Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Raskaana ja nyt tuntuu, etten haluakaan lasta, normaalia?
23.07.2016 |
Raskauteni on nyt melkeen puolivälissä ja jostain on hiipinyt tunne, että en haluakaan tätä lasta. Pelkään, että epäonnistun äitinä jotenkin. Tai vauva valvottaa niin paljon, että migreenikohtaukseni pahenevat. Tai ekat vuodet on niin rankkoja lapsen kanssa, että päädymme eroon. En tiedä, mistä ihmeestä nämä ajatukseni ja pelkoni tulevat. Lapsi oli suunniteltu ja toivottu, molempien taholta.
Raskaus on sujunut kaikin puolin hyvin. Ei ole ollut sitä pelkäämääni pahoinvointia eikä pahemmin muitakaan oireita. Olo on ollut kaiken kaikkiaan aika normaali ainakin tähän saakka. Se, mikä on raskauden myötä muuttunut niin se, että haluaisin seksiä joka päivä, joskus jopa kahdesti päivässä. Mies on välillä hätää kärsimässä, koska miehelle riittäis hyvin noin 4kertaa viikossa ja tuo määrä oli mullekin aiemmin hyvinkin riittävä. Jostain syystä nyt tämä raskaus on nostanut mun halut pilviin.
Onkohan tällainen epäröinti ihan normaalia vai pitäiskö huolestua?
Kommentit (15)
Itsellä oli ihan samanlaisia ajatuksia; kai se on sitä vanhemmuuteen valmistautumista. Ja kum vauva on syntynyt/lapsi kasvaa; pelot aaltoilee edelleen. Nyt huolehdin siitä että löytääkö murrosikäiset lapset aikanaan oman alansa ja sitten töitä ja millä elää sen kanssa jos jompikumpi sortuu huumeisiin tai raiskataan tms kamalaa tapahtuu... Huolten ja pelon määrä vanhemmuudessa on vakio; kohde vaan muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hormonit heittelee voltteja, itselläkin juuri puolivälissä iski kaikki mahdolliset pelot ja mies sai rauhoitella jatkuvasti ja vakuutella, että minusta tulee hyvä äiti ja osaan synnyttää, osaan hoitaa lapsen, ei se nyt mihinkään yhtäkkiä kuole ja vaikka mitä... :) Ja tuossa 6kk pallero nyt päristelee ihan onnessaan ja syö varpaitaan :) Osasin sittenkin vaikka en uskonut sitä millään :D
Ja 2 sanoikin hyvin, älkää erotko ensimmäisenä vuotena, vaikka kuinka tuntuisi siltä. Kyllä se varmasti helpottaa sen jälkeen ja "palautuu normaaliksi" itsekin. Silloin tuntuu hullulta, että edes harkitsi eroa. Väsymys on helpottanut ihan hirveästi tähän puoleen vuoteen mennessäkin, ei silti ole ero käynyt edes mielessä :) Onnea loppu odotukselle :)
Siis mitä mä just luin? Mies saa seksiä ja on hädissään, niin varmaan...
Mie vähän veikkaan, et sit kun saat oman lapsesi syliin ekan kerran niin unohdat ikävät ajatukset :) tsemppiä!
Ap, älä huoli: raskausaikana on samankaltaisia viimehetken pelkoja ja epäilyjä kuin ennen naimisiinmenoa. "Entä jos" -kysymyksiä miettii melkein jokainen. Ne hälvenevät kyllä, kun vauva syntyy.
Muista: jos ei mitään uskalla yrittää, ei myöskään saavuta mitään aidosti arvokasta! Kaikki oikeasri hieno juttu vastii vähän ponnistelua ja uskallusta: uuden parisuhteen aloittaminen, uuden ammatin hankkiminen, matkustaminen, uuden harrastuksen aloittaminen jne.
Lapsi on elinikäinen sitoumus, joten ei ole ihme, että se arveluttaa etukäteen. Mutta usko pois, sitä rakkauden määrää, mitä omaan lapseensa tuntee, ei voi edes aavistaa. Havahdut katsomaan vauvaasi ja miettimään, että hän on sinusta syntynyt: kasvanut sisälläsi, sinun maidollasi ruokkima - ja kasvaa silti itsenäiseksi, omaksi persoonakseen, sinun tuellasi ja hoivallasi. Sen hienompaa asiaa ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin huoletti raskausaikana. Se, että olenko sittenkään valmis äidiksi, osaanko kasvattaa lasta, mitä jos "kyllästynkin" enkä haluakaan sitä elämää, mitä jos en rakastakaan lasta jne.
