Lue keskustelun säännöt.
Miten vanhempien kuolemasta voi selvitä ja päästä yli sen aiheuttamasta surusta?
Kuopus
19.06.2016 |
Tätä olen ihmetellyt pitkään, erityisesti kun itselläni se on pahin pelko mitä pelkään, siis että vanhempani kuolevat ennen minua. Mitä vanhemmaksi he tulevat ja mitä enemmän heillä on terveysongelmia, niin sitä enemmän pelkään sitä. Miten sellaisesta voi päästä yli? En tosin toivo, että kuolisin ennen heitä, vaan lähinnä sitä, että kuolisimme kaikki kerralla tai jos kuolisinkin ennen heitä, niin toivon, että he molemmat olisivat vaikka muistisairauden takia jo niin huonossa tilassa tai muuten semmoisessa tilassa, että eivät ymmärtäisi tapahtunutta tai eivät vaikka muistaisi heillä minua lapsena olevankaan.
Kommentit (13)
Ja enemmän minä kissani kuolemaa surin kuin isäni kuolemaa. Totta, ei vitsi eikä herja. Isä ei ollut "hyvä isä" tätä sen kummemmin tarkentamatta.
Ihan luonnollista se on, että vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan. Elämän kiertokulkua. Turha sitä on surra, varsinkaan etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surusta ei varmaan ikinä pääse. Mun äiti kuoli yllättäen joulukuuss aja edelleen suren ja itken lähes päivittäin.
Isäni kuoli, kun olin 19 vuotta vanha. Se otti koville ja tukeuduin sillon täysillä parisuhteeseeni.
Jäin narsistin loukkuun suruni kanssa.
Äidin kuoltua sain itseni revittyä tuosta parisuhteesta irti, 24 vuotta myöhemmin, mutta parempi myöhään kun ei koskaan. Luulen, että olen tehnyt surutyöni vasta tuon eron jälkeen..meni jokunen vuosi kuin suossa rämpien, mutta nyt tuntuu elämä voittavan.
Mutta niinhän sen kuuluu mennä,lapset hautaavat vanhempansa, luonnon kiertokulku.. Olisi melko luonnotonta ja väärin, että vanhemmat hautaisivat lapsensa..
Vanhetessa siihen vain kasvaa ja oppii hyväksymään omien vanhempiensa vanhenemisen ja sen, että heidän on aika mennä pois.. Sattuu se, mutta heistä voi tehdä itselleen kauniin muiston, mikä kantaa vaikeina aikoina.
Ap, et kuulosta ihan tasapainoiselta. Jos sinulla on jotain ongelmia, kannattaisiko käydä juttelemassa niistä ammattilaiselle.
Kyllä keskiverto ihminen selviää näistä menetyksistä, vaikka ne kipeitä ovatkin.
t. Isän lapsena ja äidin aikuisena menettänyt
Vanha tuttu klisee pätee tähän: Ajan kanssa suru helpottuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämän normaaliin kiertokulkuun kuuluu, että vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan. Se on se "normaali" ja toivottukin järjestys. Toisinpin tilanne on huomattavasti ikävämpi.
Kyllä sinä ap siitä selviät, koska niin se on tarkoitettu.
Sitäpaitsi muistan lukeneeni jutun liittyen elämäiän pidentämiseen uusien mahdollisten keksintöjen myötä, jossa kysyttiin vanhoilta ihmisisiltä (yli 70), halusisivatko he elää yli satavuotiaksi. Lähes poikkeuksetta kaikki vastasivat kieltävästi.
Kun samaa asiaa kysyttiin nuorilta, lähes poikkeuksetta he vastasivat myöntävästi.
Iän lisääntyessä alkaa yleensä ymmärtää tätä elämää paremmin, samoin luonnon kiertokulkua.
Minun on totta puhuen vähän vaikea ymmärtää, miten kiintyneitä jotkut ovat vanhempiinsa. Minullakin oli molempiin vanhempiini hyvät välit (ja äitiin siis edelleen), mutta jotkut tuntuvat olevan tässä kiintymyksessä jossakin alakouluikäisen lapsen tarvitsevuuden tasolla. Minä olen vuosia ollut oma itsenäinen minäni, ja suhde vanhempiini on ollut aikuisten välinen suhde. Sen takia varmaankin isäni kuolema ei jättänyt vuosikausiksi surun valtaan: tiesin, että pärjään itse. -1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ja nämä ovat muuten aina naisia! -1
Ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin selvitä.Menetys sattuu,mutta tuska on osa ihmisen elämää.Ihmiset ovat usein kestävämpiä kuin luulevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli, kun olin 24-vuotias ja äitini, kun olin 35-vuotias. Äidin kuolemasta eka vuosi oli pahin, mutta sitten helpotti huomattavasti. Isän kuolema oli aikalailla jopa helpottavaa, kun sairasteli niin paljon.
Edelleenkin tulee välillä tilanteita, joissa alitajuisesti tulee ajatelleeksi, että täytyypä soittaa ja kertoa joku juttu äidille. Se tunne, kun puolen sekunnin päästä tajuaa sen olevan mahdotonta!!
Tuosta vanhusten haluttomuudesta elää satavotiaaksi tuli mieleen: ei kai kukaan nyt halua 70-vuotiaan kunnossa kituutella vielä yli kolmeakymmentä vuotta. Ihan eri juttu, jos niitä parhaimman toimintakyvyn vuoia saisi pidennettyä saman verran. Siksi vastauksetkin ovat erilaisia. -1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri noin nro1! Vanhemman kuolema on aivan luonnollista ja jos on itse aikuinen ja omillaan elävä, ei sen pitäisi olla mikään sellainen asia, josta ei vaan meinaa päästä yli. Oma äitini kuoli kun olin 26v. Tuntuihan se pahalta, ja isän kuoleman ajattelu ahdistaa paljon, mutta se tunne ei saa ottaa valtaa susta.
Enemmän minä avioliittoni kariutumista surin kuin isäni kuolemaan. Pitkän sairastelun aikana oli aikaa sopeutua vääjämättömään, ja kuolema oli lopulta helpotus kaikille. Totta kai sitä tunsi surua, mutta ei missään vaiheessa tullut sellaista "En mitenkään selviä tästä" -ajatustarinaa kuin eron jälkeen tuli.