Lue keskustelun säännöt.
Ahdistus sosiaalisissa tilanteissa ja järjetön käyttäytyminen?
10.07.2016 |
Olen aina ollut jokseenkin ujo ja vetäytyvä. Parikymppisenä huomasin tilanteen pahenevan ja sosiaalisissa tilanteissa koen jatkuvaa ahdistusta ja paniikkia.
Nykyään en kauheasti joudu olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, mutta kun olen käyttäydyn ihan kuin joku idiootti. Sisäisesti olen ihan paniikissa, mutta se ei näy ulospäin. Tämä paniikkitila purkautuu sillä, että puhun ja käyttäydyn todella typerästi. Lauon hölmöjä vitsejä ja muutenkin puhun ihan mitä sattuu hermostuksissani. (Ja ihan liikaa, en kuuntele muita vaan hölötän hermostuksissani suunapäänä...)
Tämä on ihan kauheaa. Olen mielestäni suhteellisen älykäs, pohdiskeleva ja avarakatseinen ihminen. En kuitenkaan osaa antaa itsestäni oikeaa kuvaa, koska ahdistuksen takia käyttäydyn kuin mikäkin juntti. Jälkeenpäin nolottaa ja tuntuu, että tapaamani ihmiset pitävät minua jotenkin vajaana.
Näistä syistä johtuen elän lähinnä erakkona. Opinnot laitoin jäihin kun en kyennyt enää jatkuvaan ahdistuksen kanssa kamppailuun. Käyn psykologilla, mutta siitä ei tunnu olevan apua. Mitä voisin tehdä, että olisin taas normaali oma itseni myös muiden seurassa?
Kommentit (19)
Minulla oli niin että aina kun kävin kylässä sukulaisilla ja sukujuhlissa, hautajaisissa niin oli huono olo jälkeenpäin siitä että puhuin niin paljon. Sinänsä en mokannut mutta huono olo tuli kuitenkin. Muutin tapani. Keskityn enkä enää hölötä omia juttuja vaan kuuntelen muita ja olo on ihan hyvä tapaamisten jälkeen.
"Jos saat jostain asiasta stressiä ja huonoa oloa niin älä tees sitä asiaa". Simppeli ohje.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et ole ainut, tulee sanottua jotain tyhmää kun panikoi ja jälkikäteen sitä miettii että miksi mä olen näin vaivaannuttavaa seuraa..
Helpottavaa kuulla etten ole ainoa. Toisaalta en toki tahtoisi, että joku muu kärsii vastaavanlaisesta ongelmasta.
Minua itseäni eniten vaivaa uusien ihmisten tapaaminen. Annan itsestäni todella huonon kuvan. En kestä "kiusallisia" hiljaisuuksia vaan täytän ne turhanpäiväisellä hölötyksellä. Jälkeenpäin kun tilanne on ohi mietin, että mitäköhän helvettiä taas menin selittämään.
Muistan vieläkin ne sellaiset katseet, kun joku tapaamani ihminen yrittää hymyillä minulle ystävälisesti, mutta kasvoilla häivähtää inho ja kummastus minua kohtaan. Tuollaisissa tilanteissa tekisi mieli huutaa: en minä oikeasti ole tällainen! Kunpa tietäisit minkälainen oikeasti olen! :/
Ymmärrän kyllä muiden suhtautumisen minuun. En itsekään tahtoisi olla tällaisen ihmisen seurassa kuin minä olen.
En vain tiedä miten tästä voisi "normalisoitua". Ongelma on jatkunut nyt yhä pahenevasti muutaman vuoden ajan. Tästä on tullut myös noidankehä: välttelen sosiaalisia tilanteita ja kun joudun kohtaamaan muita ihmisiä ahdistaa entistä enemmän, jolloin käyttäydyn aina vaan sekavammin --> jonka seurauksena pyrin välttelemään muita vielä enemmän ja kierre pahenee...
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli niin että aina kun kävin kylässä sukulaisilla ja sukujuhlissa, hautajaisissa niin oli huono olo jälkeenpäin siitä että puhuin niin paljon. Sinänsä en mokannut mutta huono olo tuli kuitenkin. Muutin tapani. Keskityn enkä enää hölötä omia juttuja vaan kuuntelen muita ja olo on ihan hyvä tapaamisten jälkeen.
