kertokaa rehellisesti mitä se synnytyksen jälkeinen elämä on.

Väsyttikin ja kipujakin oli jonkun verran. Hartiat meni jumiin imettäessä, kun jännitin niin kovasti. Kyllä se sitten pikkuhiljaa helpotti :)

Mutta se vauva on ihana ja kaikki on niin jännittävää. Itse pitää muistaa syödä ja levätä tarpeeksi. Ja jos tuoreesta isästä on enemmän hyötyä kuin haittaa, niin mielikin pysyy hyvänä.

*verenvuotohan on hurjaa, isot vaipat sairaalasta on jees

*HIKI on hurjaa, sairaalassa yöt tuskallisia, yövaatteet märkinä hiestä!

*Rinnat ovat SAIRAAN kipeitä!!! Aivan järkyttävän kipeinä siitä kun maito nousee ja tuntuu että rinnat repeytyvät. Kuumia kaalinlehtiä ja lypsämistä apuun ja toivomus että voisi nukkua tunnin pari. Niin ja mahallaanhan ei voi nukkua täysien tissien takia, ei myöskään selälleen, koska ovat niin täysiä ja kipeitä, mutta ei myöskään kyljellään, kipeitä silloinkin! :0

*Jälkisupistukset ovat hirveitä! Tuntuu epäreilulta joutua kokea tuskaa vielä kun lapsi on sylissäsi. (tämä siis jos istukan jäänteitä on jäänyt ja sinulle syötetään lääkettä, tai jos olet uudelleensynnyttäjä)

*Rinnat ovat järkyn kipeitä myös siksi, että vauva imee ne verille ja rakoille!! Itku tulee tosissaan silmiin niiden eka viikkojen aikana kun imettää.

*Sairaalassa ei voi nukkua. Jos oma vauva nukkuu, hoitaja käy herättämässä ties minkä syyn takia joko sinut tai huonetoverisi. Ja huonetoverin vauva huutaa jos omasi ei. Univelkaa kertyy siis heti laitokselta lähtien!





Sellaista tuli äkkiseltään mieleen

peräpukamat, ulkoiset tai sisäiset.



" Isolla hädällä" käymistä alkaa ihan pelkäämään ja välttelemään, lopulta kun sinne on mentävä, tuntuu kuin puukkoa käännettäisiin peräsuolessa- ja aukolla, ja pönttö täyttyy kirkkaasta verestä.

Uusi tilanne stressaa ja hämmentää vaikka vauva onkin ihana. Sitä ei ehkä osaa vielä rakastaa ja siitä saattaa tulla huono omatunto. Silti sitä öisin vahtii hengittääkö toinen ja on huolesta sykkyrällä.

Päivisin on vähän hermona kun mitään rytmiä ei elämässä vielä ole, koko ajan odottaa koska vauva herää huutamaan. Ensimmäiset vaunulenkit on stressaavia, jos vauva herää kaupassa huutamaan, mitä sitten teet.

Babyblues eli selittämätön ahdistus ja masennus vaivaa. Itkettää ja ahdistaa vaikka kaikki on ihan hyvin.

Se nahkapussimaha on inhottava ja olo on ruma. Tissit on kipeet ja vuotavat maitoa koko ajan. Niihin ei kärsi koskea ja pakkautuvat ikävästi. Saattavat vuotaa vertakin jos vauvan imuote on pielessä.

Kyllä se siitä onneksi aina tasoittuu kuukausien kuluessa :)

muistui mieleen kahden synnytyksen jälkeisiltä ajoilta. Itse säästyin alapääkivuilta aika hyvin. Lisään vielä negapuoleen sen, kun sairaalassa hoitsut käyvät säännöllisesti tarkistamassa synnyttäneen naisen alapään tilanteen samalla kun painelevat vatsaa todella syvälle ja inhottavasti. ei kivaa.



Positiivisia asioita en nyt alkanut luettelemaan, selväähän toki on että niitä on paljon enemmän kuin negatiivisia!! :)

Jo laitoksella (tai jo aiemmin) ollessa kannattaa alkaa syödä luumua jossain muodossa, että uloste pysyy löysänä. On helpompaa käydä kakalla.

Vierailija:

peräpukamat, ulkoiset tai sisäiset.

