Nuorena äidiksi?

Antakaa mennä vaan :) Minä olin 24, kun sain esikoiseni, ja saan 4. ja viimeisen lapseni, kun olen 31. Ihanaa tietää näinkin "nuorena", että lapset on nyt tehty ja kunhan ne saan kunnialla isoiksi, voin taas alkaa panostaa itseeni! Ja kyllä sitä nuorena jaksaakin paremmin :)

Oikeastaan nykyään ollaan kyllä menossa siihen suuntaan, että nuorena lasten saamista kummeksutaan jq ihmetellään, miksei "nauti nuoruudesta" sen sijaan. Mutta on meitä nuoria äitejä edelleenkin paljon! Sain nyt 2-vuotiaan esikoisemme 21-vuotiaana eikä kukaan ole sanonut mitään negatiivista. Ei ikä tee hyvää tai huonoa vanhempaa. Menin 1,5 vuoden kotonaolon jälkeen opiskelemaan eri alaa kuin mitä opiskelin vielä silloin, kun tulin raskaaksi. Nyt vuosi takana näitä uusia amk-opintoja, mies ollut tällä välin pätkätöissä. Ja hyvin on pärjätty tähän asti taloudellisesti kun rahan käyttö on hanskassa. Haaveena oli vielä silloin esikoisen vauva-aikana tehdä toinenkin lapsi heti perään, mutta päätin sen haaveen haudata ja hankkia hyvän ammatin tulevaisuutta ajatellen. Toivon valmistumisen jälkeen sitten heti lisääkin lapsia :) Anteeksi tämä romaani, pointti oli että go for it! Tiedän paljon oman ikäisiäni äitejä ja kaikki ollaan parhaita mahdollisia äitejä lapsillemme. Nuorena jaksaa ja saa keskittyä töihin sitten kun lapset on tehty.

Ensin naimisiin, sitten vasta lapsi.

Neiti Onnellinen kirjoitti:

Hei!

Olen parikymppinen nainen, joka haaveilee perheen perustamisesta. Olen asunut mieheni kanssa reilut 1,5 vuotta yhdessä, ja olemme onnellisia. Perheeseemme kuuluu myös pieni koira. Olen saavuttanut elämässäni paljon tavoitteita ja unelmia mitä olen asettanut, vaikka en ole vielä tämän vanhempi. Minusta tuntuu, että seuraavana luonnollisena askeleena elämässäni olisi lapsi. Mieheni ei ole antanut kunnollista mielipidettä asiasta, sanoo vain, että kaikki aikanaan. Tämä turhauttaa minua jonkin verran, sillä en tiedä, miten pitkää aikaa se tarkoittaa.

Olen aina ajatellut, että lapset olisi hyvä saada nuorena, että olisi energiaa ja kykyä touhuta enemmän ja kasvattaa heitä. Vaikka olen vasta parikymppinen, uskon, että minusta kasvaisi hyvä ja rakastava äiti lapsilleni. Haluaisin useamman lapsen, sillä itse olen ainokainen. Tietty ei kaikkia ihan putkeen, vaan tarpeeksi kaikille pienille aikaa kasvaa omina itsenään ennen sisarusten saapumista.

Nykyään suhtautuminen nuoriin vanhempiin on suvaitsevampaa ja uskon, että siinä on yksi syy, miksi olisin valmis jo perustamaan perheen. Miehelläni on vakityö ja minä opiskelen, ja valmistun viimeistään ensi keväänä. En usko, että lapsi veisi minulta nuoruutta, kuten joskus olen kuullut sanottavan. Olen jo temunnut ympäri maailmaa ja juhlinut aivan tarpeeksi. Jo viimeisen vuoden aikana juhliminen on selkeästi jäänyt taakse - väsyn jo yhden viinilasin jälkeen. Nautin ja arvostan enemmän selväpäistä elämää ja rentouttavia koti-iltoja mieheni kanssa kaksin.