"Jos saat jostain asiasta stressiä ja huonoa oloa niin älä tees sitä asiaa". Simppeli ohje.
En enää käy missään sukujuhlissa kun nolottaa niin paljon. Panikoin siis myös sukulaisten tapaamista, oikeastaan vanhempani ovat ainoita joiden seurassa osaan olla oma itseni.
Jossain vaiheessa yritin ottaa sellaisen asenteen että puhun ainoastaan silloin kun minua puhutellaan, mutta se menee lopulta pieleen kun joku kysyy esim. opinnoistani (aihe, joka ahdistaa muutenkin suunnattomasti) ja sitten se hölötys ja sekoilu taas alkaa.
Miten pystyit muuttamaan itseäsi?
-ap
Ei se toinenkaan ääripää hyvältä tunnu. Panikoin ja ahdistun niin, että en saa mitään järkevää sanonutuksi suusta. En osaa small talkia ja koen sen vaivaannuttavaksi. Hymähtelen muiden jutuille, mutta en osaa jatkaa sitä. Käytän myös paljon niitä inhottuja fraaseja kuten "ihan sama, päätä sä" ja jos muutenkin kysytään jotakin neuvoa tms, niin en uskalla olla varma mielipiteestäni vaan perustelen kaiken aloittamalla "eikös se mene niin" tms. Ne vain tulevat suustani automaattisesti samoin kuin tuo hymähtely. Oikeasti mietin kuumeisesti päästäni, että mitä tuohonkin pitäisi sanoa. Mielummin olisin kyllä ajattelematon hölösuu kuin tälläinen liikaa ajatteleva tuppisuu.
Vierailija kirjoitti:
Ei se toinenkaan ääripää hyvältä tunnu. Panikoin ja ahdistun niin, että en saa mitään järkevää sanonutuksi suusta. En osaa small talkia ja koen sen vaivaannuttavaksi. Hymähtelen muiden jutuille, mutta en osaa jatkaa sitä. Käytän myös paljon niitä inhottuja fraaseja kuten "ihan sama, päätä sä" ja jos muutenkin kysytään jotakin neuvoa tms, niin en uskalla olla varma mielipiteestäni vaan perustelen kaiken aloittamalla "eikös se mene niin" tms. Ne vain tulevat suustani automaattisesti samoin kuin tuo hymähtely. Oikeasti mietin kuumeisesti päästäni, että mitä tuohonkin pitäisi sanoa. Mielummin olisin kyllä ajattelema
ton hölösuu kuin tälläinen liikaa ajatteleva tuppisuu.
Heh, kuulostat yhdeltä entiseltä kaveriltani.
Voitte vaan kuvitella millainen soppa siitä syntyy kun tällainen hermostunut hölöttäjä ja yhtä hermostunut tuppisuu viettää aikaa yhdessä. Minusta tuntui että puhuin ihan jatkuvalla syötöllä. Kaverini tosiaan oli sellainen, että kaikki asiat, ihan sellainen normaalikin kuulumisten vaihto, piti kaivamalla kaivaa.
Itselläni on myös sellainen "mukava" piirre, että saatan kysyä jotakin ihan liian henkilökohtaista (tämän tajuan toki vasta jälkikäteen että ei ***** miksi nyt tuollaista menin kysymään!). Aika monet kerrat kaveri joutui kiemurtelemaan seurassani kun kyselin mitä milloinkin ja jatkuvalla syötöllä. Arvata saattaa, että tuo ihmissuhde kaatui omaan mahdottomuuteensa (aloin itse ottaa etäisyyttä kun en enää kestänyt noita tilanteita, Lämmöllä muistelen kuitenkin.)
Olkaa onnellisia te jotka osaatte käyttäytyä normaalisti!
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli niin että aina kun kävin kylässä sukulaisilla ja sukujuhlissa, hautajaisissa niin oli huono olo jälkeenpäin siitä että puhuin niin paljon. Sinänsä en mokannut mutta huono olo tuli kuitenkin. Muutin tapani. Keskityn enkä enää hölötä omia juttuja vaan kuuntelen muita ja olo on ihan hyvä tapaamisten jälkeen.
