Miksi joku ei pääse yli tavallisista elämän (pienistä) vastoinkäymisistä?

"Oli mullakin pienet murheeni,

mut minulle niiss’ oli kyllä,

vaikk’ ohitse kulkenut toinen ois

ja ne kuitannut hymyilyllä."

- Eino Leino -

Koska on kivaa olla uhri ja uikuttaa. On muuten tosi rasittavaa käytöstä.

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Vierailija kirjoitti:

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Tai sitten on ollut niin paljon isoja vastoinkäymisiä, että ei niitä pieniäkään enää jaksa.

Kannattaisi kaikkien muistaa se, että vastoinkäyminen, joka itsestä tuntuu pieneltä, voi jollekin toiselle olla todella suuri. Omat aikaisemmat kokemukset, perhehistoria, kasvatus jne. vaikuttavat valtavasti ihmisen kykyyn selvitä stressistä.

Kakkosella ja kolmosella näyttää ainakin olleen riittämiin ja liikaakin vastoinkäymisiä, kun noin vihastuttaa, että jollain muullakin on.

Vierailija kirjoitti:

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Tai sitten ei. Omalla kohdalla on ollut aika raskasta paskaa ja silti ahdistaa ja masentaa kun ei saa koulupaikkaa, työ on liian raskasta ja tulevaisuus on epävarmaa, parisuhdekin on vähän nyt nihkeällä tolalla. Olen silti kiitollinen siitä, että olen hengissä ylipäätään, mutta ei se sitä tosiasiaa poista, että monet asiat on mennyt silti ihan päin helvettiä ja en tiedä miten tätä sotkua edes lähtisi purkamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Tai sitten on ollut niin paljon isoja vastoinkäymisiä, että ei niitä pieniäkään enää jaksa.

Tää on niin totta! ja ne jotka ei vielä ole käyneet suuria läpi eivät ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Tai sitten on ollut niin paljon isoja vastoinkäymisiä, että ei niitä pieniäkään enää jaksa.

Ei, vaan se ensimmäinen vaihtoehto.

Minä en vähättele tämän ystäväni vastoinkäymisiä, vaan näen kyllä, että ne selvästikin ovat hänelle raskaita. Mutta haluaisin ymmärtää miksi hän kokee nuo asiat niin suuresti. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Tai sitten on ollut niin paljon isoja vastoinkäymisiä, että ei niitä pieniäkään enää jaksa.

Mitkä on niitä elämän suuria vastoin käymisiä?

Jos on tähdännyt juuri siihen työpaikkaa pitkään tai kokee että tämä on se ihminen jonka kanssa haluan viettää loppuelämän.

Meille on eri asiat suuria, toinen suree rakkaan isoäidin kuolemaa, toinen huokaisee helpoituksesta kun mummu pääsi tuskistaan ja itselle jää enemmän aikaa lapsille kun ei tarvitse käydä katsomassa sairasta.

"Tyttöystävä jättää" ...no, riippuu siitä kuinka jättää ja miten pitkä ja vakava suhde on ollut, onko suunniteltu yhteistä perhettä jne. Jos on ollut vakava suhde, on normaalia tuntea emotionaaliata kipua aika kauan.

Aivokemiaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä en vähättele tämän ystäväni vastoinkäymisiä, vaan näen kyllä, että ne selvästikin ovat hänelle raskaita. Mutta haluaisin ymmärtää miksi hän kokee nuo asiat niin suuresti. Ap

Joskus käy niin, että edelliset menetykset on jäänyt käsittelemättä, ja se vanha tunnetaakka puskee esiin. Esim. näin voi käydä jos on vaihtanut avioerossa lennossa uuteen ja sitten tämä uusi jättää.

Aikoinaan The Exä jätti minut ja menin puoleksi vuodeksi aivan ojaan. Opinnoissa kurssi toisensa jälkeen hylätyksi, kämpillä ei vaan huvittanut lukea eikä nähdä kavereita, pari kertaa kävin viihteellä ja ns naistakin olisi saanut mutta ei vaan napannut. Lisäksi vanhemmiltani meni firma kanttuvei todella nopeaa tahtiin jonka sotkujen "selvitysmieheksi" jouduin kun faijasta ei vaan ollut siihen (joutuivat kadulle kirjaimellisesti kun rahat loppuivat - yrittäjä EI saanut sosiaalihuollosta edes vuokratakuulappua armon vuonna 1997) yms...

