Millaista on elämä ainoana lapsena?

Kyllä kaipasin lapsena sekä myös aikuisiällä.

En tiedä kun meitä oli kolme sisarusta. Olisin varmaan ollut aika yksin.

Tavallista. En muista lapsena kaivanneeni sisaruksia enkä ole aikuisenakaan osannut kaivata. Se, että olin ainut lapsi ei ole koskaan ollut elämässäni mikään suurin määrittelevä tekijä missään muodossa.

Olen vanhempieni ainut lapsi. Minusta kasvoi erakkoluonne, joka viihtyy hyvin yksikseen.

Ainoat lapset ovat usein vähän erikoisia aikuisiälläkin. Oletteko muut huomanneet samaa?

Suvussa eräs ainoa lapsi meni naimisiin myös ainoan lapsen kanssa. Heille oli selvää, että tekevät useamman lapsen ja näin tapahtuikin. Molemmilla oli syynä yksinäisyydentunne lapsena ja eräällä tavalla myös aikuisena, hyvistä ystävistä huolimatta.

Sama tilanne tuntemillani ainoilla lapsilla, jokainen on halunnut tehdä ainakin  kaksi lasta.

Tosin, mitä täältä on saanut lukea, eivät ne sisarussuhteet aikuisiällä(kään) ole aina niin ruusuisia...

Olen aina halunnut, että minulla olisi sisaruksia. Lapsuus oli onnellinen; kavereita oli paljon ja vanhemmat olivat paljon kanssani. Matkustelimme, touhusimme yhdessä. Erityisesti äidin kanssa leivoin, laitoin ruokaa ja tein käsitöitä. Kuitenkin aina jollain tapaa kaipasin sisaruksia.

Aikuisena olen kaivannut entistä enemmän sisaruksia. Vanhemmat vanhenevat ja tarvitsevat apua yhä enemmän. Minä olen ainoa, joka auttaa, kuuntelee, hoitaa asioita. Äitini kuoli reilu vuosi sitten. Silloin kaipasin sisaruksia enemmän kuin koskaan. Erityisesti isäni vuoksi olisin kaivannut sisaruksia, en jotenkin pystynyt olemaan hänelle surussa riittävästi läsnä.

Tosin äitini kuolemassa oli osaltaan helppoa, kun ei tarvinnut neuvotella kenenkään kanssa (isäni ei pystynyt päättämään mitään). Silti on raskasta tehdä yksin päätös laitoshoitoon "pakottamisesta", rauhoittavien lääkkeiden käytöstä, elvytyskiellosta, saattohoidon tapahtumista jne. Oikeasti läheisillä on em. asioissa päätösvalta, vaikka hoitohenkilökunta on niissä mukana.

Olen siis vakaasti sitä mieltä, että yksi lapsi on liika tai liian vähän. Onneksi itse olen saanut kolme ihanaa lasta. Tosin he eivät aina ole niin vakuuttuneita sisarusten ihanuudesta!

En ole kaivannut koskaan sisarusta, vaikka olenkin sosiaalinen luonne. Minulla on ollut ihania ystäviä ja läheisiä ympärillä aina, joten mitäpä minä sisaruksella :) 

Vierailija kirjoitti:

Molemmilla oli syynä yksinäisyydentunne lapsena ja eräällä tavalla myös aikuisena, hyvistä ystävistä huolimatta.

Onhan se yksinäistä, kun ei ole ketään, joka olisi jakanut lapsuuden kanssasi. Ei myöskään ole ketään muuta, joka kantaisi vastuuta iäkkäistä vanhemmistasi. Kun vanhempasi nukkuvat pois, ei ole ketään toista, joka surisi rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Ainoat lapset ovat usein vähän erikoisia aikuisiälläkin. Oletteko muut huomanneet samaa?

Minusta tuollaisia stereotypioita luovat ja levittävät ovat erikoisia. 

Elämä on ollut ihan normaalia kun ei muusta tiedä. Ehkä taloudellisesti ollut vähän helpompaa kun vanhemmat voivat auttaa enemmän kuin useampilapsisissa perheissä voisi. Itsenäinen ja paremmin yksin viihtyvä ehkä olen kuin muut, välillä pakko saada olla ihan omassa rauhassa. Loistavat ja läheiset välit vanhempiin, ovat antaneet ja tehneet kaikkensa minun eteeni ja rakastan heitä kovasti. En itsekään välttämättä tekisi kuin yhden lapsen, ehkä (ei ole vain oma päätös). Ja otsikoita kun seuraa, niin huvittaa . ainokaisella ei ole ainakaan tiedossa perintöriitoja ;) Vanhemmat päättäköön, montako lasta on hyvä. Yhdestäkin voi kasvaa ihan normaali ;)

Ihan tavallista elämää ja olen ihan tavallinen ihminen :) En ole kaivannut sisaruksia. Miksi ihmeessä kaipaisin ja harmittelisin jotain mihin en ole itse voinut vaikuttaa? Lisäksi viihdyn hybin yksin enkä ole tippaakaan läheisriippuvainen yms.