"Jos saat jostain asiasta stressiä ja huonoa oloa niin älä tees sitä asiaa". Simppeli ohje.En enää käy missään sukujuhlissa kun nolottaa niin paljon. Panikoin siis myös sukulaisten tapaamista, oikeastaan vanhempani ovat ainoita joiden seurassa osaan olla oma itseni.
Jossain vaiheessa yritin ottaa sellaisen asenteen että puhun ainoastaan silloin kun minua puhutellaan, mutta se menee lopulta pieleen kun joku kysyy esim. opinnoistani (aihe, joka ahdistaa muutenkin suunnattomasti) ja sitten se hölötys ja sekoilu taas alkaa.Miten pystyit muuttamaan itseäsi?
-ap
Kun polttaa näppinsä liedellä niin sitä opii ettei laita kättään kuumalle levylle.
Eli sinulla on se että koet että sinun pitää selittää asiasi kysyjälle. Et kestä sitä tunnetta että jollekkin jää sinusta väärä käsitys ja tämä laukaisee selitysten tulvan.
Sinun pitäisi päästä tästä pois. Seuraavan kerran kun joku kysyy opinnoistasi niin sanot että ne on kesken, etkä sano muuta.
Mulla on periaatteessa sama, mutta päinvastainen lopputulos. Olen varautunut ja hiljainen, mikä sitten antaa muille sellaisen kuvan, että mua ei kiinnosta niiden seura, vaikka oikeasti kiinnostaisikin. Tai sitten vaikutan siltä, että mulla ei ole mitään sanottavaa eikä päässä pyöri mitään, vaikka oikeasti olisi paljonkin sanottavaa. Ahdistuksen takia energiaa liikaa muiden ihmisten tarkkailuun, ylianalysointiin ja oman pokerinaaman ylläpitoon, eikä pysty samaan aikaan keskittymään muihin ajatuksiin ja meneillään olevaan keskusteluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä se psykologi on sanonut? Onko mietitty lääkitystä?
Ap, psykologit usein ehdottavat harjoituksia.
Entä jos harjoittelet? Eli menet jonnekin vain harjoittelun vuoksi?
Tiedät, että taipumuksesi on hölöttää. Mieti etukäteen koko tilanne ja käy läpi kaikki, mikä tavallisesti tulee eteen. Vaivaantuneisuus, puheliaisuuden alkaminen, nouseminen sfääreihinsä jne. Stoppaa se mielessäsi ja ota tilalle käyttäytyminen, joka on omaa itseäsi. Eli vähän hiljaisempi ja vetäytyvämpi tyyli, ujouskin. Mieti, miten olla sellaisssa tilaneessa, kestää se paine, ettei ole sosiaalisesti taitava.
Menet sitten konkreettisesti siihen tilanteeseen ja tarkkaile itseäsi ikäänkuin ulkopuolelta. Anna itsellesi vapaus olla ujo ja hiljainen. Odota, että joku kysyy sinulta ja vastaa pidättyväisesti. Hetki hetkeltä, tunti tunnilta päätä olla vain oma hiljainen, ujo itsesi.
Kun olet tehnyt harjoitteita tarpeeksi kauan, uskallat olla oma itsesi ilman iloisen viihdyttäjän epätoivoista roolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja myös tosin musta ahdistus näkyy jo ulospäin. Ihmisten ilmoilla alkaa ahdistaa ja ennen alkaa jännittää kamalasti eikä mitään syytä. Mitä enemmän tyynnyttelen itseäni sitä pahempi lopputulos. Puren hampaita yhteen, hengitys salpautuu, kroppa tärisee enkä osaa yhtäkkiä kävellä (siis mitä aktuaalista kettua, menee askeleet sekasin, reisi jumiin jne.) Näytän ylpeältä tai kiukkuiselta puhisevalta narkilta kun kasvoista katoaa väri tai naama kirjavana laahaan jalkaani :(
Alkuun nauratti mutta ei enää koska sosiaaliset tilanteet on vaikeita.
En tiedä miten tämän saisi pois kun vaan mennyt pahempaan viimeisten vuosien aikana. En osaa käyttäytyä ja kroppa jännittyy.
