkanut pitää monia asioita itsestään selvyytenä. Onko se vanheneminen vai maailman muuttuminen...
Vielä yksi erilainen tapaus: olin vuosia henkisesti erittäin raskaassa työympäristössä. Se muutti minua ihmisenä. Lähdin sieltä yli 5 vuotta sitten, ja nyt olen alkanut huomata saaneeni vanhaa minääni takaisin. Olen siitä iloinen, sillä en pitänyt siitä, mikä minusta oli tullut. Toki olen nyt kokemusta rikkaampi ja monella tavalla erilainen, mutta tarkoitan sitä, että oma luonteeni on päässyt jälleen esiin.
Kaipaan aikaa, jolloin olin fyysisesti terve ja kivuton eikä minulla ollut pitkää lääkelistaa syöpähoitojen ja allogeenisen kantasolusiirron jälkeen.
Mulla on täsmälleen päinvastoin. En mistään hinnasta ottaisi takaisin sitä epävarmaa parikymppistä itseäni. Kamalaa ajatellakin että pitäisi opiskella ja tehdä isoja valintoja. En ole koskaan ollut tyytyväisempi elämään kuin nyt päälle nelikymppisenä. Tiedän mitä haluan, tiedän millainen olen, osaan olla terveesti itsekäs, saan tehdä enimmäkseen mitä huvittaa.