kertokaa rehellisesti mitä se synnytyksen jälkeinen elämä on.

ahdistusta, kauhua, itkua, pinnan alla kuplivaa paniikkia, pakokauhua kun tajusi ettei tilannetta voi peruuttaa eikä muuttaa. mustia päiviä, väsyneitä öitä. ihana vauva, syyllisyyttä siitä ettei häntä rakastanut eikä tuntenut omakseen. turhautumista valvomiseen ja siihen ettei mikää nollut hauskaa eikä missään hyvä olla. kaikki ärsytti, ahdisti, masensi ja itketti.



sitten vuoden kohdalla, imetyksen loputtua ja menkkojen alettua, töihin palattua ja vauvan pystyessä hanskaamaan satunnaiset hoitoonjätöt (tai vauva ois varmaan hanskannut ennemmin, äiti ei ;) elämä on palautunut entisekseen.

Pissaaminen sattui ja kirveli niin että joskus huusin.



Jatkuva väsymys, kun ei kokonaisia öitä voinut nukkua. Kun maito nousi, rintoja pakotti jos lapsi ei ollut hetkeen syönyt. Mutta oli sentään se maailman ihmeellisin vauva vieressä. Sitä ei lakannut ihmettelemästä ja tutkimasta missään vaiheessa.