Tää on lisäksi aivan hirveää jos pitää puhua tai tutustua muihin. Sekoilen sanoissa ja mölisen jotain kummaa tai en saa sanaa suusta. En kehtaa sanoa mitään kos toinen kysyy monta kertaa että mitä koska sitten saatan ns. huudahtaa saman sekopuheeni. Häpeän.
Vituttaa aina ennen ja jälkeen ulosmenoa ja tekis mieli eristäytyä täysin. Olen alkanut saada paniikkihäiriöitä ja hyperventiloimaan joka on iso rasitus varsinkin jos töihin menossa. Asun isossa kaupungissa niin ihmisiä ei voi vältellä. Olen yksinäinen eikä tarvii haaveilla ystävistä tämmösenä friikkinä :(
mulla sama ongelma, jos yritän olla sosiaalinen niin alan höpöttelemään outoja ja sanat menee sekaisin jne. näkee kun toisen kasvoilla käy sellanen ihmettelevä ilme :D
koitan ajatella että harjoittelemalla se siitä. joo kyllä masennun joskus hetkeksi noiden jälkeen mutta yritän aina nousta sieltä. yritän ajatella ettei muut ihmiset niin välitä toisista ja niiden mokista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja myös tosin musta ahdistus näkyy jo ulospäin. Ihmisten ilmoilla alkaa ahdistaa ja ennen alkaa jännittää kamalasti eikä mitään syytä. Mitä enemmän tyynnyttelen itseäni sitä pahempi lopputulos. Puren hampaita yhteen, hengitys salpautuu, kroppa tärisee enkä osaa yhtäkkiä kävellä (siis mitä aktuaalista kettua, menee askeleet sekasin, reisi jumiin jne.) Näytän ylpeältä tai kiukkuiselta puhisevalta narkilta kun kasvoista katoaa väri tai naama kirjavana laahaan jalkaani :(
Alkuun nauratti mutta ei enää koska sosiaaliset tilanteet on vaikeita.En tiedä miten tämän saisi pois kun vaan mennyt pahempaan viimeisten vuosien aikana. En osaa käyttäytyä ja kroppa jännittyy.
Tää on lisäksi aivan hirveää jos pitää puhua tai tutustua muihin. Sekoilen sanoissa ja mölisen jotain kummaa tai en saa sanaa suusta. En kehtaa sanoa mitään kos toinen kysyy monta kertaa että mitä koska sitten saatan ns. huudahtaa saman sekopuheeni. Häpeän.Vituttaa aina ennen ja jälkeen ulosmenoa ja tekis mieli eristäytyä täysin. Olen alkanut saada paniikkihäiriöitä ja hyperventiloimaan joka on iso rasitus varsinkin jos töihin menossa. Asun isossa kaupungissa niin ihmisiä ei voi vältellä. Olen yksinäinen eikä tarvii haaveilla ystävistä tämmösenä friikkinä :(
Voi ei, mulla on myös tuo jalkojen jumitus! Se on kauhea tunne kun ei yht'äkkiä osaakaan enää kävellä. Aluksi luulin, että minulla on joku aivokasvain, mutta sitten osasin yhdistää palaset ja tajusin että se on joku ahdistukseen liittyvä oire.
Minä kyllä artikuloin ihan selkeästi, mutta joskus ääneni muuttuu sellaiseksi piipittäväksi pienen lapsen ääneksi. Se on ihan kauheaa. Joskus saatan myös huomata puhuvani aksentilla (vähän sellainen "mualaisaksentti") mikä kieltämättä hämmästyttää ainakin niitä ihmisiä, jotka tietävät minut paljasjalkalaiseksi stadilaiseksi. Kaikkea sitä...
Toivottavasti saat jostain apua ongelmaasi ja löytäisit ystäviä, joiden kanssa voisit olla rennosti oma itsesi!
-ap
Vierailija kirjoitti:
Ap, psykologit usein ehdottavat harjoituksia.
Entä jos harjoittelet? Eli menet jonnekin vain harjoittelun vuoksi?