Raha on varmaan se suurin huolenaihe, jos jotain pitäisi mainita. Uskon kyllä, että pärjäisimme ihan hyvin. En ole impulsiivinen rahankäyttäjä, joten osaan säästää ja suunnitella tulevaa. Mieheni on minua neljä vuotta vanhempi, ja hänestä huomaa jo sen, kuinka elämää on katsottu monelta eri kantilta ja parhaaksi on todettu tämänhetkinen elämäntyyli; perhe ja työ ensin, sitten vasta muu ekstra. En olisi erityisen huolissani raha-asioista.

En tiedä, millaisia mielipiteitä täältä saa, mutta haluaisin kuulla muiden nuorena perheen perustaneiden tarinoita ja kaikkea muuta asiaan liittyvää! Saa kysyä ja kommentoida.

Ihanaa kesänodotusta! :)

"Nykyään suhtautuminen nuoriin vanhempiin on suvaitsevampaa ja uskon, että siinä on yksi syy, miksi olisin valmis jo perustamaan perheen"

Ennen muinoin on kylläkin ollut luonniollista hankkia lapset nuorena, sinuakin nuorempana, mutta nykyään ensisynnyttäjien ikä vain nousee ja sitä myöten ehkä juurikin myös se nuorten äitien mollaaminenkin.

Kiitos kaikille vastanneille!

Olen harkinnut ja sulatellut asiaa jo pitkän tovin. Se tuntuu päivä päivältä vaan oikeammalta ja mahdolliselta. Haluaisin niin kovasti, että mieskin sanoisi suoraan mitä ajattelee. Usein hän onkin sanonut, että jos ehkäisy pettäisi, lapsi olisi kuitenkin tervetullut. Voin päätellä, että hänkin jossain vaiheessa saa sanottua sen ääneen, että yritetään vaan! Se olisi minulle tosi tärkeää kuulla, että hänkin on täysin varma asiasta.

AP.

Odotat varmaan kivoja pumpulihöttövastauksia, jotka puoltavat parikymppisten lastentekoa. Itse olen nuoren äidin lapsi ja muistan äidin, tai äidistä vaillejäämisen paremminkin, hän kun opiskeli, teki töitä ja juoksi alkoholin maustamissa epävakaissa nuorten jutuissa. En edes väitä, että kaikki nuoret äidit sellaisia ovat, vaikka moni onkin. Uskon, että olet varmasti kypsempi, kun oma äitini aikanaan. Onnea perheen perustamiselle!

Mika ettei, jos rahatilanne sen sallii, se tuntuu itsesta oikealta ja poikaystavakin on hommaan sitoutunut. 

Olen itse 25-vuotias ja asun ulkomailla,  enka voisi viela kuvitellakaan saavani lapsia, koska tykkaan matkustella ja juhlia poikaystavani kanssa ja kotona kayn tyyliin vaan nukkumassa.

Me ollaan kuitenkin kaikki erilaisia ja joillekin lasten saanti nuorena tuntuu istuvan oikein hyvin. 

Kaikkea hyvaa sulle AP!

Kuulostaa siltä ettei miehesi ole vielä varma haluaako, puhukaa asiasta ensin suoraan.

Sinä varmaan olet valmis äidiksi, mutta miehesi ei kuulosta olevan valmis isäksi - etenkään jos on suunnilleen samanikäinen kuin sinä. Onko miehesi seurannut läheltä lapsiperheitä, tietääkö hän millaista se on? Haluaako hän lasta vähintään yhtä paljon kuin sinä? Jos vastaus johonkin on ei, niin en suosittele tekemään lasta tämän miehen kanssa, ainakaan vielä. Nimittäin kaikki ne tuntemani miehet, jotka ovat alle 26-27 -vuotiaina saaneet lapset, ovat eronneet, kun "perhe-elämä ei ollutkaan heidän juttunsa". Eihän tämä tietenkään äitien vika ole, mutta ikävää tietysti lapsille.

