Lue keskustelun säännöt.
Mistä johtuu, että jo alle kouluikäisenä muistan ajatelleeni, etten ole tarpeeksi kaunis?
12.06.2016 |
Minulla on tästä todisteena kuvakin, jossa olen n. 5-vuotias ja peittänyt kasvoni nukella, kun äiti on ottanut minusta kuvan.
En myöskään olisi halunnut tulla kuvatuksi tarhassa, ja jännitin kuvauksia niin paljon, että naamani oli aivan vääntynyt ja kireä, joissain jopa vihainen, kun muilla lapsilla oli kasvoillaan hymy tai muuten hyvin avoin ilme.
Myöhempinä ikävuosina kun menin kouluun, tämä vaan paheni. Häpesin itseäni ja ajattelin aina olevani rumempi, pulleampi ja huonompi kuin muut.
Kun tulin teini-ikääni, aloin meikata toivoen, että saisin muutettua kasvoni. Joskus tunnuin onnistuvani katsoessani peiliin, mutta useimmiten vihasin peilikuvaani yli kaiken.
Mistä tämä itseinhoni on voinut saada alkunsa? Voiko ihminen vaan syntyä sellaiseksi, että ajattelee olevansa viallinen ilman mitään ulkopuolisia syitä, jotka olisivat kaiken takana?
Kommentit (16)
Sama. Niin pienestä kuin muistan olen tiennyt olevani ruma. Toisten ihmisten suusta aloin kuulla asiasta vasta varhaisaikuisuudessa (ihme kyllä vasta silloin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä ollenkaan, mutta toivon, että jonain päivänä vielä näät itsesi kauniina. Niin turhalta lätinältä, kuin se kuulostaakin, todella toivon.
Vierailija kirjoitti:
Millaiset vanhemmat sinulla on? Oletko voinut tulla hyväksikäytetyksi (ei välttämättä vanhempien taholta siis).
Kukaan ei ole käyttänyt minua seksuaalisesti hyväksi.
Minulla on hyvät vanhemmat, jotka ovat välittäneet minusta ja viettäneet aikaa kanssani. Minulla on paljon hyviä muistoja lapsuudesta. Ainoat huonot muistot liittyvät omaan minäkuvaani. Silloin kun olen kokenut, että muut ihmiset vaativat minulta kaikenlaista, olen ollut todella alakuloinen. Kouluajat ovat tästä hyvä esimerkki, sillä siellä näin ikätovereitani ja minulla oli paineita olla yhtä nättejä ja hyviä oppilaita kuin he. En koskaan kokenut olevani nätti tai hyvä missään, joten se masensi minua enkä olisi halunnut käydä koulua ollenkaan. Minulla oli aina surkeat todistukset, kun en vaan ollut kiinnostunut mistään enkä kokenut olevani millään lailla sellainen ihminen, jollainen olisin halunnut olla.
Ap
Musta on jotenkin itsekeskeistä ajatella, ettei ole "tarpeeksi kaunis". Miksi just sun pitäisi olla kaunis? Maailmassa on hemmetisti tavallisen näköisiä ja rumiakin ihmisiä. Niitä kauniita on ehkä 10% kaikista. Hyväksy, ettet ole yksi kauneimmista, opettele tuntemaan omat parhaat henkiset ominaisuutesi.
Minua sanottiin lapsena rumaksi enkä ole koskaan ollut ns. nätti tyttö. Nykyään pidän itseäni kuitenkin ihan hyvännäköisenä, mutta toisaalta myös älykkäänä ja karismaattisena ja arvostan näitä ominaisuuksiani paljon ulkonäköäni enemmän. Minulla on ollut ihania poikaystäviä ja muutenkin hyvä elämä. Vaikken ole kaunis, en pidä itseäni yhtään huonompana ihmisenä kuin muitakaan.
Mielenkiintoista. Minun lempisatuni oli Ruma Ankanpoikanen jo pienenä, esikouluiässä. Aloin "vihata läskejäni" ja laihduttaa 9-v (tämä 80-l., Nykyään tuo alkaa varmasti aiemmin).
Muutoin minua leimaa sellainen "näkymättömyys" enkä tiedosta, miltä näytän ulospäin. Kaikki tuttuni peilaavat itseään, minä en ikäänkuin näe peilikuvaani. Tämä myös tanssisalin isoissa peileissä, katson itseäni kuin vierasta, en samaistu kuvaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tuli ainakin helvetin selväksi, etten ole tarpeeksi kaunis, kun en 5-vuotiaana kelvannut himoitsemaani prinsessan osaan kerhossa, vaan sen roolin sai nätimpi tyttö. Vieläkin osaan tämän biisin, eli muistijälki on vahva.
"Prinsessa ruusulinnassa, linnassa, linnassa,
prinsessa ruusulinnassa, linnassa.
On pahan noidan pauloissa, pauloissa, pauloissa.
on pahan noidan pauloissa, pauloissa.
