Tuleeko naiselle 35-40 v. joku itsenäistymiskriisi?

Minä olen 38 v. enkä tällä hetkellä pode mitään itsenäistymiskriisiä. Päin vastoin, tunnen että elämä on juuri oikealla mallillaan ja minä olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itsenäisyydestä nyt ei voi paljon puhua, koska olen kolmen lapsen yksinhuoltaja mutta kai senkin aika joskus tulee. Erosta on monta vuotta aikaa ja kaiken aikaa tulen varmemmaksi siitä, että se oli enemmän kuin oikea ratkaisu.



Lapset kasvavat nopeasti ja sitten kun ne on kunnialla saanut aikuiseksi, on minun aikani tehdä mitä elämälläni haluan. Suunnitellut olen kyllä jo kaikenlaista, nähtäväksi jää, mitkä suunnitelmat toteutuvat;)

niin, ei kai sitä niin tulekaan, jos ei ole parisuhteessa? Kai tämä liittyy enemmänkin siihen, ei kai kukaan sentään lapsistaan eroon halua?



Pohtii ap

En jaksa kaikkia vastauksia kahlata, mutta koko ajattelutapa tuntuu minusta aika vieraalta. Olen koko aikuisikäni ollut hyvin itsenäinen ja omatoiminen, eikä mies siihen ole vaikuttanut mitenkään. Toki lapsista pitää huolehtia ja heidän takiaan tehdään kompromisseja, mutta nekin ovat omia linjauksiani ja päätöksiäni, enkä koe sellaisia itsenäisyyden kaventamiseksi.



Mutta voisin kuvitella, että jos parisuhde on aika tuore ja ollut hyvin symbioottinen (" meillä ei ole tapana liikkua erikseen, olemme toistemme parhaita kavereita, tapahtui mitä tahansa" ), niin siitä kasvetaan ilman muuta jossakin vaiheessa erikseen. Se kuitenkin liittyy minusta enemmän parisuhteen laatuun ja pituuteen, eikä niinkään naisen ikään an sich.



Enemmänkin olen huomannut sitä - niin miehiä kuin naisia koskevaa - kriisiä siitä, mitä haluan elämässäni tehdä. Se ei ole itsenäistymiskriisiä, vaan ylipäänsä elämän tarkoituksen pohdintaa. Nelikymppisellä alkaa olla viimeiset hetket vaihtaa esim. ammattia.

ehkä oletkin asian äärellä nyt - jos tämä liittyykin parisuhteen laatuun ja pituuteen? Suhteemme on kestänyt nyt kahdeksan vuotta ja olen jo jonkin aikaa ollut melko tyytymätön siihen. Tuntuu kuin olisimme totaalisen vieraantuneita toisistamme. Molemmilla omat elämät. Ajattelin jos tämä johtuu minun iästäni (37), kun minulle on nyt tullut erityisen kova tarve " itseni määräämiseen" . Mistä tätä voisi lähteä purkamaan ja miten?

Vierailija:

ihmisillä yleensäkin lopullinen aikuistuminen tapahtuu 40 vuoden iässä! Eli silloin pääsee todella kosketuksiin sen kanssa kuka oikeasti on ja mitä haluaa. Eli ei ole mitenkään outoa tai kypsymätöntä mietiskellä näitä asioita vielä alle nelikymppisenä.

Pitkään se vei, mutta nyt alan olla täysin tasapainoinen, iloinen ja onnellinen kaikesta mitä minulla on - kuten esim. perhe, koti, työpaikka, ystävät jne jne.

Itsenäistymiskriisinä en tätä pitäisi, mutta jonkinlaisena lopullisena aikuistumisena kuitenkin. Nyt voin rehellisesti sanoa, että olen tasapainoinen, aikuinen nainen - enkä suinkaan liian vanha nauttiakseni vielä vuosikymmeniä elämästä täysillä.

Kyllä jotain tuohon suuntaan on tapahtunut. 35 tulee täyteen syksyllä ja aika paljon tulee mietittyä omaa napaa ja haluja elämän suhteen. Asiaa ei helpota se, että ihastuin pahasti työkaveriini, mutta se ei tule tästä etenemään, vaikka aika molemminpuolista onkin. Onneksi se mies on noin fiksu, itsestäni en olisi 100-prosenttisen varma, jos toinen oikein yrittäisi...



Jotenkin vaan on sellainen tässäkö tämä sitten on -olo, vaikka perheeni on ihana, sekä perhe- että työelämässä on tavoitteita ja sopivaa haastetta ja muutenkin kaikki on hyvin. Mutta kun miettii, vaihtaisiko tämän sinkkuelämään tai muuten kuvioiden isoon ravisteluun, niin vastaus on ei. Sitä vaan haluaisi molemmat, tai kaiken ilman että joutuu luopumaan mistään.



Jostain syystä elämänfilosofiakin on ollut pinnalla, ehkä näiden vauva-keskustelujenkin takia. Sinänsä olen tajunnut entistä selvemmin sen, miten ateistiseksi olen muuttunut vuosien varrella. Tämänkin tajuaminen on aika helpottavaa.