" Isolla hädällä" käymistä alkaa ihan pelkäämään ja välttelemään, lopulta kun sinne on mentävä, tuntuu kuin puukkoa käännettäisiin peräsuolessa- ja aukolla, ja pönttö täyttyy kirkkaasta verestä.

Siitä on kolme vuotta aikaa. Kai mä oon ollu niin sekasi, etten muista. Sellanen epämääränen ahdistus on jääny mieleen. Kamalaa se elämä varmasti oli. Vauva oli kai ihana, mutta se kaikki muu oli hirveää.

mutta toki pehmentää ulosteen. Ei se vaan pehmeältä silti tuntunut, vaan ihan oikealta puukon viiltelyltä.

tuon isomman asioinnin kanssa, joten voi siitä onneksi myös välttyä! :)

Pahinta oli hämmennys. Olin ihan pihalla vauvasta, vaikka olikin vuosien yrityksen tulos.

Hormonit saivat paisuttelemaan kaikkea ihan megaluokan kriiseiksi. Vauva ei varsinaisesti tuntunut omalta, vaikka rakkaus heräsikin heti. Imetys ei onnistunut ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Mies ei osannut olla mielestäni tarpeeksi mukana jne.



Kotona alkoi sujumaan paremmin, mutta sitten iski kamalat kuolemanpelko ajatukset, joita tosin oli jo kun tiesin että edessä on sektio.



Onneksi ei kuitenkaan tullut mitään masennuksia tms. Vauva oli " helppo" , nukkui öisin 12 tuntia parilla nopealla herätyksellä. Enimmäkseen vauva-ajasta on jäänyt mieleen kuinka istuin vauva sylissä ja ihmettelin silmät kyynelissä, että miten voi olla jotain näin täydellistä olemassa, kuin pienokaiseni :)

Ensimmäiset kerrat kylvetettiin kuvallinen ohje vieressä, että varmasti oikeat otteet.



Yllättävää oli myös masentuminen, pitkään oli vauvaa odotettu ja kaikki oli hyvin. Silti jo ensimmäisinä päivinä olisi vaan halunnut antaa vauvan pois.



Imetysaika oli yhtä tuskaa rintojen kanssa. Oli todella helpottavaa lopettaa 5 viikon jälkeen.



Muualle oli hiki, mutta jalat ja kädet olivat ihan jäässä.



Yöheräily otti voimille. Vaikka sitä kestikin vain 2 kk.

Eniten vitutti se jälkivuoto, vaikka se ei kovin runsasta ollutkaan, mutta oli kesä ja helkkarilliset helteet. Toiseksi pahin oli mahassa oleva " tyhjä" tunne, siis kun käveli, tuntui kuin tosta kylkiluiden alapuolelta olisi alkanut joku tyhjiö, sattui ihan helvetisti käveleminen ja hengittäminen. Ja jälkisupparit, voi jeesus, nauti siinä imettämiestä kun aina tuli karmeat kouristukset. Mulle tuli vielä jotain ongelmia kohdunkannattimien kanssa, ihan hirveät kipukohtaukset jos imetin väärässä asennossa.

Oma selviytyminen oli ainakin ensisekuntien aikana ensisijalla (eloonjäämisvietti?).

Sain vauvan syliin ja vain huokasin, että se hengittää ja elää.

Tuntui melkein pelottavalta pitää alkuun vauvaa sylissä. Olisin halunnut antaa vastuun vain hoitajille tai jollekin muulle. En ikinä ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi ja heikoksi kuin sen pienen tuhisevan vastasyntyneen edessä.

- hämmentävää, mutta onnellista.

- kipujakin. minulle tehtiin lopulta sektio.

- jälkivuotoa. hanki paljon isoja siteitä.

- tissit kuin kaksi jalkapalloa, täynnä maitoa. imetyksen opettelua, mutta kyllähän sen lopulta oppi. :)

- iloa siitä, että mies otti ohjat käsiinsä ja hoiti vauvaa ja minua, kun itse olin sairaalassa vielä kipeä.

- inhosin olla sairaalassa, oli helpottavaa ja ihanaa päästä kotiin, vaikkakin jännääkin.

- olo oli tosi energinen, kunnes ehkä parin kk: n jälkeen iski väsymys.