Kauanko seurustelitte ennen yhteenmuuttoa? Jos noin nuorena haluaa lapsen, niin suhteen olisi hyvä olla vähintään viisi vuotta vanha, mieluusti enemmänkin. Oletteko kokeneet isoja kriisejä yhdessä ja selvinneet niistä? Koska nuorena lapsen saaneista muutenkin suuri osa eroaa, niin mitä pidempi ja sitoutuneempi suhde niin sen parempi.

Menkää ensin naimisiin. Jos ajatus kauhistuttaa, ei kannata vielä ajatella lasta, sillä vanhemmuuden sitoumus on paljon suurempi.

Sain esikoiseni hieman ennenkuin täytin 21. Opiskelimme tuolloin, mutta pärjäsimme silti hyvin, kun hankinnat tehtiin kirpparilta. Opinnot sain vauvavuoden ajaksi tauolle. Olen aina halunnut tehdä lapset nuorena ja meillä se on toiminut paremmin kuin loistavasti. Nyt lapsia kolme ja ikää 25, oma talo ja molemmat töissä.

Vierailija kirjoitti:

Ensin naimisiin, sitten vasta lapsi.

Tiesitkö, että kaikki eivät edes aio mennä koskaan naimisiin?

Kiitos kaikille vastauksista!

Mieheni on minua muutaman vuoden vanhempi. Naimisiinmenosta ollaan puhuttu ja suunniteltu sitä jo jonkin aikaa, sekin on suuri rahanmeno ja olemme miettineet myös maistraattia.

Olen itsekin kiertänyt maailmaa paljon, asunut myös ulkomailla. Miehen kanssa ollut muutama erittäin raskas vaihe, joista ollaan läpi tultu. Ja hitsauduttu entistä enemmän toisiimme. Joku muu olisi saattanut erota ja päästä helpommalla, mutta me päätimme saada asiat toimimaan. Olemme molemmat 100% lojaaleja, eikä minkäänlainen pettäminen tule kuuloonkaan. Mies on avoin ja rakastava, ikäistään kypsemmän oloinen. En voisi kuvitellakaan elämää jonkun toisen kanssa. Jaamme kaikki ilot ja surut.

Emme ole olleet vielä yli viittä vuotta yhdessä, mutta minusta tuntuu, että olisimme tunteneet aina. Joku sanoi, että oli jäänyt vaille äidin huomiota. Kuten mainitsin, juhliminen, polttaminen tms vastuuttomuus ei kuulu elämäämme. Minä opiskelen ja mies tekee töitä, enkä rehellisesti sanottuna jaksaisi juosta enää baareissa, kun olen tottunut tiettyihin iltarutiineihin ja haluan päästä ihmisten aikana nukkumaan. Omassa elämässäni tavoitteet ovat aina olleet korkealla. Haluan saavuttaa asioita, joista voin olla ylpeä vanhempana.

Ja ei, en odota mitään ruusunpunaisia kommentteja. Haluan vaan kuulla jokaisen oman, rehellisen mielipiteen :). Ei minua tarvitse miellyttää täällä, ajattelin vain josko täällä olisi "kohtalotovereita", vaikka en raskaana vielä olekaan.

AP.

No, olin itse 22 kun esikoinen synty. Mies 24. Nyt 25& 27, ja erottu ihan justiin. Siitä täydellisestä miehestä löytyikin lasten myötä pimeä puoli, ja nyt on pakko pelastaa itseni ja lapset.

Olkaa nyt vielä joku vuosi yhdessä, 1,5 v on tosi vähän. Ettei vaan käy niinku minulle.

Minä pärjään kyllä yksin, ja varmasti paremmin kuin tuon kanssa (lasken melkein tunteja siihen että saan uuden asunnon avaimet), mutta eihän tätä olis toivonu. Olis halunnu lapsille ehjän perheen.

Tämä nyt ei kauhean rohkaisevaa ole, mutta kliseisesti, kannattaa kysyä kaikki huonot puoletkin. Kaikki kun ei mee aina suunnitelmien mukaan.