Vuossadan nukkuu Ruusunen, Ruusunen, Ruusunen,
vuossadan nukkuu Ruusunen, Ruusunen.
Ja linnan muurit kohoaa, kohoaa, kohoaa,
ja linnan muurit kohoaa, kohoaa.
Vaan prinssi uljas avun tuo, avun tuo, avun tuo,
vaan prinssi uljas avun tuo, avun tuo.
Hän rientää kauniin Ruusun luo, Ruusun luo, Ruusun luo,
hän rientää kauniin Ruusun luo, Ruusun luo.
Heräjä, Ruusu kaunoinen, kaunoinen, kaunoinen,
heräjä, Ruusu kaunoinen, kaunoinen.
Nyt tanssikaamme laulellen, laulellen, laulellen
nyt tanssikaamme laulellen, laulellen.
Lal-lal-la…."
Pääsin sit muuriksi. :(
Itselleni oma äiti opetti että olen ruma. Samaa ajatusta vahvisti kova, ulkonäköön keskittynyt kiusaaminen jo päiväkodista alkaen peruskoulun päättymiseen asti. Tunnen itseni vieläkin rumaksi ja huonoksi. Vertaan itseäni aina muihin naisiin, enkä jotenkin koe olevani samaa lajia. Muissa naisissa on joku mysteeriosa, joka tekee heistä sellaisia... No, naisia :D olen ihan epänainen vaikka laittaudun ja pukeudun "naisellisesti". Johtunee äidistäni, hän vihasi naisellisia naisia mutta samalla häpesi minua kun olin poikatyttö. Minun olisi pitänyt olla nätti ja tyttömäinen muttei kuitenkaan häntä nätimpi ja tyttömäisempi. En ole äitini kanssa enää tekemisissä onneksi muutenkaan.
N25
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo ei siihen isoa kommenttia vanhemmilta tarvita niin avot!Mitähän mulle sanottiin,pieni,hörökorvat,liian suuret hampaat.
Ja äiti sanoi että on mulla kauniita lapsia,katsoi mua ja sanoi että no ei nyt kauniita mutta....
Vierailija kirjoitti:
En tiedä ollenkaan, mutta toivon, että jonain päivänä vielä näät itsesi kauniina. Niin turhalta lätinältä, kuin se kuulostaakin, todella toivon.
En minä enää tunne itseäni huonoksi. Ulkonäköni on ihan kiva, eikä se enää vaivaa mieltäni niin paljon. Jonkin verran kyllä, mutta koska olen pyrkinyt kasvattamaan itseäni henkisellä tasolla, olen huomannut, että se on vaikuttanut positiivisesti myös siihen, miten näen ulkonäköni.
Minussa on paljon ns. vikoja, mutta ne ovat osa minua enkä minä niistä stressaa. En ota itseäni enää niin vakavasti enkä etenkään kasaa itselleni paineita. Olen oppinut hallitsemaan mieltäni ja itsetutkiskelun myötä tunnen nyt itseni ja kun tuntee itsensä, pystyy hyväksymään myös ne puolet, jotka eivät vastaa sitä ihannekuvaa, jonka on päänsä sisälle rakentanut. En tunne enää huonommuutta, sillä tiedostan, että ihmisen huonommuuden tunne lähtee hänen omista ajatuksistaan, ei muista ihmisistä. Ihmiset voivat puhua mitä vaan, eikä sen pitäisi vaikuttaa siihen, miten näkee itse itsensä. Minuun ei vaikuta enää negatiiviset eikä positiiviset kommentit, sillä tunnen itseni. Kenenkään puheet eivät muuta sitä, mitä olen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Musta on jotenkin itsekeskeistä ajatella, ettei ole "tarpeeksi kaunis". Miksi just sun pitäisi olla kaunis? Maailmassa on hemmetisti tavallisen näköisiä ja rumiakin ihmisiä. Niitä kauniita on ehkä 10% kaikista. Hyväksy, ettet ole yksi kauneimmista, opettele tuntemaan omat parhaat henkiset ominaisuutesi.
Minua sanottiin lapsena rumaksi enkä ole koskaan ollut ns. nätti tyttö. Nykyään pidän itseäni kuitenkin ihan hyvännäköisenä, mutta toisaalta myös älykkäänä ja karismaattisena ja arvostan näitä ominaisuuksiani paljon ulkonäköäni enemmän. Minulla on ollut ihania poikaystäviä ja muutenkin hyvä elämä. Vaikken ole kaunis, en pidä itseäni yhtään huonompana ihmisenä kuin muitakaan.
No mä en ole älykäs enkä karismaattinen eikä mulla ole ollut ihania poikaystävä eikä muutenkaan hyvää elämää. Olisihan se siis kiva olla edes kaunis (vaikkei nuo em asioiden puutteet ulkonäöstä toki johdukaan). Ei ap.