- olo oli onnellinen ja kaikki hyvin, mutta silti välillä itketti ja tuli pikkukriisejä.

niin ja minulle itselleni oli vaikeinta ehkä se oman vartalon muuttuminen. vaikka mies tietty yritti piristää ja hän tykkäsi minusta ja tykkää minusta sellaisenaan.

se oli yllätys miten helposti vauvan kanssa oppi elämään ja häntä hoitamaan mutta se oli shokki miten tuo oman vartalon tuntuminen vieraalta suretti.

Kipuja ei juuri ollut hyvin sujuneen sektion jälkeen,vain sängystä nouseminen oli varovaista. Imetys sujui hyvin, toki muutaman päivän nänninpäät olivat aluksi aika kipeät. Mutta henkisesti - voi pojat sitä onnen määrää. En ole koskaan tuntenut olevani niin täysillä ja syvästi elämässä kiinni kuin silloin. Toivottavasti kaikki menee ap:llakin hyvin!

joten vessassakäynti ja elämä kivutonta muuten, rinnat ei kipeytyneet. Hiki päällä koko ajan, ja se alakulo ja lievä masennus oli se mikä yllätti. Rakkaus lapseenkin tuli vasta kuukausien päästä, oli niin kova homma tottua siihen että toinen on sinusta täysin riippuvainen etkä pääse vapaasti yhtään mihinkään...ja se yleinen äitien syyllistäminen milloin mistäkin järkytti. Imetys ei oikein onnistunut vaikka 4kk sinnittelin eikä lapsi silti suostunut imemään, huusi vain. Siitä tunsin kovaa syyllisyyttä, samoin siitä etten käyttänyt kestovaippoja ja jopa siitäkin että lapsi nukkui yöt läpi enkä ollut väsynyt niinkuin yleisesti pitäisi.



Oikeesti nuo hormoonit on ihan ihme juttu, elää kun sumussa ja kuvittelee että kaikki yleiset syytökset pitää ottaa henkilökohtaisesti.

Sektion jälkeen olin pirun kipeä monta viikkoa. Alatiesynnytyksen jälkeen vähemmän aikaa. Vuotoa tuli runsaasti, jälkisupistuksia, rinnat kipeät ja tulisen arat. Sähellystä imetyksen kanssa, vauvan imuotteen kanssa... hyvä että muisti syödä jotain, juomista piti olla kannussa että muisti senkin. Väsymys voimakas, vauvan itku hermostutti kun ei tiennyt aina mistä se johtuu.. jatkuvaa yrittämistä hoivata vauvaansa, joka ei ollut tyytyväinen mihinkään. Alhainen hb teki olon huimaavaksi. Kyllä siihen kastajaisiin asti eli aikamoisessa sumussa, ei tiennyt mikä päivä on jne. Itse en olisi voinut kuvitellakaan säheltäväni kestovaippojen kanssa. Kaikesta halusi päästä mahdollisimman helpolla. Se pieni aika imetysten välillä oli sellaista kaaosta: Omien rintojen ja alapään huoltoa, pikaista syömistä ja just kun ehti päänsä tyynyyn laittaa niin vauva oli taas nälkäinen.

En tiedä johtuiko hormoneista vai mistä mutta itku oli herkässä, kolmen hengen huoneessa ei ollut hetken rauhaa, yöllä en osannut nukkua ja vauvakin oli itkuinen.



Mutta kyllä kaikki muuttui kun pääsin kotiin. Oli niin ihanaa, vauvakin rauhoittui eikä enää itkeskellyt, itsellä oli niin hyvä olo ja yöt sain nukuttua.

Voin sanoa että kaiken kaikkiaan ne ensimmäiset kuukaudet vauvan syntymän jälkeen oli varmasti elämäni ihaninta aikaa :)



Jälkivuoto oli kurjaa, eppariarpi oli kipeä..mutta muuta negatiivista en juuri löydäkkään.

No ehkä maidon ylituotanto oli aluksi ikävää kun maito suihkusi ja paidat kastui. Sekin tasaantui kuitenkin aika nopeasti.



Sain vauvan kesällä niin käytiin jo lenkilläkin heti kotiutumista seuraavana päivänä. Fyysisesti olin siis hyvässä kunnossa enkä yhtään väsynytkään. Väsymys tuli vasta sitten kun lapsi oli isompi :)