Tiedät, että taipumuksesi on hölöttää. Mieti etukäteen koko tilanne ja käy läpi kaikki, mikä tavallisesti tulee eteen. Vaivaantuneisuus, puheliaisuuden alkaminen, nouseminen sfääreihinsä jne. Stoppaa se mielessäsi ja ota tilalle käyttäytyminen, joka on omaa itseäsi. Eli vähän hiljaisempi ja vetäytyvämpi tyyli, ujouskin. Mieti, miten olla sellaisssa tilaneessa, kestää se paine, ettei ole sosiaalisesti taitava.
Menet sitten konkreettisesti siihen tilanteeseen ja tarkkaile itseäsi ikäänkuin ulkopuolelta. Anna itsellesi vapaus olla ujo ja hiljainen. Odota, että joku kysyy sinulta ja vastaa pidättyväisesti. Hetki hetkeltä, tunti tunnilta päätä olla vain oma hiljainen, ujo itsesi.
Kun olet tehnyt harjoitteita tarpeeksi kauan, uskallat olla oma itsesi ilman iloisen viihdyttäjän epätoivoista roolia.
Kiitos tästä.
Olen pohtinut, että ehkä ongelmani ydin on se etten oikein hyväksy itseäni ja yritän muuttaa itseni toisenlaiseksi. Tahtoisin myös antaa itsestäni mahdollisimman hyvän kuvan jolloin tavallaan yritän liikaa ja lopputulos on täysin päinvastainen kuin mitä toivoin.
Murehdin ja ajattelen liikaa sitä minkälaisena muut minut näkevät, jolloin en ole sosiaalisissa tilanteissa läsnä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä se psykologi on sanonut? Onko mietitty lääkitystä?
Olemme psykologini kanssa täysin eri aaltopituuksilla. Hänen mukaansa kaikki ongelmani johtuvat masennuksesta. (Yritän vaihtaa psykologia...)
Itse koen että suurin ongelmani on tämä sosiaalisten tilanteiden vaikeus ja masennus on lähinnä seurausta tästä eristäytyneisyydestä.
-ap
Minulla on sama ongelma... Olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin. Miten vanha olet, ap?
Tutustumisen arvoinen teksti.
Mä en tiedä auttaako tämä, mutta muut ihmiset eivät juuri kyllä kiinnitä huomiota. Kanssakeskustelija saattaa kyllä huomata toisen jännityksen ja tuntea myötätuntoa, ei vain aina ole helppo toisen lieventää sitä jännitystä.
Harva kuitenkaan toisten käytökseen kiinnittää erityisesti huomiota; useimmilla on se oma napa lähinnä.
Mun kokemuksen mukaan juuri tuo tehostunut itsetarkkailu ja tilanteiden läpikäynti uudelleen ja uudelleen on masennuksen oiretta; sitä voi kyllä helpottaa sekä lääkkeillä että erilaisilla harjoituksilla.
Erakoituminen ei ole ratkaisu, vaan pitäisi yrittää jaksaa hakea apua. Kun saa vähän onnistumisen kokemuksia, niin se itsetuntokin paranee.
Täällä kaikista yllä mainituista vaivoista kärsivä jännittäjä! On tuota jalkojen jumittumista (yhtäkkiä et osaakaan kävellä ja laahaat jalkoja mukana), hirveää höpöttämistä, sanattomaksi jäätymistä ja liiallista itsensä tarkkailua.
Mulla auttoi lääkitys ja sekin, että tiedän noiden aiheutuvan jännityksestä. Eli ihmiset eivät oikeasti katso minua oudosti, vaan kuvittelen vaan. Sulla varmasti sama kyseessä, vatvot omia sanomisia ja muiden reaktioita suurennuslasilla:)
Ja tosiaan kuulostaa sosiaalisten tilanteiden pelolta ja ahdistushäiriöltä/paniikkihäiriöltä ja mäkin veikkaisin sun masennuksen olevan enemmän oire kuin syy.
Varaa aika ihan lääkärille ja vaadi lääkitystä, niin pääset jatkamaan opintoja ja saat ahdistuskierteen poikki. Elämä helpottaa tosi paljon kun on oikea lääkitys.
Et ole ainut, tulee sanottua jotain tyhmää kun panikoi ja jälkikäteen sitä miettii että miksi mä olen näin vaivaannuttavaa seuraa..