Nyt lapsi on kaksi, enkä vaihtaisi mistään hinnasta (enkä olisi missään vaiheessa vaihtanutkaan!) pois äitiyttä, vaikka huolia ja kyseenalaistamisia on edelleen erinäisistä asioista. Vauvavuonna koliikin aikaan mm. tulkitsenkohan lasta nyt oikein, miksi se itkee niin paljon, olenko vaan surkea äiti. Taaperoiässä huoletti että osaanko asettaa rajat oikein, olenko liian lepsu tai liian tiukka, kasvatanko pikkumonsteria.
Eiköhän näitä kyseenalaistuksia ja huolehtimisia tule "matkan" aikana useaan otteeseen, olen ajatellut niiden johtuvan ensinnäkin äidiksi kasvamisesta sekä siitä, että todella tahtoo olla hyvä äiti ja siksi pohtii, koska pohtimalla taas saa uusia ajatuksia ja kenties toimintatapoja.
Ap, anna tunteiden tulla ja mennä, puhu niistä (mm. neuvolassa, jos siltä tuntuu ja miehesi kanssa), älä ruoski itseäsi jos tunnet negatiivisia tunteita. Itse jopa vauvavuonna koliikin aikana mietin (huom. MIETIN, en todellakaan aikonut toteuttaa) kuinka tekisi mieli vaan tiputtaa alati karjuva vauva lattialle, neuvolassa murehdin että miksi olen niin negatiivinen yms., neuvolassa todettiin että negatiiviset tunteet raskaus- ja äitiysaikana ovat varsin normaaleja, kunhan ajatukset eivät muutu teoiksi. :)
Aluksi olin innoissaan kun tulin raskaaksi. Pian se kuitenkin kääntyi päälaelleen, tuntui etten haluakaan sitä lasta. Se tulee miehen ja minun väliin ja kaikki muuttuu pysyvästi, ja voi kamalaa ja sitä ja tätä. Kaiken maailman negatiiviset ajatukset sitä kävikin läpi. Vasta loppuraskauden aikana käännyin taas positiivisempaan suuntaan, ja kun vauva viimein oli vierellä olinkin jo aivan myyty ja täynnä rakkautta sitä pikkuista kohtaan.
Toisaalta aivan alkuajat vauvan kanssa kotona ei nekään ihan helppoja olleet. Tai vauva itsessään kyllä oli helppo mutta minä kehittelin ongelmia kaikesta ja olin koko ajan varma että teen jotain väärin tai jokin muu asia menee pieleen. Eipä kuitenkaan mennyt.
Sanoisin että on aivan luonnollista pelätä ja tuntea vaikka mitä hulluja tunteita ja ajatella kaikki pahat asiat läpi ja pohtia niitä. Ehkä sen pitääkin mennä niin. Ei niin käy kaikille mutta veikkaan että se on kuitenkin melko yleistä. Kuten joku toinen jo ehti sanoa niin kai se jotenkin vaan valmistaa siihen vanhemmuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perämies666 kirjoitti:
Abortoi lapsi wc-pönttöön
Mene hoitoon ja lopeta törkeä kommentointi!
Ihan samaa oli mulla, normaalia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan normaalia! Yritä keksiä jotain mukavaa puuhaa kun ne ahdistavat ajatukset iskee. Tai yritä edes rauhoittaa itsesi ajattelemalla että ne ovat normaaleja ajatuksia ja johtuvat hormoneistasi. Kaikki menee hyvin! Sinusta tulee hyvä äiti! :)
Ei kaikista tule hyviä tai edes tarpeeksi hyviä äitejä. Huonoja, lapsiaan tarkoituksella tai vahingossa vahingoittavia vanhempia on maailma täynnä. Kukaan ei voi tietää millainen äiti apstä tulee, joten nuo vakuuttelut on typeriä vaikka hyvää tarkoittavatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä mä just luin? Mies saa seksiä ja on hädissään, niin varmaan...
Ja sun ongelma oli?
Epäröinti minkä tahansa suuren ratkaisun tai muutoksen edessä on normaalia. Kyllä se siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä mietin kolmannenkin lapsen kohdalla että teinköhän ihan älyttömän virheen. Eli väittäisin että on täysin normaalia =)
Alue: Aihe vapaa
Ihan normaalia. Huom: tehkää se päätös, että ette eroa ensimmäiseen vuoteen, koska silloin puhuu väsymys, ette te itse. Minulla oli raskaudessa muutama pelkokausi, loppuvaiheessa pelkäsin kohtukuolemaa aivan järkyttävästi. Molemmissa raskauksissa oli näin. Esikoisen kohdalla vatsan kasvaessa sanoin miehelle, että vatsani työntää hänet pois, näin meille käy, lapsi kiilaa väliin eikä olla enää me. Turhia pelkoja. Rakkaus vain lisääntyy. Voisin veikata, että hormoonitoiminta laittaa pään niin sekaisin, että sitä alkaa miettimään kaikenlaista.