Sitten se vaan kääntyi omituisesti yhtä nopeasti kuin hommat oli kusahtanut - yksi nainen suht "julkeasti" ilmoitti viettävänsä viikonlopun kanssani kämpilläni, sain kunnon opintojen alakohtaisen duunipaikan hyvän liksan kera, vanhempani pääsi kadulta vuokra-asuntoon, The Exä kävi vierailemassa ja "puhuttiin" asiat halkit ja vähän siinä nusastiinkin, (rästi)kurssit alkoivat mennä läpi oikein urakalla jne. Kyllä elämä taas maistui, kun puolta vuotta aikaisemmin olisin voinut hypätä parvekkeelta narun jatkoksi...

Liittynee aivojen osa-alueiden välisiin yhteyksiin ja/tai ärsykesignaalien kynnysarvoihin.

Mua esimerkiksi rasittaa paljon vaikkapa se, että joku syö suu auki ja mäiskyttää äänekkäästi. Se häiritsevä ääni on jatkuvasti tietoisuudessa ja keskittyminen muihin asioihin on silloin hankalaa. Samoin jos mulla on jokin hiemankin ahdistava tehtävä tekemättä, niin voi olla vaikea rentoutua tai keskittyä toiseen aktiviteettiin, koska joku aivojen osa-alue jatkuvasti viestittää että tämäkin ahdistuksen aihe on olemassa ja pääsyä tietoisuuteen estävien hermosolujen rajakynnys ylittyy jatkuvasti, jolloin mielessä pyörii kuin jatkuvaa ympyrää se ikävä asia.

Eipä ollut sitten yllätys, että kun vuosikymmenen suhde päättyi toisen petollisuuteen ja jättämiseen, että nukkumisesta ja olemisesta ei tullut yhtään mitään, kun asia vaivaa ja muistuttaa itsestään 24/7. Lääkkeetkään ei oikein tehoa kunnolla, mutta saapahan edes melkein nukuttua. Uuden suhteen tarvitsisi korjaantuakseen.

On näissä rasittavissa aivoissa se hyvä puoli, että luovuus on huipputasoa. Harmi vaan, että tän kolikon toisella puolella onkin sitten reilusti suuremmat todennäköisyydet mielenterveysongelmiinkin.

Samaa minäkin ihmettelen. Omaan kohtaloonsa kun voi vaikuttaa.

Mutta kai se on jotain sisäsyntyistä heikkoutta.

Kokoomuksen äänestäjä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska niillä ei ole koskaan ollut todellista vastoinkäymistä. Silloin ne pienet tuntuu niin isoilta, kun ei ole mihin suhteuttaa ja niissä vellotaan maailman tappiin asti.

Tai sitten on ollut niin paljon isoja vastoinkäymisiä, että ei niitä pieniäkään enää jaksa.

Tää on niin totta! ja ne jotka ei vielä ole käyneet suuria läpi eivät ymmärrä.

Aivan, muistan aina kun oli tosi vaikeaa, konkurssi, työttömyys, toisen vanhemman kuolema, vakava sairastuminen, avioero, kaikki kahden vuoden aikana, ajattelin että nyt ei paljon tarvita kun menen pöydän alle ja sinne jään. Sitten puhkesi autosta rengas, jos naapuri ei silloin olisi sattunut paikalle olisin mennyt sinne pöydän alle.

Mieheltä meni yritys, perheeltä toimeentulo. Mies sairastui masennukseen eikä pysty enää tekemään töitä. Koti meni, kun ei pystytty enää maksamaan lainaa. Itseltä mennyt myös sekä fyysinen että psyykkinen terveys, koska olen joutunut tekemään kahta työtä jotta tulisimme edes jotenkin toimeen. Nyt en kestä edes pieniä vastoinkäymisiä. En yhtään mitään. romahdan, jos jotain pientäkin menee vikaan.

Voisiko sitten olla vielä, että jos on temperamentiltaan joustava, niin osaa luonnostaa pujotella vastoinkäymisistä eteenpäin paremmin. Ja vielä toinen asia, että osa meistä on varsin herkkiä, ja sellaiselle ymmärrettävästi asiat tuntuvat voimakkailta, kun toinen samaan aikaan on että höh vaan. Ap