28, minullakin on ihan samanlainen tilanne (työkaverin kanssa), olen laittanut sen osittain tämän oletetun ikäkriisini piikkiin.



t. ap

eikö tämä ole kenellekään ajankohtainen aihe? Kokemuksia?

Hyvä ihme, jos ihminen ei ole itsenäinen 35 vuotiaana, on syytäkin tulla kriisi, että itsenäistyy. Kyllä aikuisen ihmisen pitää osata elää omaa elämäänsä itsenäisesti eikä takertua vanhempiinsa, puolisoonsa tai lapsiinsa. Miten sitä voi olla vanhempi tai tasavertainen puoliso perheessä, jos ei osaa olla itsenäinen?

sinulle tämä näyttää olevan itsestään selvää : ). Hyvä niin. Tarkoitin vain, että mitä tapahtuu parisuhteelle/perhe-elämälle, jos äidille tulee tämmöinen hyvin voimakkaasti?



Kyselen tietysti siksi, että itselläni taitaa olla tilanne päällä. Voiko tästä selvitä " oiva konstein" vai onko ainoa ratkaisu erota?

Voi toki tulla jo aiemmin. Itse 33 ja mieletön itsenäistymiskriisi, jos sitä siksi haluaa nimittää. Perhe (mies ja lapset) ahdistaa, mies enimmäkseen. Tätäkö tää elämä nyt on, ei koskaan enää villi ja vapaa, vaan aina sidottu johonkin :(

hahmottaa oikein todella, kuka olen, mitä tarvitsen ja haluan, mitkä ovat arvoni, mitä mieltä olen asioista jne. Tähän saakka elänyt kiltin suorittajatytön elämää ja nyt haluaisin kasvaa oikeaksi itsekseni.

että en halua " tulla määräillyksi" . Mies on kovin dominoiva ja hallitseva, enkä minä tahdo olla oman elämäni assistentti.



t. ap

allekirjoittaa. Mitä minä haluan, millaista elämää haluan viettää? Miksi minun pitää aina mukautua muiden tahtoon? Ok, lapsen kanssa täytyy tietenkin mukautua, mutta miehen.....?



t. ap

ihmisillä yleensäkin lopullinen aikuistuminen tapahtuu 40 vuoden iässä! Eli silloin pääsee todella kosketuksiin sen kanssa kuka oikeasti on ja mitä haluaa. Eli ei ole mitenkään outoa tai kypsymätöntä mietiskellä näitä asioita vielä alle nelikymppisenä.

minulle hyvänä pohdintojen peilinä toimini Kaija-Mauri Junkkarin kirja - Naiseksi joka olet.

Kaikki perheenperustamiset, opiskelupaikat ja kaikki meni niin, että miellytin muita. Työpaikka onneksi miellyttää myös nykyistä minääni, perhe (eli mies, lapsiani en pois vaihtaisi, vaikka välillä väsyttääkin) sen sijaan ei. Aikalisää tässä suunnitellaankin eli mies muuttamassa vähäksi aikaa pois, jotta saadaan paremmin hahmotettua, mitä kumpikin haluaa

maalataan kauhukuvaksi, kun suurin osa eroista kai tapahtuu sellaisen tapahtumaketjun seurauksena, että eletään täysin erillistä elämää, hyvä jos pari sanaa illalla ennen nukkumaanmenoa vaihdetaan - jos satutaan olemaan samaan aikaan illalla kotona.

ollaan oltu 13 vuotta naimisissa ja haluaisin olla yksin. Mieheni tuntuu liian määräävältä raha asioiden ja joka päiväisen elämän kannalta.

vahtii mihin rahat menee pennilleen

en haluaisi joka ilta tehdä ruokaa - hänelle kelpaa vain alusta asti kotona tehty ateria - ja sen on oltava aika hieno

en saa ollenkaan omaa aikaa enkä mahdollisuutta tehdä mitä haluan

hän valittaa jos lapsilla on paljo läksyä ja illanmeno menee heitä sen kanssa auttamiseen.

kritisoi liikaa



minä unelmoin siitä että olisi oma asunto ja auto. En viihdykään isossa talossa lähiossä. Kerrostalo viehättään

Olen nyt 36 v ja tunnen vihdoin loytaneeni oikean suunnan elamassani. Olen koheltanut paljon ja elanyt taysilla ennen perheen perustamista. Nyt olen loytanyt juuri sen rauhan ja sisaisen tasapainon, jota tahan mennenssa olen etsinyt. En kehtaa edes aaneen myontaa kenellekaan, etta olen ihan OIKEASTI onnellinen ja tasapainoinen parisuhteessani ja alle kouluikaisten lasten kanssa. Taa kuulostaa jo melkein allolta, mutta lasten kautta olen vasta loytanyt TODELLISEN itseni ja oppinut ymmartamaan, mitka asiat tekevat minusta onnellisen.



Luen taalla usein juttuja loppuunpalaneista mammoista, mutta en millaan pysty samaistumaan heihin. Tunnen olevan lahes paivittain maailman onnellisin ihminen (vaikka en edes ole uskovainen :))