Parisuhteista on kadonnut kipinä, koska vaalimme samankaltaisuutta.

up

Aha. 

Vierailija kirjoitti:

"Vuosia myöhemmin Dunderfelt antoi tilanteelle nimen: rakkauden paradoksi. Hänestä ja vaimosta oli tullut niin samankaltaisia, että suhteessa ei ollut enää jännitettä. He ajattelivat samalla tavalla kasvatuksesta, moraalista, taiteesta, humanismista – liki kaikista tärkeistä elämän arvoista.

Samankaltaisuutta oli suorastaan vaalittu. Mutta samalla suhteesta oli kadonnut kipinä, ja kipinän mukana vetovoima."

http://www.hs.fi/elama/a1453263080919

"Parisuhteen seksuaalisuus herää erilaisuudesta. Ilman erilaisuutta mies yrittää tulla liian paljon naisen ja nainen miehen kaltaiseksi, jolloin seurauksena on seksuaalisen jännitteen katoaminen."

http://yle.fi/uutiset/psykologi_miehen_pitaisi_asettaa_naiselle_rajat/5…

Normaalisti kun ihmisellä on vaikkapa vatsa löysällä, hän ei ajattele olevan kansallinen ripuliepidemia. Nähtävästi psykologi ajattelee näin.

Höpö höpö. Vaalii sitä kipinää sitten. Eikö Suomeen mahdu yhtä psykologia julkisuuteen kerralla enempää?

Koska 50+ vuotta sitten kaikki avioliitot oli niin auvoisia... ei kun hetko...

Ainoa johtopäätös, jonka minä tästä saan on se, että pitkiin parisuhteisiin ei edes pitäisi pyrkiä ja niin ei ole tarkoitettu. Miehistä pitäisi valita parhaat vain siittämään ja se siitä.

Nössöt kelpaavat, mutta makkarissa pitää alistaa.

Kyllä tuossa on vähän pointtiakin.

Kun ajatellaan, että miehestä on tullut kuin nainen, niin eihän se kiihota. Ja naisesta on tullut kuin mies. Ja mä ymmärrän, että se on juuri se asian ydin tuossa.

Kun kyllähän heteromies hakee sisimmässään naisellista naista ja heteronainen miehistä miestä. Kun sitten ne erilaisuudet, miksi mies rakastaa naista,  kariseekin, niin viehätys katoaa.

Maailma on muuttunut.