Mikä siinä on, että on parisuhteessa totaalisen onneton ja silti ei lähde pois?

Lapset enkä haluaisi myydä suurella vaivalla remontoimaani taloa.

t.m40v

Pelkää jäävänsä loppuiäksi ihan yksin?

Lapset, talo ja toive siitä, että vielä joskus olisi paremmin.

Yksinäisyyden pelkoa.

Jatkuva henkinen väkivalta lamauttaa ja saa toimintakyvyttömäksi.

Tuttu helvetti parempi kuin tuntematon paratiisi.Pelottaa.

Lapsi, huono rahatilanne (opiskelija), pelkään loppuiän yksinäisyyttä. Joskus se on kuitenkin vaan lähdettävä.

Häpeä. Mitähän ne muutkin ajattelee. Ajattelevat varmaan säälien mikä epäonnistuja.

Olen miettinyt samaa. Itse olin onneton ja mieheni myös, rakkaus kuollut jo vuosia sitten. Oli yhteinen remontoitu talo ja kaikki kulissit kunnossa. Lopulta puhuttiin asiat kuin ne on ja yhteistuumin päätettiin antaa itsellemme mahdollisuuden onneen. Eli erottiin, ystävinä. Lapset ottaneet alun jälkeen asian hyvin, näkevät varmaan että voidaan taas molemmat hengittää. Suosittelen, lapset kyllä pärjää kun hoidatte asiat aikuismaisesti (meillä hoidetaan edelleen lapset yhdessä) ja talot ja muu omaisuus on vain materiaa. Ei ne onnea tuo. N38

Lasten takia. En vain jaksaisi pyörittää arkea aivan yksin.

Lasten takia. Kaikki kosahtanut 10v jälkeen tämän alkuvuoden aikana ihan yhtäkkiä. Ollaan ihan ihmeissään voiko kaikki kaatua raskaan pikkulapsia jälkeen näin totaalisesti. Ei haluttaisi luovuttaa mutta toisen arvostus ja kunnioitus hävinnyt tilalla henkistä väkivaltaa. Ollaan terapiassa :(

Ei se onnettomuus sillä katoa, että lähtee epäonnellisesta suhteesta. Riippuu varmasti suhteestakin tietysti. Mut jos mä lähden tästä rakkaudettomasta suhteesta ja katson jatkossa leffat yksin ja matkustelen ulkomaille yksin, niin miten se mun tilanne siitä paranee. Uuden suhteen mä tarvitsen, se tekisi onnelliseksi.

En luovuta helposti eikä mieskään. Se on ollut hyvä, koska parisuhde on saatu aina sieltä suon pohjalta takaisiin kukoistukseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei se onnettomuus sillä katoa, että lähtee epäonnellisesta suhteesta. Riippuu varmasti suhteestakin tietysti. Mut jos mä lähden tästä rakkaudettomasta suhteesta ja katson jatkossa leffat yksin ja matkustelen ulkomaille yksin, niin miten se mun tilanne siitä paranee. Uuden suhteen mä tarvitsen, se tekisi onnelliseksi.

No minä taas olen mieluummin yksin kuin huonossa parisuhteessa. Yksin on ainakin mahdollisuus kohdata se elämäni mies. Ja hyvin olen kyllä viihtynyt. N38

Vierailija kirjoitti:

Ei se onnettomuus sillä katoa, että lähtee epäonnellisesta suhteesta. Riippuu varmasti suhteestakin tietysti. Mut jos mä lähden tästä rakkaudettomasta suhteesta ja katson jatkossa leffat yksin ja matkustelen ulkomaille yksin, niin miten se mun tilanne siitä paranee. Uuden suhteen mä tarvitsen, se tekisi onnelliseksi.

Siis sun onnellisuus on kiinni siitä, että sulla on parisuhde? Vaikka paskakin, sekin on parempi kuin ei mitään? Surullista.

Tätäpä minäkin mietin. 10 vuotta oltu naimisissa, minä olin hyvin nuori kun mentiin yhteen. Nyt kaipaan viiltävästi rakastumisen ensihuumaa ja sitä kutkuttavaa tunnetta. Meillä on kaksi kouluikää lähestyvää lasta. Miestäni kohtaan en tunne oikein mitään tällä hetkellä, hän ei kotona ollessaan puhu minulle juuri mitään. Minulla on ollut pari vakavaa ihastumista viimeisten parin vuoden sisällä, mutta ne eivät ole varsinaisesti johtaneet juuri mihinkään. Nytkin mietin kovasti yhtä nuorta miestä, jonka kanssa kemiat natsaa täydellisesti. Eroaminen olisi lapsille kova isku ja onhan tämä taloudellisesti minua hyödyttävä tilanne tämä avioliitto..

Lapset kyllä tottuu. Raha tärkeämpää kuin onnellisuus? Miksi? Tieto uudesta rakkaudestakin valmiina. Mikä estää?

Pieni lapsi, oma jaksaminen, syyllisyys..

Vaikea järkeillä asiaa lasta hyödyttävällä tavalla (tapaamiset yms). Taloudellisesti pärjäisin hyvin ilman miestä, se taitaa olla mies, joka hyötyy minun olemassaolostani enemmän taloudellisesti. Tiedän, että elämänsä olisi kurjempaa monella tavoin ilman minua. Aiemmin puhuimme erosta, liekö syyllisyys toisen "elämän pilaamisesta" (mies ei itse näin sanonut) jätti tähän. Tosin jokin osa välittää edelleen, kun edes mietin asiaa.

Suurin syy on kuitenkin jaksaminen. Väistämättä lapsen hoito kasaantuisi entistä enemmän minulle ja tarvitsen kyllä sen toisen jakamaan vastuuta, ettei tarvitse kaikkea yksin huolehtia.

Voi kurjuus miten huono olo tämän kirjoittamisestakin tulee. Toivon tosiaan, että ajan kanssa tilanne paranee..

Vierailija kirjoitti:

Lapset kyllä tottuu. Raha tärkeämpää kuin onnellisuus? Miksi? Tieto uudesta rakkaudestakin valmiina. Mikä estää?

Sehän siinä on, että kun ne lapset eivät totu, vaikka kuinka tätä eroavat aikuiset hokevat. Tutkimustieto tukee tätä, samoin ihan omat havaintoni sosiaalialan työtä tehdessä.

Itsellä oli kaksi syytä.

Toinen oli se, että olin lähtenyt suhteeseen ajatuksella, että se kestää loppuelämän ja elämä oli rakennettu niin. Tuntui jotenkin niin raskaalta ajatukselta rikkoa se kaikki ja aloittaa taas kaikki tyhjästä.

Vielä painavampi syy oli se, että vuosien saatossa ehdin kiintyä puolison lapsiin todella vahvasti ja tiesin realistina, että vaikka kuinka yrittäisi, niin suhteemme muuttuu ja loppujen lopuksi hiipuu pois.

Lähdin toki loppujen lopuksi, mutta prosessi oli pitkä.