Vierailija kirjoitti:
Musta on jotenkin itsekeskeistä ajatella, ettei ole "tarpeeksi kaunis". Miksi just sun pitäisi olla kaunis? Maailmassa on hemmetisti tavallisen näköisiä ja rumiakin ihmisiä. Niitä kauniita on ehkä 10% kaikista. Hyväksy, ettet ole yksi kauneimmista, opettele tuntemaan omat parhaat henkiset ominaisuutesi.
Minua sanottiin lapsena rumaksi enkä ole koskaan ollut ns. nätti tyttö. Nykyään pidän itseäni kuitenkin ihan hyvännäköisenä, mutta toisaalta myös älykkäänä ja karismaattisena ja arvostan näitä ominaisuuksiani paljon ulkonäköäni enemmän. Minulla on ollut ihania poikaystäviä ja muutenkin hyvä elämä. Vaikken ole kaunis, en pidä itseäni yhtään huonompana ihmisenä kuin muitakaan.
Mä luulen, että useimmiten itsensä rumaksi kokemisessa on kuitenkin kyse ihan muusta kuin itsekeskeisyydestä. Tiettyyn vaiheeseen normaalia kehitystä myös kuuluu oman ulkonäön pohtiminen ja siitä kriiseily. Varsinkin tyttöihin kohdistuu lisäksi paljon ulkonäön kommentointia ja lapset reagoivat voimakkaasti siihen, jos joku saa kehuja ja itse ei.
Mä olen itsekin kokenut itseni todella rumaksi lapsena. Se johtui varmaan siitä, että en ollut tyttömäisen sievä vaan enemmän kömpelö, ikäisekseni pitkä ja lisäksi ujo eli vältin katsekontaktia. Rumuuden kokemus oli enemmän itsensä vastenmieliseksi ja kelpaamattomaksi kokemista kuin sen ajattelua, että pitäisi olla kaunis. Tuntemukset ovat itselläni helpottaneet aikuistumisen myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko sun ulkonäöllä tekemistä asian kanssa. Lapset ovat hämmästtytävän tarkkoja havainnoitsijoita ja läpi rehellisiä myös.
Minä mielsin itseni rumaksi lapseksi. Teini-iässä aloin saada paljon positiivista palautetta ulkonäöstäni, mutta kesti kauan ymmärtää se .
Oikeasti olin tosi sievä lapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisiko sun ulkonäöllä tekemistä asian kanssa. Lapset ovat hämmästtytävän tarkkoja havainnoitsijoita ja läpi rehellisiä myös.
En ole ap, mutta luultavasti hän ei ollut ruma. Todella useat ovat kokeneet itsensä rumaksi lapsena, mutta huomattavan harva lapsi oikeasti on erityisen ruma. Monet ihmettelevät itsekin jälkikäteen lapsuuskuvia katsellessaan, mistä käsitys rumuudesta on voinut tulla.
Minä tajusin vasta yläasteella olevani ruma. Sitä ennen luulin, että kaikki näkevät itsensä peilistä yhtä outona kuin minä. Ajattelin, että tietäisin kyllä, jos olisin ruma. No, enpä tajunnut vihjeitäkään, vaan luulin ihmisten inhoavan minua kaikki ne vuodet siksi, että joskus 7–9-vuotiaana tein tyhmän jutun koulussa. Mutta se oli vain tekosyy heille. Syytin itseäni ja kaduin, kun tein mitä tein, ajattelin että ilman "suurta virhettäni" minuun suhtauduttaisiin normaalisti, mutta pah. Jos olisin ollut normaalin tytön näköinen, olisi se asia unohdettu aikoja sitten.
Nyt (yli) 10 vuotta myöhemmin elän vieläkin epäuskoisessa "kriisisissä", en vieläkään tiedä miten suhtautua rumuuteeni. Haluaisin niin, niin, niin kovasti uskoa näkeväni vain harhoja, mutta enkö tänä aikana olisi jo tajunnut, jos vain kuvittelisin... Eikö minulla olisi 25 ikävuoteen mennessä jokin "todiste", etten ole ruma, jos en sitä olisi? Ei ole minkäänlaista kokemusta pojista, ei pussauksia, käsistä pitämisiä, haleja, ei edes katseita tai flirttiä. Ei mitään.
En vain haluaisi millään uskoa tätä. Jos olisin aina tiennyt, olisinkohan jo tottunut. Olisin ehkä kriiseilyn sijaan keskittynyt opiskeluun, työelämän aloittamiseen ym. En ole tämän myöhäisen tajuamisen takia pystynyt mihinkään. Lukion sain juuri ja juuri käytyä. Jos olisin tajunnut rumuuteni aikaisemmin, ehkä olisin nyt jopa yliopistossa tai sellaisesta valmistunut, mutta minusta on tullut sellainen häpeilevän pelokas ihmispolo, etten pysty mihinkään. Muut tämän ikäiset ovat enimmäkseen paljon korkeammalla elämässään.
Millaiset vanhemmat sinulla on? Oletko voinut tulla hyväksikäytetyksi (ei välttämättä vanhempien taholta siis).