Ja kun vanhemmat ikääntyvät, ei tarvitse taistella sisarusten kanssa kuka hoitaa ja kuka käy katsomassa. Näitä nimittäin kuulee valitettavan usein.

Me ainoat lapset olemme ihan tyytyväisiä elämäämme

Lopettakaa jo se ihmettely ja kyseenalaistaminen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmilla oli syynä yksinäisyydentunne lapsena ja eräällä tavalla myös aikuisena, hyvistä ystävistä huolimatta.

Onhan se yksinäistä, kun ei ole ketään, joka olisi jakanut lapsuuden kanssasi. Ei myöskään ole ketään muuta, joka kantaisi vastuuta iäkkäistä vanhemmistasi. Kun vanhempasi nukkuvat pois, ei ole ketään toista, joka surisi rinnalla.

voihan se sisaruskin kuolla vaikka 4-kymppisenä. Ei kai sisarukset nyt mitään varakappaleita muille ihmisille ole! Mulla kaksi sisarusta ja kummankaan kanssa emme tule juttuun lainkaan, eipä yhdistä mikään muu kuin samat seinät lapsuudesta. Läheisriippuvaiset, haloo. Ja onhan niillä ihmisillä yleensä se oma perhe ja puoliso tukena kun vanhemmista aika jättää. Ja oman kuolemansa kokee jokainen yksin, eipä ne sisarukset samaan aikaan kaikki delaa.

Olen ainoa lapsi ja iloinen siitä. Koskaan en ole ollut yksinäinen eikä minusta ole itsekästä kasvanut. Jos lapsia joskus haluan niin juurikin sen yhden vain. Miehellä neljä sisarusta ja vaikka hyvät välit, haluaa myöskin yhden.

Vierailija kirjoitti:

Suvussa eräs ainoa lapsi meni naimisiin myös ainoan lapsen kanssa. Heille oli selvää, että tekevät useamman lapsen ja näin tapahtuikin. Molemmilla oli syynä yksinäisyydentunne lapsena ja eräällä tavalla myös aikuisena, hyvistä ystävistä huolimatta.

Sama tilanne tuntemillani ainoilla lapsilla, jokainen on halunnut tehdä ainakin  kaksi lasta.

Tosin, mitä täältä on saanut lukea, eivät ne sisarussuhteet aikuisiällä(kään) ole aina niin ruusuisia...

Ja mun tuttuni, molemmat ainoita lapsia, nimenomaan tekivät vain yhden lapsen koska olivat molemmat tyytyväisiä omaan lapsuuteensa.... Stereotypiat sikseen.

En kaivannut koskaan sisaruksia. Mulla oli ihana äiti. Ei kuitenkaan yrittänyt olla "kaveri", vaan oli turvallinen aikuinen, vaikka oli suht nuorekas.

Mulla on aina ollut läheisiä ystäviä ja samanikäisiin serkkuihinkin hyvät välit.

Menin naimisiin miehen, joka on myös ainoa lapsi, kanssa. Harmittelin, kun lapsillamme (2) ei ole setiä/tätejä/serkkuja, mutta on heillä pikkuserkkuja. Ollaan edelleen tekemisissä serkkujemme perheiden kanssa.

Nyt, kun vanhempani ovat kuolleet, olen silloin tällöin miettinyt, millaista olisi, jos olisi sisarus. Lapsuudenystäväni on kuitenkin kuin sisko ja esim. hän ei ole oikean sisaruksensa kanssa yhtä hyvissä ja läheisissä väleissä kuin minun kanssani.

Minä sain ensimmäisen sisaruksen ollessani jo 16v. Huolehdin pikkuveljestäni paljon asuessani vielä kotona ja hän kävi välilläni yökylässä luonani kun olin jo muuttanut pois, mutta sitten kun teini-ikä alkoi lähestyä niin ei paljon siskon seura enää kiinnostanut. Olin jo muuttanut pois kotoa kun nuorin sisarus syntyi eikä meillä ole hääppöiset välit. Tavallaan koen olevani ainoa lapsi vaikka sisaruksia onkin ja olen aina kadehtinut kavereita joilla on sisaruksia pienellä ikäerolla ja ovat läheisiä.

Lapsena kaipasin ja muistaakseni kinuin pikkusiskoa. Vanhemmat eivät saaneet lisää lapsia. Aikuisena kaipaan tavallaan sisaruksia. En osaa kuvitella minkälaista lapsuus olisi ollut, jos meillä kotona olisi asunut monta lasta. Outo ajatus! Leikin paljon yksin metsässä ja joo, oon vähän erikoinen tyyppi!