Rakkaus rinnassani

Rakkaus rinnassani elin pientä paloista koottua elämääni, paljosta välitin, yritystä, erehdystä, vilpitön yhteys sisimpääni. Iltaisin oli hyvä nukahtaa, vajota jonnekin tuttuun pimeään, unen avaruuteen humahtaa, elämä, keskeneräinen mutta se ainutkertainen ja oma. Luottamusta elämään. Hiljainen lämpö, turva, helpotuksen tuova toivon ajatus aina lopulta taustalla. Rohkaistumisia. Lähestymisiä, etääntymisiä. Pettymyksiä, onnellisia hetkiä. Avoin katse, rakkaus elämään. Elämän koko kirjo. Iloa, surua, ja aina tuli aika pyyhkiä kyyneleet ja nousta. Yritin väistää varjoja ja vaaroja, kääntyä peloista valoa päin. Lähimmäisten katseistakin näin, että yläkerran valoni paloi kyllä, ullakollani ei ollut pimeää.

Tuli sade rankka, hämähäkin vei.

Kuinka mitään niin julmaa voi olla ihmisen muodossa, ihmisen hahmossa? Ihmisen kauniissa ja tarkoituksenmukaisissa soluissa, perimän koukeroissa ja kierteissä, suonissa, luissa? Miksi minun tielleni? Miksi minun elämääni, siihen paloista kursittuun? Sitä en koskaan elämäni aikana tule käsittämään, en koskaan vastausta saamaan. En koskaan enää itseäni samanlaisena takaisin saamaan.