Fakta on se, että

En kelpaa töihin. En muista milloin viimeksi olen saanut kutsun haastatteluun, muistan kyllä, milloin viimeksi olen hakenut töitä. Kammoan kyllä haastattelujakin, on ph:ta ja ties mitä. Kouluihinkaan en pääse, paitsi lähivuosina, kun tapahtui todellinen ihme ja tulin valituksi. Melko nopeasti tajusin miksi. Ei kyseiselle alalle tarvita mitään sen erityisempiä taitoja ennestään, koulutus on lyhyehkö ja työ kolmessa vuorossa. En soveltunut alalle ja "lensin ulos" (ystävällisesti ohjattiin muualle) sieltä. En saanut edes mahdollisuutta yrittää käytännössä kyseistä työtä.
Jatkuvaa painostusta tulee milloin mistäkin suunnasta, liittyen työhön. Haetöitä menetöihin työtyö töihintöihin. En ole enää tekemisissä suvun kanssa, no joskus hyvin harvoin. Olen yrittänyt tuhat ja sata kertaa sanoa, että vittu saatana minä en muuta teekään kuin yritä ja yritä aina jotain, en vain ikinä onnistu missään. Tällaiseksi synnyin, ja jo pikkulapsena pidin itseäni aina huonompana kuin muita. Tiedän asioista melko paljonkin, en ole sinänsä vajaa. En vain onnistu missään ikinä.

Miessuhteet eivät onnistu koskaan, joko tunteet eivät kohtaa tai sitten todellisuus ei vain toimi. Yksi eksäni on tosi komea (edelleen) ja kaikin puolin kriteereihini täsmäävä. Tosiasiassa suhde hänen kanssaan oli melkoinen suoritus. En voinut olla 100% oma itseni. Tai en uskaltanut, kehdannut, jotain. En jaksa nyt muista miehistä selittää. Joka tapauksessa törmään ainoastaan sellaisiin, joiden kanssa mistään ei tule mitään.

En kaipaa kavereita, kenenkään kanssa ei ole mitään yhteistä enää. Lähinnä kaipaan vain kuolemaa, en minä tällaista elämää jaksa. Mitä järkeä missään edes on. Mitä ulkonäkö merkitsi maatessasi haudassa. Mitä rikkaus ja rakkaus merkitsi. Mitä reissut merkitsivät. Miksi opiskella, painaa töitä, panostaa asioihin... Kun lopulta kaikki makaavat vain arkussa. Miksi joku maailma edes on olemassa ja mistä kaikki on alkanut. Miksi ei voisi vain olla tyhjyyttä.

Minulla ei ole mitään tekemistä, paitsi nettiopiskelu, joka on periaatteessa "turhaa", sinne pääsee kuka tahansa eikä sen avulla saa ihmiskontaktia lähes ollenkaan. Haluan vain kuolla, vaikka tavallaan se pelottaa. Mutta se on vain pieni hetki, ja sitten on ihana tiedottomuus. En edes tiedä kärsineeni ikinä. Olen jo jonkun aikaa kärsinyt omituisista kivuista, jotka toki osaltaan menevät lähestyvien menkkojen ja lihasjumin piikkiin, mutta omalla tavallaan ne ovat tuntuneet joltain muultakin... Edes ajatus ehkä kenties mahdollisesta syövästä ei saa minua panikoimaan, lähinnä mietin vain, että miten ihmeessä kertoisin ja keille kertoisin. En kestäisi mitään loppuaikojen hyysäystä ja anteeksipyytelyjä. Se olisi kamalaa. Ehkä odottaisin, että kuolema olisi ovella, ja sitten vain kirjoittaisin nopeasti kirjeen.